Ilkka Remes: Shokkiaalto (WSOY)

Kymmenisen vuotta sitten olin täysin koukussa Remeksen kirjoihin. Pääkallokehrääjä ja Karjalan Lunnaat olivat - tai ainakin tuntuivat silloin olevan - mainioita jännitystarinoita jonkalaisia ei suomalaisilta kirjailijoilta oltu ennen nähty. Erityisesti mieleeni jäi Pedon Syleily joka edelleen on mielestäni paras Remeksen kirja. Lisäpisteitä Remes sai tuolloin vielä siitä että Pedon Syleilyn luettuani lähetin Remekselle sähköpostia kysyen muutamasta kirjaan liittyvästä asiasta - ja sain henkilökohtaisen vastauksen heti seuraavana päivänä.

Viime vuosien kirjat Ilkka Remekseltä ovat kuitenkin olleet minulle enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Hän tuntuu juuttuneen "liukuhihnakirjoittamiseen" eivätkä uudet kirjat tuo oikein mitään uutta juonen, ympäristön tai henkilögallerian osalta.

Shokkiaallossa KRP:n huumepoliisi Riku Tanner sekaantuu monimutkaiseen tapahtumasarjaan johon linkittyvät vahvasti vanhat Stasi- ja KGB-salaisuudet. Ja nuo salaisuudet liittyvät taas nykyajassa Olkiluodon uuden ydinvoimalan käyttöönottoon. Ja tästä saadaan aikaiseksi monimutkainen vyyhti jota Riku Tanner setvii samalla kun on huolissaan ex-vaimostaan, pojastaan, kollegoistaan ja kirjan aloittavan murhatutkimuksen kautta tutuksi tulleista ihmisistä.

Shokkiaalto on mielestäni Remeksen kirjoista huonoin. Henkilökuvaus on aina ollut Remeksen heikko kohta ja sitä se on myös tässä kirjassa. Päähenkilö Riku Tanner on hajuton ja mauton tyyppi. Tällä kertaa myös juoni oli ennalta arvattava ja tylsähkö. Jotenkin Remes ei saanut viidettä vaihdetta päälle kerronnassa vaan jännittävätkin kohtaukset pääosin latistuivat liiallisen selittämisen alle. Remes taitaa "tikittävän jännityksen" rakentamisen hyvin, mutta tässä kirjassa tikitys jäi kovin vähäiseksi.

Toivomus Remekselle: Kirjoita välillä jännitysromaani joka 1) ei sijoitu nykyaikaan tai ihan lähitulevaisuuteen 2) ei sisällä mitään ydinvoimaan tai biologisiin aseisiin liittyvää ja 3) sisältää päähenkilön joka ei ole niin siloposkinen ja virheetön kuin Riku Tanner ja useat muut edellisten kirjojen sankarit. Nykymalli missä uusi kirja on ikäänkuin kuin muuteltu kopio edellisestä ei enää vain toimi.

*

Risto Isomäki: Kosminen rakkaus vai suuri saatana - 20 päätöstä ydinvoimasta (Like)

Olen kiinnostuneena seurannut eduskuntavaalikeskusteluja ja innostunut jopa etsimään joistain alueista lisätietoa kun poliitikkojen keskusteluista on tuntunut puuttuvan jotain oleellista. Yksi näistä alueista on ydinvoima, josta keskustelu on mennyt aika yksipuoliseksi kyllä/ei väittelyksi siitä pitäisikö seuraavalla vaalikaudella antaa lupa vielä yhden uuden ydinvoimalan rakentamiselle. Jotenkin tuntui että ydinvoimakysymys on paljon isompi asia kuin pelkkä rakentamispäätös ja niinpä päädyin lukemaan tämän Risto Isomäen pamfletin jossa käsitellään ydinvoimapäätöksiä laajemmassa mittakaavassa.

Kyseessä on enemmän pamfletti kuin tietokirja. Isomäki esittelee reilun sadan sivun aikana kaksikymmentä kysymystä joista hänen mielestään pitäisi keskustella (ja päättää) kun keskustellaan ydinvoimasta. Noihin kysymyksiin kuuluvat muunmuassa ydinvoimaloiden vartiointiin,rakennuspaikkoihin ja uraanin louhimiseen liityvät haasteet. Isomäki pohjustaa jokaista aihetta faktoilla ja esimerkeillä ja esittää sitten omat ehdotuksensa siitä kuinka pitäisi toimia.

Isomäki on itse jyrkästi ydinvoimaa vastaan ja tämä tietysti näkyy tekstissä. Kirjaa lukiessa tuli vähän outo olo kun se toisaalta on hyvin tietokirjamainen ja toisaalta taas kirjoittajan mielipiteet tuodaan todella vahvasti esille. Isomäki selvästi tasapainoilee tietokirjoittamisen ja saarnaamisen välillä, eikä malta aina pysyä tiukasti faktojen rajoissa spekuloidessaan ydinvoiman vaaroista.

Yhtä kaikki tämä pamfletti oli silmät aukaisevaa luettavaa. Etenkin nyt kun kaksi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Isomäen ennustukset toteutuvat pelottavan tarkasti Japanin ydinkatastrofissa. Isomäki kirjoittaa kansantajuisesti ja jäin kirjaan koukkuun samalla lailla kuin hyvään dekkariin.

Toivon kovasti, että kirjassa on tiukkojen faktojen lisäksi myös Isomäen asenteesta johtuvaa asioiden kärjistämistä. Jos näin ei ole, niin sitten pelottaa miten hyvin oikeasti esimerkiksi Olkiluodon uuteen reaktoriin liittyvät riskit on otettu huomioon kun kyseessä on kuitenkin maailman ensimmäinen painevesireaktio jonka säteilymäärät ovat moninkertaiset vanhoihin reaktoreihin nähden. Tiedättehän te siellä Arevan ja STUK:n porukoissa varmasti mitä teette? Ihan varmasti?

* * *

Marko Leino: Kotirauha (Teos)

Luettuani Marko Leinon uusinta teosta Kotirauha muutamia ensimmäisiä sivuja laskin kirjan pöydälle ja mietin jatkanko lukemista ollenkaan. Tuntui niinkuin olisi lukenut jonkinlaista köyhän miehen kopiota Hotakaisen Juoksuhaudantiestä. Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista, se kannatti.

Kotirauhan päähenkilö on Sami Luoto. Hänellä on oma yritys, joka rakennuttaa taloja myyntiin. Sami hoitaa samalla ihmissuhteitaan vaimoonsa Sariin, tyttäreensä Annikaan ja veljeensä Santtuun. Pian mukaan kuvioihin tulee myös Sarin hulttioveli Jere sekä Sami eronneet vanhemmat. Ennenkaikkea kyseessä on kuitenkin Samin oma tarina, kerronta tapahtuu minä-muodossa ja tapahtumia peilataan paljolti Samin omien ajatusten kautta. Paikoitellen kirjoitustyyli on lähes päiväkirjamainen.

Kirjan perusjuoni on se, että ensin Samilla menee firman kanssa huonosti. Ja sitten hän tekee lisää ja lisää vääriä valintoja - ja sitten meneekin jo tosi huonosti. Tarina on uskottavan oloinen ja Samin ahdistus ja valintojen tekemisen vaikeus välittyvät hyvin lukijalle.

Leino kirjoittaa melko lyhyitä lauseita ja tarina etenee sujuvasti. Välillä Leino käyttää mukavasti (epäolennaisiakin) yksityiskohtia ja se saa tapahtumat eläviksi ja aidon tuntuisiksi. Huumori on kuivaa ja mustaa ja sitä on annosteltu sopivissa määrin. Paikoitellen tyyli särkyy ja rytmitys häiriintyy liialliseen maalailuun ja pohdintaan. Tämän huomasin kun meinasin hyppiä noita kohtia yli että pääsisin taas lukemaan miten itse tarina etenee.

Kotirauha ei ole ensijaisesti dekkari vaikka siinä rikoskirjallisuudenkin aineksia on. Jos tykkäsit Ansasta, et välttämättä tykkää tästä. Ja toisinpäin. Itse tästä kyllä tykkäsin. Erittäin viihdyttävää (ja helppoa) lukemista. Erikoismainintana se, että kirja mielestäni parani koko ajan loppua kohti. Useimmissa kirjoissa tahtoo käydä juuri toisinpäin.

PS. Tästä(kin) Leinon kirjasta on elokuva tulossa. Esitietojen perusteella veljesparia esittävät - ei niinkään yllättävästi - Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen. Jaahas.

* * * *

Henning Mankell: Savuna Ilmaan (Otava)

Uusia Henning Mankellin kirjoja tunnutaan nyt julkaistavan suomennettuna todella tiheään tahtiin. Tällä kertaa poimin kirjaston hyllystä mukaani vuonna 2010 suomeksi julkaistun - ja vuonna 2000 kirjoitetun - trillerin Savuna Ilmaan.

Savuna Ilmaan on kirjoitettu alunperin televisiosarjan ("Labyrinten") käsikirjoitukseksi. Myöhemmin Mankell on halunnut muokata tuosta käsikirjoituksesta erillisen romaanin ja tuloksena on siis tämä kirja. En tiedä kuinka paljon käsikirjoitusta on muokattu mutta lopputulos muistuttaa yhä selvästi enemmän televisiosarjan kohtauskokoelmaa kuin perinteistä kirjaa. Vai mitä sanotte siitä että "lukuja" on yhteensä 243, luvun keskimääräinen pituus on siis selvästi alle kaksi sivua ja lyhimmät luvut ovat lauseen tai kahden mittaisin. Otetaan alle esimerkiksi luku 153.

153

Louise tulee kaupasta muovikassi kädessään ja ajaa pois.

Se oli siis siinä se luku. Tämmöinen kohtauksen kuvaukseen perustuva lukujako on kyllä ihan mielenkiintoinen lukijankin kannalta, ainakin itsellä tarina visualisoitua pään sisälle aika tehokkaasti lukemisen aikana. Mutta toisaalta se vie syvällisyyttä pois ja tuntuu kyllä osittain kirjassa turhalta kikkailulta.

Kirjaa mainostetaan takakannessa "polttavan ajankohtaiseksi trilleriksi ruotsalaista kansankotia koettelevasta talousrikollisuudesta". En ihan tuohon hehkutukseen menisi mukaan. Pikemminkin kyseessä on perinteisen hyvä mutta yllätyksetön skandinaavisen tv-sarjan käsikirjoitus. Talousrikollisuudesta raapaistaan vain pintaa ja tarina keskittyy lähinnä päähenkilöidensä ja heidän ihmissuhteidensa kautta kuvaamaan tapahtumaketjua joka alkaa kun meren rannalta löytyy ihmisen pääkallo. Kirja jää kaikinpuolin hieman pinnalliseksi ja kliiniseksi. Tarina kyllä kulkee eteenpäin sujuvasti. Helppoa luettavaa siis, mutta jää Mankellin loistavien kirjojen joukossa sinne välitöiden joukkoon.

Mankellin nimellä on nyt selvästi päätetty tehdä kirjamyyntiä niin paljon kuin mahdollista niin kauan kuin nimi on varma tae suurista myyntimääristä. Ja kun uusia kirjoja ei Mankellilta tule kuin korkeintaan yksi vuodessa niin strategia tuntuu olevan suomentaa kaikki vanhat tekstit mitä löytyy ja tehdä niistä täytettä uusien kirjojen myynnin väliin. Osa noista vanhoista kirjoista on kyllä ilman muuta olleet erinomaisia teoksia mutta Savuna Ilmaan jättää valitettavasti vahvan "täytekirjan" maun suuhun.

* *

Antti Tuomainen: Parantaja (Helsinki-kirjat)

Antti Tuomaisen Parantaja voitti äskettäin vuoden 2010 Johtolanka palkinnon eli se valittiin vuoden parhaaksi dekkariksi. Kirjan luettuani voin yhtyä palkintolautakunnan mielipiteeseen - tunnustus meni oikeaan osoitteeseen.

Parantajassa eletään lähitulevaisuuden Helsingissä. Ilmastonmuutos on ottanut ylivallan ihmisestä ja Helsinki on ajautumassa kohti anarkiaa. Asuinalueita slummiutuu, tuloerot kärjistyvät, perusturvallisuus järkkyy ja yhteiskunnan rakenteet sortuvat. Ja ennenkaikkea tulevaisuudenusko on useimmilla kovalla koetuksella. Keskellä tätä myllerrystä Tapani Lehtisen toimittajavaimo katoaa. Yhden ihmisen katoaminen ei enää ylitä uutiskynnystä eikä kiinnosta virkavaltaa. Niinpä Lehtinen joutuu itse jäljittämään vaimoaan ja siinä samassa vaimonsa menneisyyttä. Rikostarinan rinnalla kulkee luonnollisen oloisesti vahva rakkauskertomus, harvoin rakkaus- ja rikostarinat on näin hyvin balanssissa.

Tuomainen kuvaa sortumassa olevaa Helsinkiä todella hyvin tapahtumien ja havaintojen kautta, mutta liikaa alleviivaamatta. Kun kirjan laski kädestään niin tuli huojentunut olo kun palasi nykyiseen turvalliseen arkitodellisuuteen. Itse juoni ei sinällään ole mitenkään ihmeellinen mutta se on sijoitettu ympäristöönsä taidokkaasti.

Tuomaisen kirjoitustyyli on persoonallinen. Se on lyhyttä, välillä lähes töksähtelevää ja yksityiskohtiin menevää. Mutta samalla siinä on vahva runollinen sävy. Mustaa huumoria Tuomainen annostelee mukaan sopivan kokoisina annoksina. Kirjoitustyyli toimii suurimman osan kirjaa erittäin hyvin, mutta välillä tulee jo hieman sellaista makua että tyyli on itsetarkoitus ja itse sisältö toissijainen.

Kirjaa olisi mielellään lukenut pidemmällekin, nyt se loppui omaan makuuni turhan nopeasti, turhan helposti. Vaikka rikostarina selvisi, mieleen jäi askarruttamaan ajatukset että miten ne nyt siellä Helsingissä pärjää. Paraneeko tilanne vai joutuuko koko kaupunki täyden anarkian ja kurjuuden valtaan? Jatko-osa toimisi ainakin minulle hyvin, tuosta ympäristöstä ja ajankuvasta saisi vielä paljon irti.

Parantajassa on paljon samaa kuin Tuomaisen edellisessä kirjassa Veljeni Vartija. Molemmat ovat todella hyviä kirjoja ja ehdottomasti lukemisen arvoisia. Hienointa on se, että Tuomainen uskaltaa ja osaa erottua tyylillään valtavirtakirjoittajista. Lisää näitä, kiitos!

* * * *

Michael Connelly: Lohikäärmeen merkki (Gummerus)

Lohikäärmeen merkki on seitsemästoista suomennettu Michael Connellyn kirja. Mikäli laskuni pitävät paikkaansa olen tainnut lukea kaikki aikaisemmin suomennetut Connellyn teokset, Niinpä tunne kirjan avatessa oli kuin kotiin olisi tullut.

Kaikki Connellyn teokset sijoittuvat samaan miljööseen Los Angelesiin. Enkelten kaupunki esitetään hieman film-noir tyyppisesti rikollisuuden pesänä missä lain eri puolilla tasapainoilu kuuluu kaupungin jokapäiväiseen sykkeeseen. Connelly kierrättää kirjoissaan muutamaa päähenkilöä jotka toimivat samoissa ympyröissä ja joiden tiet kirjoissa risteävät silloin tällöin. Esimerkiksi edellisen kirjan päähenkilö voi olla pienessä sivuroolissa seuraavassa kirjassa.

Tällä kertaa päähenkilönä on vanhentunut rikoskomisario Harry Bosch. Bosch on Connellyn päähenkilöportfoliosta suosikkini, mutta samalla myös ehkä stereotyyppisin hahmo. Yksinäinen, perheasiansa sotkenut ja alkoholistakin tykkäävä katkera silloin tällöin lain väärälle puolelle lankeava poliisi ei ole mikään omaperäisin kuvaus dekkarin päähenkilölle.

Tällä kertaa Bosch alkaa tutkimaan lähiön ruokakaupassa ammutun kiinalaisen vanhan miehen tapausta. Juoni monimutkaistuu koko ajan ja selkeältä ryöstötapolta vaikuttanut tapaus saa aivan uudet mittasuhteet. Tutkinnan aikana Bosch selvittelee myös välejään ex-vaimoonsa ja tyttäreensä ja yrittää olla hermostumatta flegmaattiseen työpariinsa. Tutun Los Angelesin lisäksi kirjassa vieraillaan Hong Kongissa. Hong Kongin vierailu rytmittää kirjaa hyvin. Siinä missä muuten Connellylle tyypilliseen tapaan kerätään johtolankoja ja tutkitaan, niin Hong Kongissa mennäänkin sitten täysillä eteenpäin toimintajännäreiden tyyliin. Kiinnostava sattuma oli että sekä tässä kirjassa että edellisessä lukemassani kirjassa (Nesbö: Panssarisydän) Hong Kongissa sijaitseva rakennuskompleksi Chungking Mansion (http://en.wikipedia.org/wiki/Chungking_Mansions) on näkyvässä roolissa.


Lohikäärmeen merkki on laadukkaasti ja vangitsevasti kirjoitettu. Tarina kulkee erinomaisesti eteenpäin, henkilöt on hyvin kuvattu ja juonenkäänteet vangitsevia. Samaa voi sanoa kaikista Connellyn teoksista. Vaikka olen lukenut ne kaikki niin en osaa nimetä yhtään joka olisi selvästi parempi tai huonompi kuin muut. Sama pätee Lohikäärmen merkkiin eli pientä liukuhihnamakua alkaa olla Connelly kirjoittamisessa eikä uusiutumista juuri tapahdu, ellei Hong Kongin toimintapainotteista jaksoa lasketa siksi. Jos tykkäät Connellyn aikaisemmista kirjoista on tämä varma valinta. Jos et ole aikaisemmin Connellya lukenut kehoitan aloittamaan vanhemmasta tuotannosta ja lukemaan kirjoja järjestyksessä.

* * *

Jo Nesbö: Panssarisydän (Johnny Kniga/WSOY)

Panssarisydän on ollut sekä arvostelu- että etenkin myyntimenestys. Kirjan luettuani en yhtään ihmettele menestystä, sen verran kiinnostavan ja laadukkaan dekkarin Nesbö on kirjoittanut.

Panssarisydän tasapainoilee monella alueella aivan riskirajoilla, ja siinä varmaan on yksi kirjan suosion syistä.
- Kirja on melkein - mutta ei ihan - liian pitkä
- Harry Holesta on tehty melkein - mutta ei ihan - liian pohjalle vajonnut poliisi
- Sadistiset kidutuskuvaukset ovat melkein - mutta eivät ihan - liian ahdistavia
- Kirjan pahikset ovat melkein - mutta eivät ihan - klisheisen pahoja

Ensin kirjan pituudesta. Lähes 700 sivuisena se on todella pitkä tarina ottaen huomioon että kyse on kuitenkin loppujen lopuksi perusdekkarista missä jahdataan sarjamurhaajaa. Tapahtumat pyörivät koko ajan samojen paikkojen ja henkilöiden ympärillä. Kiinnostavuutta riittää kuitenkin viimeiselle sivulle asti. Syynä tähän ovat oikeasti yllätykselliset tarinankäänteet sekä se, että päähenkilö ei vain ratkaise rikosta vaan kamppailee samalla oman elämänsä demoneja vastaan.

Harry Hole on tässä kirjassa todennäköisesti vajonnut syvemmälle kuin koskaan aiemmin. Kirjan alussa hänet kaivetaan esiin Hong Kongin slummien oopiumluolista eikä Harry saa ihmissuhteitaan ja päihteiden käyttöään kuosiin oikein millään. Holessa on nyt paljon enemmän särmää kuin ainoassa aikaisemmin lukemassani Hole-dekkarissa (Torakat) ja hänen rinnallaan vanveeterenit ja kurtwallanderit - anttikorvista puhumattakaan - tuntuvat joka äidin unelmävävyiltä.

Itse tarinassa selvitetään Oslossa tapahtuneita outoja murhia joille ei tunnu löytyvän yhteistä nimittäjää. Murhat on tehty harvinaisen raaoilla tavoilla jotka varmasti jäävät ainakin herkimpien lukijoiden mieliin kummittelemaan pitemmäksikin aikaa. Murhaselvitysten rinnalla käydään eri poliisiosastojen välistä valtakamppailua. Tämä kova poliittinen peli tuo oman hyvän lisänsä kirjaan. Harryn päävastustaja tässä pelissä on rikospoliisin päällikkö Mikael Bellman. Bellman on mielestäni yksi kirjan parhaimmin kirjoitetuista sivuhenkilöistä. Vaikka Bellmanin käytöksen kuvaaminen menee välillä todella lähelle klisheisen pahan poliisin rajaa, ei se kuitenkaan sitä ylitä.

Kirjan loppupuolella paljastetaan aika paljon edellisestä Harry Hole kirjasta (Lumiukko) ja kannattaakin varmasti lukea kirjat oikeassa järjetyksessä jos haluaa myös Lumiukon lukea.

Panssarisydän on erittäin hyvin kirjoitettu dekkari joka kertoo tutunoloisen perustarinan yllättävillä käänteillä, ja yhdistäen siihen vahvaa ihmiskuvausta ja ennenkaikkea karheankarismaattisen narkkarin, joka päättää yrittää olla poliisina taas hetken aikaa. Harry Hole rules!

* * * * *