Sain haasteen vastata näihin 10 kysymykseen Kaikkea kirjasta blogista. En ole vastaavanlaisiin haasteisiin kertaakaan ennen ole innostunut vastaamaan, mutta kerta se on ensimmäinenkin :) Lopussa on vielä jatkohaaste.
1. Minkä ikäisenä kävit ensimmäisen kerran kirjakaupassa?
Ei mitään tietoa. Villi veikkaus olisi että alle 1-vuotiaana vanhempien mukana.
2. Mieleenpainuvin kirjan kansi?
Kiinnitän yleensä aika vähän huomiota kirjan kansiin ja usein luen takakannen tekstit ensimmäisenä. Minulla ei esimerkiksi ole ollenkaan kirjankansien kuvia blogissa (no, tämä asia on kyllä tarkoitus muuttaa jatkossa ja muutenkin uudistaa blogin ulkonäköä). Jos nyt kuitenkin yritän kansia miettiä, niin viime aikoina luetuista kirjoista tulee ensimmäisenä mieleen Aki Ollikaisen Nälkävuosi, jonka kansi mielestäni hyvin kuvasi kirjan karun kaunista tarinaa. Sitten ihan toisenlainen kansi oli Ready Player One:ssa, jonka kohokirjaimia oli kiva hiplata lukemisen aikana :)
3. Käytätkö "oikeita" kirjanmerkkejä? Jos et, niin minkälaisia "korvikkeita" käytät?
Minulla on monta "oikeaa" kirjanmerkkiä ja ne on aina hukassa. Yleensä käytän kauppakuitteja tms huonoja ja helposti hukkuvia paperinpaloja. Vanhat lentokoneiden boarding passit on myös hyviä ja niitä on monta käytössä kun aikanaan (silloin kun vielä oli puolipahviset kunnon boarding passit) tosi paljon tuli lentokoneissa luettua.
4. Paras lukupaikka eri vuodenaikoina - talvella, keväällä, kesällä, syksyllä?
Talvi ja syksy: oma sänky, saunamökkimme sohva, lentokone ja muut kuluvälineet
Kevät: oma terassi silloin kun aurinko paistaa ja lumet sulaa
Kesä: aurinkotuoli, kaupungissa puistonpenkki tai vaikkapa kirkon portaat
5. Löytyykö kodistasi kirjoihin liittyviä tavaroita (oheistuotteita)?
Hmm...pitää oikein miettiä mikä on kirjoihin liittyvä oheistuote. e-kirjojen lukulaite löytyy ja iso kirjahylly, muuta ei tule mieleen.
6. Onko sinulla kirjastokassi? Jos on, minkälainen?
Samoja kestokasseja tulee käytettyä niin kirjastossa kuin kaupassakin käydessä.
7. Oletko käynyt kirjastoautossa?
Olen, monta kertaa, viimeksi pari vuotta sitten.
8. Matkustat johonkin kaupunkiin, kummassa ensin käyt, kirjastossa vai kirjakaupassa?
Kirjakaupassa.
9. Oletko lukenut kirjaa ääneen (romaani, tietokirja, runokirja. lastenkirja...) jossakin tilaisuudessa?
En ole missään julkisessa tilaisuudessa.
10. Löytyykö kirjahyllystäsi keittokirja? Jos löytyy, niin millainen?
Aika monta noita löytyy meidän taloudesta, perinteisestä suomalaisesta keittokirjasta sushi-oppaaseen ja Jamie Oliverin keittokirjaan (jonka reseptien aineksia saa todennäköisesti vain Lontoolaiselta torilta keskiviikkoaamuisin kello 7 ja 8 välillä).
Tähän haasteeseen kuuluu uusien kysymysten tekeminen viidelle muulle bloggaajalle. Rikon nyt heti sääntöjä ja jätän nuo viisi bloggaajaa valitsematta. Tässä kuitenkin kysymykset - kuka vaan saa vastata, jeee! (jos vastaat niin linkkaatko blogisi vaikka tämän postauksen kommentteihin niin voin käydä lukemassa vastauksia).
1. Mikä on paras dekkari minkä olet lukenut parin viimeisen vuoden aikana?
2. Suosikkipoliisisi/etsiväsi/sankarisi jännäreissä? (Hole, Reacher, Wallander, Barbarotti, Mörck, Bosch, Tanner, Kara...)
3. Kuinka usein luet kirjojen käsikirjoituksia joista ei ole vielä tehty kustantamispäätöstä?
4. Luetko sci-fiä?
5. Kuunteletko äänikirjoja?
6. Paras lukemasi kirjan pohjalta tehty elokuva jonka olet nähnyt?
7. Mistä kirjasta haluaisit että tehtäisiin elokuva?
8. Millä perusteella olet järjestänyt kirjahyllysi?
9. Tyhmin/oudoin/hulluin paikka tai tilanne missä olet lukenut kirjaa?
10. Minkä kirjan viimeksi jätit kesken? Miksi?
perjantai 31. tammikuuta 2014
keskiviikko 22. tammikuuta 2014
Antti Eronen: Operaatio: Harmageddon (Myllylahti)
Operaatio: Harmageddon on Antti Erosen kolmas kirja. Hänen esikoisteoksensa Dreamland - aavekomppania oli pelimäinen, teknologiapainoitteinen sci-fi-jännäri. Yllätyin kuitenkin itsekin kuinka paljon tuosta kirjasta tykkäsin, vaikka se tuntui jotenkin kotikutoiselta ja osittain kömpelöltä kielenkäyttönsä suhteen. Erosen toinen kirja Talvi oli kirjoittamisensa osalta jo kypsemmän oloinen ja oli - minua häirinnyttä yliluonnollista Mustamaata lukuunottamatta - ihan mukavaa dystopia-lukemista.
Tämä uusin Erosen kirja sijoittuu vuoteen 2204. Osa ihmisistä on muuttanut ulkoavaruuteen ja maailma elää suuren Romahduksen jälkeistä tiukan kontrollin ja Puolueen ylivallan alaista aikaa. Kirja kertoo Marsin siirtokunnan tapahtumista yhden päivän aikana. Marsin separatistijoukot aktivoituvat ja aloittavat itsenäisyyteen tähtäävät toimenpiteet planeettaa hallitsevia YK:n ja Puolueen joukkoja vastaan. Lyhyesti sanottuna kirja on dystooppinen sisällissotakuvaus.
Tarinaa kerrotaan kuuden eri henkilön näkökulmasta. Tämä ratkaisu on mielestäni onnistunut, joskin olisin ihan mielelläni nähnyt kirjan ensimmäisessä luvussa esiteltävän komisario Tyra Williamsin enemmän pääroolissa. Tässä hahmossa oli eniten inhimillisyyttä ja syvyyttä ja olin hiemen pettynyt että Tyra oli kuitenkin vain yksi päähenkilö viiden muun seassa. Huolimatta useista päähenkilöistä Eronen onnistuu kuljettamaan tarinaa niin, että lukeminen on helppoa eikä minulla missään vaiheessa ollut vaikeuksia pysyä juonessa mukana. Juonenkäänteet on myös rytmitetty hyvin.
Kirja alkaa kiinnostavasti ilman turhia pohjustuksia ja tempaisee suoraan mukaan toimintaan. Mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän Eronen sortuu puuduttavaan selittelyyn. Kaikki varmaan tietävät työpaikalta sen henkilön, jolla on aikaa 10 minuuttia esittää asiansa, mutta hän on niin tykästynyt omaan ääneensä että puhuu tunnin olettaen että kaikki haluavat kuunnella. Erosen kirjoitustyylistä tuli välillä liian paljon mieleen tämä työpaikkojen aikavaras.
Kerronta on myös - etenkin tällaiseksi 24 tunnin tiiviiksi jännäriksi - liian tasapaksua eikä tyyli vaihdu kun näkökulmaa vaihdetaan päähenkilöstä toiseen. Vaikka kuusi päähenkilöä ovat kiitettävän erilaisia persoonallisuuksia, ei tätä hyvää lähtökohtaa hyödynnettä kerronnassa.
Parasta kirjassa on sen maalaama tulevaisuudenkuva, joka on tuoreen omaperäinen ja samalla kuitenkin pelottavan uskottava. Eronen on parhaimmillaan vihjaillessaan suuresta Romahduksesta, kuvaillessaan avaruusaluksia ja rynnäkköpukuja sekä pohtiessaan kyborgien ihmisoikeuksia. Mielikuvitukseni toi kirjailijan maalaaman maiseman usein "silmien eteen" ja tämä on aina hyvä piirre kirjassa.
Antti Eronen on nuori kirjailija (s 1989). Mahtava mielikuvitus, taitava juonen rakentaminen ja mielenkiintoinen tapa kuvata ympäristöjä ja laitteita ovat hyvä pohja mille rakentaa tulevia kirjoja. Mitä kaipaisin on enemmän persoonallisuutta kirjoittamiseen ja rohkeutta tiivistää sanomaa ja luottaa siihen, että lukijoille ei tarvitse kaikkea vääntää rautalangasta.
Ja jos yhden vinkin saa vielä antaa, niin kirjojen nimeämistä miettisin kahteen kertaan. Ensin oli Dreamland - aavekomppania ja nyt Operaatio: Harmageddon. Nämä nimet ei ainakaan minulle toimi ja ne antavat jotenkin halvan "kioskikirjallisuuden" vaikutelman kirjasta.
Sain kirjan arvostelukappaleeksi Myllylahdelta, kiitos siitä.
* *
Tämä uusin Erosen kirja sijoittuu vuoteen 2204. Osa ihmisistä on muuttanut ulkoavaruuteen ja maailma elää suuren Romahduksen jälkeistä tiukan kontrollin ja Puolueen ylivallan alaista aikaa. Kirja kertoo Marsin siirtokunnan tapahtumista yhden päivän aikana. Marsin separatistijoukot aktivoituvat ja aloittavat itsenäisyyteen tähtäävät toimenpiteet planeettaa hallitsevia YK:n ja Puolueen joukkoja vastaan. Lyhyesti sanottuna kirja on dystooppinen sisällissotakuvaus.
Tarinaa kerrotaan kuuden eri henkilön näkökulmasta. Tämä ratkaisu on mielestäni onnistunut, joskin olisin ihan mielelläni nähnyt kirjan ensimmäisessä luvussa esiteltävän komisario Tyra Williamsin enemmän pääroolissa. Tässä hahmossa oli eniten inhimillisyyttä ja syvyyttä ja olin hiemen pettynyt että Tyra oli kuitenkin vain yksi päähenkilö viiden muun seassa. Huolimatta useista päähenkilöistä Eronen onnistuu kuljettamaan tarinaa niin, että lukeminen on helppoa eikä minulla missään vaiheessa ollut vaikeuksia pysyä juonessa mukana. Juonenkäänteet on myös rytmitetty hyvin.
Kirja alkaa kiinnostavasti ilman turhia pohjustuksia ja tempaisee suoraan mukaan toimintaan. Mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän Eronen sortuu puuduttavaan selittelyyn. Kaikki varmaan tietävät työpaikalta sen henkilön, jolla on aikaa 10 minuuttia esittää asiansa, mutta hän on niin tykästynyt omaan ääneensä että puhuu tunnin olettaen että kaikki haluavat kuunnella. Erosen kirjoitustyylistä tuli välillä liian paljon mieleen tämä työpaikkojen aikavaras.
Kerronta on myös - etenkin tällaiseksi 24 tunnin tiiviiksi jännäriksi - liian tasapaksua eikä tyyli vaihdu kun näkökulmaa vaihdetaan päähenkilöstä toiseen. Vaikka kuusi päähenkilöä ovat kiitettävän erilaisia persoonallisuuksia, ei tätä hyvää lähtökohtaa hyödynnettä kerronnassa.
Parasta kirjassa on sen maalaama tulevaisuudenkuva, joka on tuoreen omaperäinen ja samalla kuitenkin pelottavan uskottava. Eronen on parhaimmillaan vihjaillessaan suuresta Romahduksesta, kuvaillessaan avaruusaluksia ja rynnäkköpukuja sekä pohtiessaan kyborgien ihmisoikeuksia. Mielikuvitukseni toi kirjailijan maalaaman maiseman usein "silmien eteen" ja tämä on aina hyvä piirre kirjassa.
Antti Eronen on nuori kirjailija (s 1989). Mahtava mielikuvitus, taitava juonen rakentaminen ja mielenkiintoinen tapa kuvata ympäristöjä ja laitteita ovat hyvä pohja mille rakentaa tulevia kirjoja. Mitä kaipaisin on enemmän persoonallisuutta kirjoittamiseen ja rohkeutta tiivistää sanomaa ja luottaa siihen, että lukijoille ei tarvitse kaikkea vääntää rautalangasta.
Ja jos yhden vinkin saa vielä antaa, niin kirjojen nimeämistä miettisin kahteen kertaan. Ensin oli Dreamland - aavekomppania ja nyt Operaatio: Harmageddon. Nämä nimet ei ainakaan minulle toimi ja ne antavat jotenkin halvan "kioskikirjallisuuden" vaikutelman kirjasta.
Sain kirjan arvostelukappaleeksi Myllylahdelta, kiitos siitä.
* *
keskiviikko 1. tammikuuta 2014
The Last of Us (PS3 peli)
Lisätäänpä tänne kirja-arvostelujen sekaan yksi peliarviointikin. Viimeiset vuodet olen pelannut lähinnä Angry Birdsiä, mobiili Backgammonia ja Facebookin Tetristä. Aika ei ole riittänyt välipalapelejä syvempään pelailuun, eikä innostuskaan. Kun luin ensimmäiset arviot Last of Us:sta tuli kuitenkin sellainen olo, että tuota peliä haluan kokeilla ja samalla päivittää tietoni seikkailupeleistä Monkey Islandin jälkeiselle ajalle.
Alla oleva arvostelu sisältää pieniä juonipaljastuksia, ei kuitenkaan mitään isompaa.
Last of Us on toiminnallinen seikkailupeli. Perustarina, dystooppinen kuvaus pandemian vallassa olevasta maapallosta, on moneen kertaan kaluttu ja kerrottu niin kirjoissa, elokuvissa kuin peleissäkin. Vaarallinen tauti alkaa leviämään maapallolla, sieni-itiöt muuttavat ihmiset sienen ja ihmisen sekopäiseksi mutaatioksi, jotka sitten puremalla levittävät tautia eteenpäin. Tarinan pääosassa on Joel, joka menettää tyttärensä epidemian leviämisen alkupäivinä. Varsinainen seikkailu tapahtuu 15 vuotta myöhemmin. Joel yrittää selviytyä romahtaneen sivilisaation keskellä asekaupalla ja muulla rikollisella toiminnalla. Hän ottaa vastaan tehtävän salakuljettaa 14-vuotias Ellie paikasta A paikkaan B. Ja tuosta road tripistä peli ensisijaisesti kertoo.
Pelaamisen peruselementit ovat paikkojen tutkiminen, taistelut, pulmatehtävien selvittäminen ja aseiden ja ominaisuuksien parantaminen. Pelillinen pääpaino on taisteluissa ja esimerkiksi pulmatehtävät ovat helppoja tyyliin "siirrä tikkaat toiseen paikkaan että pääset kiipeämään bussin päälle". Taistelut ovat ilahduttavan monipuolisia siinä mielessä, että selviytymistaktiikoita on useita. Joskus riittää kun jaksaa hiljaa hiipiä vihulaisten ohi. Välillä taas avoin tulitaistelu on välttämätön.
Pelimaailma tuo fiiliksen avarasta isosta maailmasta, mutta seinät tulevat vastaan aika äkkiä ja oikeasti peli on hyvinkin tarkkaa käsikirjoitettu "putki", jonka läpi pelaajaa luotsitaan. Visuaalinen ilme on todella hieno, ei kuitenkaan mikään leuat auki loksauttava. Se tuo kuitenkin hyvin esille maailman joka on elänyt pitkään ilman sähköä ja jossa luonto valtaa takaisin omaansa. Paikkoja on paljon mutta ne ovat tarpeeksi erilaisia. Ainoastaan omakotitalot tuntuivat välillä liikaa toistensa kopioilta. Ja missään pelissä en ole käynyt niin monessa vessassa.
Edellä olevan perusteella peli kuulostaa perushyvältä toiminnalta joka on jo nähty moneen kertaan. Mutta näin ei ole, vaan Last of Us oli minulle yksi vaikuttavimmista pelielämyksistä ikinä.
Pelin suurimmat vahvuudet ovat tunnelma, tunnelma ja tunnelma. Päähenkilöt Joel ja Ellie tulevat tutuiksi ja heihin saadaan enemmän syvyyttä kuin monen kirjan hahmoihin. Myös sivuosissa olevista ystävistä ja vihollista löytyy monta aidontuntuista ihmistä. Juoni luo tunnelmaa hyvin, käänteet ovat tarpeeksi yllätyksellisiä mutta kuitenkin uskottavia. Kaiken kruunaa mahtava äänimaailma, jonka pohjana on Oscar voittaja Gustavo Santaolallan akustinen musiikki, joka vie oikeaan tunnelmaan alkulatauksesta lähtien. Myös se, että pelin aikana ei ole lataustaukoja, edesauttaa tunnelman luomisessa.
Vahvan siellä olemisen tunteen tuntee hyvin taisteluissa. Kun pitkän hiiviskelyn jälkeen naksuttelija yllättää nurkan takaa ja puree kaulaan niin käsi nousee vaistomaisesti omalle kaulalle. Väkivalta on esitetty realistisena ja pelin K18 leima on täysin aiheellinen. Etenkin lähitaisteluiden kuvaukset olivat sellaisia että oli pakko pistää silmiä välillä kiinni. Väkivallan vastenmielisyys korostuu Talvi-jaksossa, mutta ei kuitenkaan tunnu itsetarkoitukselliselta.
Pelimaailman kiinnostavin huomio on se, että sienipäiset tartunnan saaneet puoli-ihmiset eivät itse asiassa ole tarinan suurimpia pahiksia missään muodossa vaan enemmänkin säälittäviä uhreja. Sen sijaan anarkian vallassa olevan maailman ihmiset ovat usein säälimättömiä oman edun tavoittelijoita, oli kyse sitten sotilaspoliiseista tai ruokaa perheilleen etsivistä metsästysjoukoista. Myös taisteluissa ihmisvastustajat ovat selvästi pahempia kuin sienipäät.
Pelasin peliä lähes 30 tuntia. Osa peliajasta menee pitkä pelitaukoni piikkiin, moni varmaan pelaa tämä selvästi nopeammin läpi. Loppuratkaisu on pelaamisen arvoinen, vaikka aiheuttaakin lievää moraalista pahoinvointia.
Alla oleva arvostelu sisältää pieniä juonipaljastuksia, ei kuitenkaan mitään isompaa.
Last of Us on toiminnallinen seikkailupeli. Perustarina, dystooppinen kuvaus pandemian vallassa olevasta maapallosta, on moneen kertaan kaluttu ja kerrottu niin kirjoissa, elokuvissa kuin peleissäkin. Vaarallinen tauti alkaa leviämään maapallolla, sieni-itiöt muuttavat ihmiset sienen ja ihmisen sekopäiseksi mutaatioksi, jotka sitten puremalla levittävät tautia eteenpäin. Tarinan pääosassa on Joel, joka menettää tyttärensä epidemian leviämisen alkupäivinä. Varsinainen seikkailu tapahtuu 15 vuotta myöhemmin. Joel yrittää selviytyä romahtaneen sivilisaation keskellä asekaupalla ja muulla rikollisella toiminnalla. Hän ottaa vastaan tehtävän salakuljettaa 14-vuotias Ellie paikasta A paikkaan B. Ja tuosta road tripistä peli ensisijaisesti kertoo.
Pelaamisen peruselementit ovat paikkojen tutkiminen, taistelut, pulmatehtävien selvittäminen ja aseiden ja ominaisuuksien parantaminen. Pelillinen pääpaino on taisteluissa ja esimerkiksi pulmatehtävät ovat helppoja tyyliin "siirrä tikkaat toiseen paikkaan että pääset kiipeämään bussin päälle". Taistelut ovat ilahduttavan monipuolisia siinä mielessä, että selviytymistaktiikoita on useita. Joskus riittää kun jaksaa hiljaa hiipiä vihulaisten ohi. Välillä taas avoin tulitaistelu on välttämätön.
Pelimaailma tuo fiiliksen avarasta isosta maailmasta, mutta seinät tulevat vastaan aika äkkiä ja oikeasti peli on hyvinkin tarkkaa käsikirjoitettu "putki", jonka läpi pelaajaa luotsitaan. Visuaalinen ilme on todella hieno, ei kuitenkaan mikään leuat auki loksauttava. Se tuo kuitenkin hyvin esille maailman joka on elänyt pitkään ilman sähköä ja jossa luonto valtaa takaisin omaansa. Paikkoja on paljon mutta ne ovat tarpeeksi erilaisia. Ainoastaan omakotitalot tuntuivat välillä liikaa toistensa kopioilta. Ja missään pelissä en ole käynyt niin monessa vessassa.
Edellä olevan perusteella peli kuulostaa perushyvältä toiminnalta joka on jo nähty moneen kertaan. Mutta näin ei ole, vaan Last of Us oli minulle yksi vaikuttavimmista pelielämyksistä ikinä.
Pelin suurimmat vahvuudet ovat tunnelma, tunnelma ja tunnelma. Päähenkilöt Joel ja Ellie tulevat tutuiksi ja heihin saadaan enemmän syvyyttä kuin monen kirjan hahmoihin. Myös sivuosissa olevista ystävistä ja vihollista löytyy monta aidontuntuista ihmistä. Juoni luo tunnelmaa hyvin, käänteet ovat tarpeeksi yllätyksellisiä mutta kuitenkin uskottavia. Kaiken kruunaa mahtava äänimaailma, jonka pohjana on Oscar voittaja Gustavo Santaolallan akustinen musiikki, joka vie oikeaan tunnelmaan alkulatauksesta lähtien. Myös se, että pelin aikana ei ole lataustaukoja, edesauttaa tunnelman luomisessa.
Vahvan siellä olemisen tunteen tuntee hyvin taisteluissa. Kun pitkän hiiviskelyn jälkeen naksuttelija yllättää nurkan takaa ja puree kaulaan niin käsi nousee vaistomaisesti omalle kaulalle. Väkivalta on esitetty realistisena ja pelin K18 leima on täysin aiheellinen. Etenkin lähitaisteluiden kuvaukset olivat sellaisia että oli pakko pistää silmiä välillä kiinni. Väkivallan vastenmielisyys korostuu Talvi-jaksossa, mutta ei kuitenkaan tunnu itsetarkoitukselliselta.
Pelimaailman kiinnostavin huomio on se, että sienipäiset tartunnan saaneet puoli-ihmiset eivät itse asiassa ole tarinan suurimpia pahiksia missään muodossa vaan enemmänkin säälittäviä uhreja. Sen sijaan anarkian vallassa olevan maailman ihmiset ovat usein säälimättömiä oman edun tavoittelijoita, oli kyse sitten sotilaspoliiseista tai ruokaa perheilleen etsivistä metsästysjoukoista. Myös taisteluissa ihmisvastustajat ovat selvästi pahempia kuin sienipäät.
Pelasin peliä lähes 30 tuntia. Osa peliajasta menee pitkä pelitaukoni piikkiin, moni varmaan pelaa tämä selvästi nopeammin läpi. Loppuratkaisu on pelaamisen arvoinen, vaikka aiheuttaakin lievää moraalista pahoinvointia.
maanantai 30. joulukuuta 2013
Michael Connelly: Luottamuksen hinta (Gummerus)
Olen jo aikaisemmissa Connelly arvioissani todennut, että aikaisemman suosikkidekkaristini kirjojen laatu on mennyt valitettavan huonoon suuntaan. Joskus aikaisemmin odotin Connellyn uuden kirjan julkaisua ensimmäisenä kirjaston varausjonossa, nyt poimin uusimman Connellyn mukaan vasta pienen harkinnan jälkeen, sen verran laimean maun edellinen kirja jätti.
Yksi syy siihen, että päätin uuden Connellyn lukea, oli Harry Boschin palaminen päärooliin. Bosch on eläkkeelle pääsyä odottava ja pelkäävä kokenut poliisi. Hän on eronnut ja asuu kahdestaan teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Olen aina tykännyt Boschin karheasta luonteesta, vaikkei hän mikään harryholemainen anti-poliisi olekaan.
Tällä kertaa seurataan kahden eri rikoksen selvittelyä. Toisessa tapauksessa Harry saa parinsa David Chun kanssa tutkittavakseen kauan sitten tapahtuneen seksuaalimurhan, johon on nyt DNA tekniikan kehittyessä saatu uusia todisteita. Tuoreempana tapauksena Bosch ja Chu selvittävät kaupunginvaltuutetun pojan äkilliseen kuolemaan liittyviä tapahtumia.
Mukana on aikaisemmista kirjoista tuttuja aineksia - poliittista peliä, todisteiden keräämistä, poliisin oikeuksien ylittämistä ja Harryn uusi naisystävä. Uutta kulmaa kerrontaan tuo työpari Chun kanssa kohdattavat erimielisyydet.
Luottamuksen hinnan ongelma on sama kuin muutamassa aikaisemmassa Connellyn kirjassa. Kirja on yksinkertaisesti tylsä ja tapahtumaköyhä eikä jännitys pääse rakentumaan. Lisäksi ihmissuhdekiemurat ja poliittinen valtapeli jäävät myös pinnallisen oloisiksi eivätkä henkilöt tule kovinkaan tutuiksi.
Connelly kirjoittaa pääosin sujuvasti ja hyvin, mutta jännite todellakin puuttuu lähes täysin. Lisäksi etenkin kirjan loppupuolella kerronta on jotenkin luettelomaista, vähän kuin ala-asteen aineet tyyliin "sitten mentiin syömään ja sen jälkeen pidätettiin murhaaja ja sitten menin nukkumaan".
Connellyn kirjoja on myyty jo yli 50 miljoonaa kappaletta. Olisiko kirjoittamisesta tullut Connellylle liukuhihnatyötä vai olenko minä vain kyllästynyt tähän kirjailijaan. Kirjan etuliepeeseen valitut ammattikriitikoiden kommentit ovat nimittäin taas ylistäviä - "...Connellyn viimeinen teos on yhä ällistyttävä kuin edellisetkin" ja "...ei malta laske käsistään". Oma mielipiteeni on että ällistys on tästä kirjasta kaukana ja turhan monta kertaa sen maltoin laskea käsistäni, pitkäksikin aikaa. Jos tämä olisi uuden kirjailijan esikoisteos niin kehuisin varmaan kovasti ja pitäisin tätä lupaavana alkuna. Connellyn suhteen nyt vaan rima on korkealla ja tällainen tasapaksu perusdekkari on selkeä pettymys.
* *
Yksi syy siihen, että päätin uuden Connellyn lukea, oli Harry Boschin palaminen päärooliin. Bosch on eläkkeelle pääsyä odottava ja pelkäävä kokenut poliisi. Hän on eronnut ja asuu kahdestaan teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Olen aina tykännyt Boschin karheasta luonteesta, vaikkei hän mikään harryholemainen anti-poliisi olekaan.
Tällä kertaa seurataan kahden eri rikoksen selvittelyä. Toisessa tapauksessa Harry saa parinsa David Chun kanssa tutkittavakseen kauan sitten tapahtuneen seksuaalimurhan, johon on nyt DNA tekniikan kehittyessä saatu uusia todisteita. Tuoreempana tapauksena Bosch ja Chu selvittävät kaupunginvaltuutetun pojan äkilliseen kuolemaan liittyviä tapahtumia.
Mukana on aikaisemmista kirjoista tuttuja aineksia - poliittista peliä, todisteiden keräämistä, poliisin oikeuksien ylittämistä ja Harryn uusi naisystävä. Uutta kulmaa kerrontaan tuo työpari Chun kanssa kohdattavat erimielisyydet.
Luottamuksen hinnan ongelma on sama kuin muutamassa aikaisemmassa Connellyn kirjassa. Kirja on yksinkertaisesti tylsä ja tapahtumaköyhä eikä jännitys pääse rakentumaan. Lisäksi ihmissuhdekiemurat ja poliittinen valtapeli jäävät myös pinnallisen oloisiksi eivätkä henkilöt tule kovinkaan tutuiksi.
Connelly kirjoittaa pääosin sujuvasti ja hyvin, mutta jännite todellakin puuttuu lähes täysin. Lisäksi etenkin kirjan loppupuolella kerronta on jotenkin luettelomaista, vähän kuin ala-asteen aineet tyyliin "sitten mentiin syömään ja sen jälkeen pidätettiin murhaaja ja sitten menin nukkumaan".
Connellyn kirjoja on myyty jo yli 50 miljoonaa kappaletta. Olisiko kirjoittamisesta tullut Connellylle liukuhihnatyötä vai olenko minä vain kyllästynyt tähän kirjailijaan. Kirjan etuliepeeseen valitut ammattikriitikoiden kommentit ovat nimittäin taas ylistäviä - "...Connellyn viimeinen teos on yhä ällistyttävä kuin edellisetkin" ja "...ei malta laske käsistään". Oma mielipiteeni on että ällistys on tästä kirjasta kaukana ja turhan monta kertaa sen maltoin laskea käsistäni, pitkäksikin aikaa. Jos tämä olisi uuden kirjailijan esikoisteos niin kehuisin varmaan kovasti ja pitäisin tätä lupaavana alkuna. Connellyn suhteen nyt vaan rima on korkealla ja tällainen tasapaksu perusdekkari on selkeä pettymys.
* *
tiistai 17. joulukuuta 2013
Marko Leino: Saasta (Teos)
Saasta on kolmas lukemistani Marko Leinon kirjoista. Sekä Ansa että Kotirauha olivat selvästi keskitasoa parempia jännäreitä ja mielestäni tämän hetken kotimaisen jännityskirjallisuuden kovin nimi onkin Leino yhdessä Antti Tuomaisen kanssa.
Saastan aihepiire on synkkä ja pimeä, se kertoo lapsiin kohdistuvasta ihmiskaupasta. Tarinaa kerrotaan useasta eri näkökulmasta. Pääosassa on yhden uhrin isä, Mikko. Mutta yhtä lailla sivuja käytetään tapahtumien kertomiseen ihmiskaupan uhrin ja ihmiskauppiaiden näkökulmasta. Myös lapsia sairaisiin seksualiisiin tarpeisiinsa ostavien ihmisten - tarinan pahimpien saastojen - näkökulma tulee vahvasti esille. Itse tykkäsin eniten Anzalikan, 14-vuotiaan tytön, näkökulmasta.
Kirjan teemana on päällimmäisenä kosto, mutta se on myös selviytymistarina ja jännityskertomus. Saasta ei missään tapauksessa ole perinteinen dekkari, jossa keskiössä on rikoksen ratkaiseminen. Ennemminkin se on tutkielma ihmisen pahuudesta, siitä mitä tapahtuu kun toisen elämä ei ole enää minkään arvoinen tai sitä mitataan tuntihinnalla.
Kuten ylläolevasta voi päätellä, on aihe todella raskas ja vaativa, ja myös vastenmielinen. Leinon yksityiskohtainen kirjoitustapa ei auta asiaa yhtään, vaan kirjan lukeminen oli välillä hyvinkin ahdistava kokemus. Tuntuu, että vähemmälläkin olisi viesti mennyt perille. Onneksi kirjailija kuitenkin tuo esille, että ihmisyys ja inhimillisyys on kuitenkin kaiken ankeuden keskellä piilossa, jossain, tukahdettuna, mutta hengissä.
Leino kirjoittaa totutun sujuvasti. Kirjan rakenne on vähemmän suoraviivainen ja selkeä kuin aikaisemmissa teoksissa. Välillä tunnelma on melkein unenomainen, houreinen ja kerronta sen mukaista.
Saasta ei ole tosiaankaan ole dekkari, ei oikein jännärikään. Jännityselementit jäivät hirmutekojen kuvauksen alle eikä jännitys missään vaiheessa ollut se tunne, joka minulla oli päällimäisenä kirjaa lukiessani. Tunteita kirja kyllä herätti, eniten vihaa, surua, ahdistusta ja voimattomuutta.
Kirja on taattua Leinon laatua, mutta aiheen rankkuuden takia tätä ei voi kaikille suositella. Itsellänikin meinasi lukeminen jäädä kesken vaikka tarina ihan hyvin koukuttikin. Luin kuitenkin loppuun ja hyvä niin.
* * *
Saastan aihepiire on synkkä ja pimeä, se kertoo lapsiin kohdistuvasta ihmiskaupasta. Tarinaa kerrotaan useasta eri näkökulmasta. Pääosassa on yhden uhrin isä, Mikko. Mutta yhtä lailla sivuja käytetään tapahtumien kertomiseen ihmiskaupan uhrin ja ihmiskauppiaiden näkökulmasta. Myös lapsia sairaisiin seksualiisiin tarpeisiinsa ostavien ihmisten - tarinan pahimpien saastojen - näkökulma tulee vahvasti esille. Itse tykkäsin eniten Anzalikan, 14-vuotiaan tytön, näkökulmasta.
Kirjan teemana on päällimmäisenä kosto, mutta se on myös selviytymistarina ja jännityskertomus. Saasta ei missään tapauksessa ole perinteinen dekkari, jossa keskiössä on rikoksen ratkaiseminen. Ennemminkin se on tutkielma ihmisen pahuudesta, siitä mitä tapahtuu kun toisen elämä ei ole enää minkään arvoinen tai sitä mitataan tuntihinnalla.
Kuten ylläolevasta voi päätellä, on aihe todella raskas ja vaativa, ja myös vastenmielinen. Leinon yksityiskohtainen kirjoitustapa ei auta asiaa yhtään, vaan kirjan lukeminen oli välillä hyvinkin ahdistava kokemus. Tuntuu, että vähemmälläkin olisi viesti mennyt perille. Onneksi kirjailija kuitenkin tuo esille, että ihmisyys ja inhimillisyys on kuitenkin kaiken ankeuden keskellä piilossa, jossain, tukahdettuna, mutta hengissä.
Leino kirjoittaa totutun sujuvasti. Kirjan rakenne on vähemmän suoraviivainen ja selkeä kuin aikaisemmissa teoksissa. Välillä tunnelma on melkein unenomainen, houreinen ja kerronta sen mukaista.
Saasta ei ole tosiaankaan ole dekkari, ei oikein jännärikään. Jännityselementit jäivät hirmutekojen kuvauksen alle eikä jännitys missään vaiheessa ollut se tunne, joka minulla oli päällimäisenä kirjaa lukiessani. Tunteita kirja kyllä herätti, eniten vihaa, surua, ahdistusta ja voimattomuutta.
Kirja on taattua Leinon laatua, mutta aiheen rankkuuden takia tätä ei voi kaikille suositella. Itsellänikin meinasi lukeminen jäädä kesken vaikka tarina ihan hyvin koukuttikin. Luin kuitenkin loppuun ja hyvä niin.
* * *
keskiviikko 20. marraskuuta 2013
Haruki Murakami: 1Q84 (osa 3) (Tammi)
Murakamin paljon ylistetty 1Q84 trilogia saa päätöksensä. Tätä kolmatta osaa ei edes kannata yrittää lukea itsenäisenä teoksena vaan aikaisempien osien lukeminen on ehdoton vaatimus. Myös tätä arviointia lukevien kannattaa tutustua osien 1-2 arviontiini ensin.
Tarina jatkuu tasan siitä mihin se kakkososassa päättyi. Kirjan rakenne sen sijaan kokee pienen muutoksen, nyt Aomamen ja Tengon lisäksi tarinaa kerrotaan myös ruman pallopään, yksityisetsivä Ushikawan näkökulmasta. Aomame ja Tengo etsivät edelleen toisiaan, salaperäinen Sakigake järjestö väijyy taustalla ja kaikki liittyy jotenkin nuoren tytön, Fuka-Erin, Ilmakotelo käsikirjoitukseen.
Kahden ensimmäisen osan kerrontatahti oli paikoitellen pohtivaa ja hidasta. Tahti ei tässä kolmannessa osassa kiihdy, pikemminkin tapahtumien määrä vähenee. Suuren osan aikaa kaikki päähenkilöt viettävät suljetussa, tarkkaan normitetussa ympäristössä. Aomame viettää aikaa turva-asunnossaan, Tengo sairaan isänsä vierellä ja Ushikawa askeettisessa vakoilukopissaan. Näissä tiloissa aika ikäänkuin hidastuu ja henkilöiden itsetutkiskelu saa enemmän tilaa kun ympäristö on rajattu ja toimii kaavamaisesti. Tunnelma ei enää ole niin salaperäinen kuin edellisissä osissa, vaan enemmänkin rauhallinen, lähes seesteinen. Välillä, joskin yllättävän harvoin, tätä harmoniaa rikkoo väkivalta ja yliluonnolliset tapahtumat.
Tapahtumista tykkäsin eniten Tengon isäsuhteen setvimisestä ja siihen liittyvästä televisiolupatarkastaja-puolesta. Fuka-Erin pieni rooli tässä kolmososassa jäi vähän harmittamaan, niin paljon tästä hahmosta tykkäsin.
Viime kädessä 1Q84 on ilman muuta rakkaustarina, tarina rakkaudesta joka kestää yli eri maailmojen ja vuosien. Tämä korostuu myös tarinan lopussa, jonka suhteen on turha odottaa mitään rautalankaselitystä kaikille tapahtumille, vaan paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan.
1Q84 osa 3 on erinomainen kirja. Se ei kuitenkaan tuo mitään uutta aikaisempiin osiin verrattuna. Siinä mielessä pakko myöntää että tämä oli pieni pettymys, odotin jonkinlaista selkeämpää huipennusta tähän kolmanteen osaan. Annan viisi tähteä koko 1Q84 sarjalle. Jos tämän kolmososan yrittäisi jotenkin arvioida itsenäisenä teoksena (mikä ei ole järkevää), niin sitten saattaisi tähdet tipahtaa neljän puolelle.
Murakamin seuraavaa teosta ja Nobelia odotellessa.
* * * * *
Tarina jatkuu tasan siitä mihin se kakkososassa päättyi. Kirjan rakenne sen sijaan kokee pienen muutoksen, nyt Aomamen ja Tengon lisäksi tarinaa kerrotaan myös ruman pallopään, yksityisetsivä Ushikawan näkökulmasta. Aomame ja Tengo etsivät edelleen toisiaan, salaperäinen Sakigake järjestö väijyy taustalla ja kaikki liittyy jotenkin nuoren tytön, Fuka-Erin, Ilmakotelo käsikirjoitukseen.
Kahden ensimmäisen osan kerrontatahti oli paikoitellen pohtivaa ja hidasta. Tahti ei tässä kolmannessa osassa kiihdy, pikemminkin tapahtumien määrä vähenee. Suuren osan aikaa kaikki päähenkilöt viettävät suljetussa, tarkkaan normitetussa ympäristössä. Aomame viettää aikaa turva-asunnossaan, Tengo sairaan isänsä vierellä ja Ushikawa askeettisessa vakoilukopissaan. Näissä tiloissa aika ikäänkuin hidastuu ja henkilöiden itsetutkiskelu saa enemmän tilaa kun ympäristö on rajattu ja toimii kaavamaisesti. Tunnelma ei enää ole niin salaperäinen kuin edellisissä osissa, vaan enemmänkin rauhallinen, lähes seesteinen. Välillä, joskin yllättävän harvoin, tätä harmoniaa rikkoo väkivalta ja yliluonnolliset tapahtumat.
Tapahtumista tykkäsin eniten Tengon isäsuhteen setvimisestä ja siihen liittyvästä televisiolupatarkastaja-puolesta. Fuka-Erin pieni rooli tässä kolmososassa jäi vähän harmittamaan, niin paljon tästä hahmosta tykkäsin.
Viime kädessä 1Q84 on ilman muuta rakkaustarina, tarina rakkaudesta joka kestää yli eri maailmojen ja vuosien. Tämä korostuu myös tarinan lopussa, jonka suhteen on turha odottaa mitään rautalankaselitystä kaikille tapahtumille, vaan paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan.
1Q84 osa 3 on erinomainen kirja. Se ei kuitenkaan tuo mitään uutta aikaisempiin osiin verrattuna. Siinä mielessä pakko myöntää että tämä oli pieni pettymys, odotin jonkinlaista selkeämpää huipennusta tähän kolmanteen osaan. Annan viisi tähteä koko 1Q84 sarjalle. Jos tämän kolmososan yrittäisi jotenkin arvioida itsenäisenä teoksena (mikä ei ole järkevää), niin sitten saattaisi tähdet tipahtaa neljän puolelle.
Murakamin seuraavaa teosta ja Nobelia odotellessa.
* * * * *
maanantai 4. marraskuuta 2013
Stephen King: Tukikohta 1 (Book Studio)
Olen jostain syystä aina suhtautunut Kingiin hieman varauksella, hänen suuresta suosiostaan huolimatta - tai siitä johtuen. Kuvun alla oli kuitenkin positiivinen yllätys ja silloin päätin että jossain välissä etsin käsiini Tukikohdan. Tukikohta siksi, että sen perusjuoni dystopiakuvauksineen tuntui aihealueelta, joka minua todennäköisesti kiinnostaisi. Lisäksi olin lukenut siitä ylistäviä arvioita.
Tukikohta on todenäköisesti yksi ensimmäisistä dystopiakuvauksista joissa maailman väkiluku alkaa irtipäässeen epidemian seurauksena harvenemaan kovaa kyytiä. Myöhemminhän tästä samasta aiheesta on tehty suuri määrä eri versioita, kirjoista elokuviin ja tietokonepeleihin. Yhden lisäulottuvuuden lukemiseen lisää toi se, että pelailin uudehkoa Last of Us konsolipeliä samoina päivinä kuin luin Tukikohtaa. Kummassakin juonen perusainekset ovat samat, irtipäässyt biologinen uhka (virus/bakteeri) tappaa talossa ja puutarhassa ja sen seurauksena maailma muuttuu väkivaltaiseksi poliisivaltioksi. Tässä mielessä hatunnosto Kingille, hän on todellakin ollut edelläkävijä tässä genressä ja kirja varmasti olisi iskenyt vahvemmin jos en olisi jo tutustunut useaan muunnelmaan samasta aiheesta.
Kirja kertoo siis maailmasta (tai oikeastaa vain Yhdysvalloista), missä tappava virus saa nopeassa tahdissa nykyisen sivilisaation romahtamaan. Vain hyvin pieni osa ihmisistä on immuuneja taudille, ja King kertoo tarinaa näiden ihmisten kokemusten kautta. Osa ihmiskohtaloista oli hyvinkin kiinnostavia, kuten kuuromykkä Nick. Sitten taas erimerkiksi sekopäisen roskismiehen tarina tuntui oudon irralliselta.
Tukikohdan suomennettu laitos on "lyhentämätön ja täydellinen". King avaa alkusanoissa mukavasti tämän version taustoja ja kertoo kuinka alkuperäisestä teoksesta oli karsittu suuri määrä tekstiä pois kustannusyhtiön vaatimuksesta. Mutta, mutta... lukiessa tuli välillä kyllä mieleen, että kustannusyhtiöllä on ollut pointtinsa. King jää välillä maailailemaan ja jaarittelemaan liikaa ja itselleni olisi kyllä tiiviimpi ja lyhyempi version kirjasta kelvannut.
Olisin kovasti halunnut tykätä tästä kirjasta - ja rientää etsimään jostain kakkososaa. Mutta valitettavasti Tukikohta oli liian useassa kohdassa tylsä ja yllätyksetön. Eivätkä ihmiskohtalotkaan jaksaneet kuin paikoitellen kiinnostaa. Kirjan loppuun lukeminen vaati ponnistuksia kun tuntui että tarina polki liikaa paikoillaan. Tiedän että Tukikohta on monella elämää suurempien jännäreiden joukossa. Minulle ei vaan Kingin tyyli tunnu iskevän.
* *
Tukikohta on todenäköisesti yksi ensimmäisistä dystopiakuvauksista joissa maailman väkiluku alkaa irtipäässeen epidemian seurauksena harvenemaan kovaa kyytiä. Myöhemminhän tästä samasta aiheesta on tehty suuri määrä eri versioita, kirjoista elokuviin ja tietokonepeleihin. Yhden lisäulottuvuuden lukemiseen lisää toi se, että pelailin uudehkoa Last of Us konsolipeliä samoina päivinä kuin luin Tukikohtaa. Kummassakin juonen perusainekset ovat samat, irtipäässyt biologinen uhka (virus/bakteeri) tappaa talossa ja puutarhassa ja sen seurauksena maailma muuttuu väkivaltaiseksi poliisivaltioksi. Tässä mielessä hatunnosto Kingille, hän on todellakin ollut edelläkävijä tässä genressä ja kirja varmasti olisi iskenyt vahvemmin jos en olisi jo tutustunut useaan muunnelmaan samasta aiheesta.
Kirja kertoo siis maailmasta (tai oikeastaa vain Yhdysvalloista), missä tappava virus saa nopeassa tahdissa nykyisen sivilisaation romahtamaan. Vain hyvin pieni osa ihmisistä on immuuneja taudille, ja King kertoo tarinaa näiden ihmisten kokemusten kautta. Osa ihmiskohtaloista oli hyvinkin kiinnostavia, kuten kuuromykkä Nick. Sitten taas erimerkiksi sekopäisen roskismiehen tarina tuntui oudon irralliselta.
Tukikohdan suomennettu laitos on "lyhentämätön ja täydellinen". King avaa alkusanoissa mukavasti tämän version taustoja ja kertoo kuinka alkuperäisestä teoksesta oli karsittu suuri määrä tekstiä pois kustannusyhtiön vaatimuksesta. Mutta, mutta... lukiessa tuli välillä kyllä mieleen, että kustannusyhtiöllä on ollut pointtinsa. King jää välillä maailailemaan ja jaarittelemaan liikaa ja itselleni olisi kyllä tiiviimpi ja lyhyempi version kirjasta kelvannut.
Olisin kovasti halunnut tykätä tästä kirjasta - ja rientää etsimään jostain kakkososaa. Mutta valitettavasti Tukikohta oli liian useassa kohdassa tylsä ja yllätyksetön. Eivätkä ihmiskohtalotkaan jaksaneet kuin paikoitellen kiinnostaa. Kirjan loppuun lukeminen vaati ponnistuksia kun tuntui että tarina polki liikaa paikoillaan. Tiedän että Tukikohta on monella elämää suurempien jännäreiden joukossa. Minulle ei vaan Kingin tyyli tunnu iskevän.
* *
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)