Antti Tuomainen: Kaivos (Like)

Kuten aikaisemmista postauksistani käy ilmi, on Antti Tuomainen mielestäni yksi tämän hetken parhaista suomalaisista jännityskirjailijoista. Kaivos on Tuomaisen viides kirja ja vahvistaa entisestään hänen asemaansa maamme eturivin rikoskirjailijana.

Päähenkilönä kirjassa on toimittaja Janne Vuori, joka yhdistää kirjan kaksi pääjuonta. Toisella raiteella Vuori tutkii Pohjois-Suomessa sijaitsevan kaivoksen ympäristörikkomuksia. Samalla hänen elämäänsä järkyttää yllätystapaaminen vuosikymmeniä poissa olleen isänsä kanssa. Vuori tasapainoilee kaivostutkinnan, isänsä ja tulehtuneen parisuhteensa välillä, eikä onnistu pitämään pakettia kasassa.

Kirjan kaivos on fiktiivinen, mutta Talvivaara vihjaukset ovat vahvat. Räntäsateinen Suomalahden kylä asettuisi hyvin Sotkamon maisemiin ja toimitusjohtajan nimeksi ei varmasti sattumalta ole valikoitunut pekkaperämäinen nimi Matti Mali. En tästä huolimatta pidä Kaivosta yhteiskunnallisena kritiikkinä, jolla pyrittäisiin ottamaan kantaa Suomen kaivosteollisuuden ongelmiin. Ennemminkin Suomalahden kaivos on kehikko, jonka varaan Tuomainen rakentaa kirjan sydämen, Vuoren isäsuhteen.

Kaivoksessa Tuomainen palaakin  mainion Veljeni vartija teoksen teemoihin. Isän ja pojan tarina on todella intensiivinen, yhtä aikaa absurdi ja todentuntoinen. Samalla valoisa ja synkkä, herkkä ja karu.

Tuomainen kirjoittaa taas kerran vahvasti omalla tyylillään lyhyitä karunkauniita lauseita ilman turhia täytesanoja. Tuntuu että tämä hänen tavaramerkkinsä vain paranee kirja kirjalta, tarinassa ei ole monelle kirjalle niin tyypillisiä tiivistystä kaipaavia kohtia vaan jokainen lause tuntuu useaan kertaan mietityltä. Kaivoksessa on mielestäni hieman aikaisempia kirjoja enemmän huumoria, twerkkausartikkeliheitot toivat synkkään Helsinki Noiriin hetkellistä keveyttä.

Olen Tuomaisen aikaisemmista kirjoista hehkuttanut Veljeni vartijan hypnoottista avauslukua. Kaivoksesta mieleeni jäi erityisesti kirjan  puolenvälin luvut, joissa Vuori juo itsensä sammumiskuntoon ja potee sen jälkeen helvetillistä krapulaa. Lukujen intensiivisyys oli voimakasta, lähes fyysistä pahoinvointia aiheuttavaa (ja tämä siis positiivisessa mielessä toim. huom.).

Kaiken kehumisen jälkeen pientä kritiikkiäkin. Kaivokseen liittyvä rikosjuoni on turhan ennalta-arvattava eikä yllä samalle tasolle romaanin muiden ominaisuuksien kanssa. Vierastin myös vähän muutamaan kertaan käytettyjä blogikirjoituksia, joiden aikana kirjan jännite vähän lässähti.

Kaivos on erinomaisesti kirjoitettu herkkä, mukaansatempaava, jännittävä ja älykäs kirja.

* * * *
   
     

Joakim Zander: Uimari (Tammi)

"Romaani joka pistää koko trillerikentän uusiksi." Kun takakannessa on tällainen lainaus kriitikolta ja blogeistakin olin kirjasta hyvän vaikutelman saanut, niin pakkohan Uimari oli kirjaston hyllystä poimia mukaan.

Uimari on USA:lainen "konsultti", henkilö joka lähetetään - vähän jasonbourne tyyliin - hoitamaan USA:n terrorisminvastaisia tekoja silloin, kun teot eivät kestä päivänvaloa.

Kirja kertoo Uimarin tarinaa 1980-luvulta alkaen samalla kun pääjuoni etenee vuodessa 2013. Ruotsalainen tutkija pääsee perille näistä "konsulttien" hämärähommista. Mukaan sekaantuu myös europarlamentissa toimiva avustaja ja rahaa sekä menestystä jahtaava lobbaaja.

Uimari on jännitysromaani (kuten kansikin jostain syystä alleviivaa), jossa on paljon toiminnallisia elementtejä. Paljon pyöritään EU:n valtapeleissä ja etenkin sen kulisseissa. Jokainen on vuorollaan hengenvaarassa ja salaperäisen Uimarin roolia nykyajan tapahtumiin valotetaan luku luvulta enemmän. Kirjasta tuli mieleeni monet Ilkka Remeksen kirjat - kansainvälinen poliittinen valtapeli, terrorismi ja yksittäisten henkilöiden suorittama salaliittojen paljastaminen ovat tuttu yhdistelmä.

Kirja alkoi lupaavasti ja alussa ajattelinkin, että kyseessä voi todellakin olla takakannen lupaama trilleritapaus. Aika pian kirja kuitenkin lässähti normaaliksi toimintajännäriksi, jollaisia on tullut luettua jo ihan tarpeeksi monta kappaletta. Itse Uimarin persoona ja elämäntarina oli kirjan parasta antia, mutta sekin jäi etenkin kirjan lopulla turhan rymistelyn ja toiminnallisen kikkailun alle. 

Viihdyttävää lukemista? Kyllä. Pistää koko trillerikentän uusiksi? No ei tod. 

Palaan siis vielä takakannen tekstiin. "Romaani joka pistää koko trillerikentän uusiksi." Lähde tälle lauseelle  on http://culturmag.de/rubriken/buecher/joakim-zander-der-schwimmer/82544. Vaikka tuossa arvostelussa kirjaa kehutaankin, niin en siitä takakannen tekstiä vastaavaa lainausta löytänyt. Joku paremmin Saksan kieltä osaava voinee kommentoida josko se siellä kuitenkin on.

Kirjoissahan on tapana takakanteen laittaa lainauksia kriitikoilta, nykyään yhä useammin myös blogisteilta. Uimarin tapauksessa tuo lainaus on saksalaiselta kulttuurisivustolta, joka käsittääkseni kerää artikkeleita free-lancereilta ja julkaisee ne netissä. Jonkinlaista kuluttuajansuojaa pohdin. Varmaan jokaisesta kirjasta löytyy hyvä tai jopa ylistävä arvio jostain. Onko kirjan ostajan kannalta eroa sillä. onko tuo arvio perinteikkäästä sanomalehdestä vai pari vuotta sitten perustetusta nettiportaalista? Ja onko sillä mitään väliä kun google löytää kuitenkin kaikki arviot?

* *

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet (Myllylahti)

Epäsoinnun periaatteet on monen adjektiivin kirja. Se oli minulle hämmentävä, outo, kiehtova, koukuttava, älykäs, turhauttava,  jännittävä, nostalginen ja hauska lukuelämys.

Hämmentävä koska meni pitkään ennen kuin uskoin että kirja todellakin on sellainen kuin on. Kaksi opiskelijaa. Yliopiston kellari. Akateeminen ahdistus.

Outo koska mitään ihan tällaista en muista ennen lukeneeni. Lähimmäksi menee ehkä Steven Hallin Haiteksti. Joku jättänee kirjan kesken ensimmäisen luvun jälkeen. Toinen lukee heti uudelleen.

Kiehtova koska maailma imaisi sisäänsä kuin hissi.

Koukuttava koska kirjaa oli ikävä kun olin poissa sen ääreltä.

Älykäs koska Talvite ei aliarvioi lukijaansa vaan ujuttaa syvälliset ajatukset lukijan mieleen salakavalasti, välillä lähes viihteellisen nuorisokirjallisuuden muodossa.

Turhauttava koska koko kirjan ajan oli mielessä "mikä tässä nyt oikein on selityksenä, ärsyttää kun en ole varma" - ja kirjan loppu ei kauheasti asiaa ainakaan helpottanut. Metatasoja löytyy vaikka muille jakaa.

Jännittävä koska HS oli oikeasti pelottava.

Nostalginen koska tuli omat opiskeluajat mieleen. En tiedä onko kirjan maakuntayliopistolle esikuvaa, mutta ainakin omasta näkökulmastani se on aivan selvästi minulle kovinkin tuttu Oulun yliopisto. Katsokaa nyt vaikka tätä karttaa niin jo alkaa korvissa kuulua kirskuva ääni, silmissä kihelmöimään ja nivelet sekoamaan. Lisäksi keskellä karttaa kulkeva Väylä on pahaenteisen kuuloinen.

Hauska koska Eikan kuiva huumori ja epäuskottavan byrokratian surkuhupaisan läheinen suhde todellisuuteen.

Kävin tänään viimeksi Oulun yliopiston käytäviä kävelemässä. Kyltti kellarissa sijaitsevaan kiltahuoneeseen näytti nyt erilaiselta kuin ennen. Tiesin, että aikanaan pääsin yliopistolta pois. Nyt olin siellä takaisin. Miksi? Ja millä avaimilla?

* * * *

Sain kirjan Myllylahdelta. Kiitos.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY)

Toinen maailmansota. Orvon saksalaispojan Wernerin pakkotaistelu natsi-saksan puolella. Sokean ranskalaisen tytön Marie-Lauren pako miehitystä Saint-Malon rannikkokaupunkiin. Älykkään Wernerin traumaattiset kokemukset sotilaskoulutuksessa. Marie-Lauren erakoitunut iso-setä. Valtavan arvokas timantti. Kuolemansairas saksalaisupseeri pakkomielteisessä ajojahdissa.

Kaikki palaset koskettavaan, jännittävään ja koukuttavaan tarinaan ovat siis mukana! Harmi vaan, että näistä aineksista on saatu keitettyä melkoisen mauton keitto, joka vaikuttaa tunteisiin vain paikoitellen.

Kirjan rakenne on kohtuullisen suoraviivainen ja henkilöitä on kirjan pituuteen nähden suhteellisen vähän. Kerronta siis pyörii paljolti Wernerin ja Marie-Lauren ympärillä. Valitettavasti nämä päähenkilöt jäävät mielestäni kiiltokuvamaisiksi, särmättömiksi ja tuntuu, että kirjailija ei ole uskaltanut heille kirjoittaa juurikaan heikkouksia jotka toisivat heidät todemmiksi ihmisinä.  

Doerr aloittaa kirjan mukaansatempaavasti elokuusta 1944 ja palaa sitten vuoteen 1934 josta alkaa kertomaan tapahtumia jotka johtavat noihin vuoden 1944 tapahtumiin. Tarinan edetessä palataan aina välillä vuoteen 1944 paljastamaan vähän lisää siitä, mihin kaikki lopulta johtaa. Tämä lopun (osittainen) paljastaminen jo aikaisessa vaiheessa ei itselleni toiminut etenkään kun nuo tarinan lopun tapahtumat olivat selvästi koukuttavampia kuin niihin johtavat tapahtumat. Välillä lukemisessa oli pakkolukemisen fiili, "pakko nämäkin sivut lukea että pääsee lukemaan sen loppuratkaisun josta jo kovasti on vinkkailtu".

Radioteknologia ja pienoismallit olivat mukava persoonallinen piirre tässä kirjassa ja niistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Takakannessa mainostettu "mahdollisesti kirottu jalokivi" ei onneksi tuonut yliluonnollisia elementtejä mukaan.

Edeltävästä kritiikistä huolimatta paikoitellen Kaikki se valo jota emme näe kyllä tempaisi täysillä mukaansa ja kirjan lopussa tarina kosketti. Kirjan tapahtumat tulivat myös pään sisälle, Saint-Malon kadut ja Marie-Laurien isän pienoismallit oli helppo nähdä mielessään.

Parasta kirjassa on tapa, jolla Doerr on onnistunut kertomaan realistisen sotakuvauksen sadunomaisen pehmeästi.


* * *

Jo Nesbö: Verta lumella, osa I (Johnny Kniga)

Lyhyt kirja, lyhyt arvostelu.

Pääosassa herkkä ammattitappaja, joka haluaa pelkkää hyvää.

Tyyli tuttua Nesböa, tarina kulkee sujuvasti ja kaiken väkivallan ja ankeuden alta pilkistää usko ihmisen hyvään puoleen. Kuivaa huumoria on hieman harryholeja enemmän. Vain Nesbö kirjoittaa pään irti nirhaamisesta näin neutraaliin sävyyn.

Välipalakirjan makua, kuin jatkonovelli joulukuun Verdens Gangista.

Kuitenkin viihdyttävä ja nopealukuinen. Unisesta lopusta lisäpisteitä.

Seuraavaa harryholea odotellessa.

* * *

Sarah Lotz: Kolme (Karisto)

Samana päivänä putoaa neljä matkustajalentokonetta eri puolilla maapalloa. Kuin ihmeen kaupalla kolmesta koneesta löytyy yksi eloonjäänyt - ja he kaikki ovat pieniä lapsia. Koneiden putoaminen ja lasten ihmepelastuminen synnyttää valtavan mediakohun ja kasan salaliittoteorioita. Moni on myös varma, että ei kolmea ilman neljättä, ja mahdollista neljännestä onnettomuudesta selvinnyttä etsitään kuumeisesti.

Kirja on kirjoitettu dokumentin muotoon, itse asiassa Kolme sisältää toisen kirjan nimeltään Musta torstai, joka on kuvitteellisen toimittajan Elspeth Martinsin selvitys aiheesta "Kolmikko-ilmiö, tapahtumat ja taustat". Musta torstai koostuu muun muassa haastatteluista, chat-keskustelujen tallenteista, twitter-viesteistä ja nettilehtien kirjoituksista.

Tällä mukadoku-lähestymistavalla Lotz varmaankin pyrkii tekemään tarinasta mahdollisimman todentuntoisen ja tätä kautta pelottavankin. Yritys jää hieman puolitiehen. Kirjan objektiivisen toimittajamainen lähestymistapa on kliininen, tuntui kuin uutisia katsoisi tai nettilehtiä lukisi. Kolme ei pelota eikä henkilöihin samaistu, vaikka mielenkiinto pysyykin kohtuullisen hyvin yllä.

"Tämä tarina on tosi"-fiilistä yritetään vahvistaa myös nettisisällöllä (www.thethreebook.com), joka valitettavasti jää aika vaisuksi. Myöskin kirjan etuliepeessä mainostettu trailer on aika kotikutoisen oloinen. Itseäni jäi ihmetyttämään miksi kirjaan tarvitaan "kahdet kannet" - eikö kirja olisi suoraan voinut olla Musta torstai ilman paketointia Kolmen kansiin. Kirjassa suurehkossa roolissa oleva Aokigaharan metsä toimi realismielementtinä hyvin, etenkin kun  googletin sen ja luin metsästä kirjoitettua materiaalia.

Kolme on kohtuullisen pitkä kirja ja meinasin pariinkiin otteeseen jättää sen kesken. Jokin siinä piti kuitenkin otteessaan niin, että luin sen loppuun asti. Yksi syy voi olla samaan aikaan katsomani erinomainen Leftovers TV-sarja, jonka fiiliksessä on jotain samaa Kolmen kanssa.

Kirjassa oli tavallista enemmän kirjoitusvirheitä ja muutenkin se olisi mielestäni vaatinut enemmän viimeistelyä, esimerkiksi tiivistämisen muodossa. Mustat sivujen reunat olivat ihan kiva idea, vaikka niiden vinkkaamaa kauhua ei kirjassa juuri ollutkaan. Kokonaisuutena Kolmesta jäikin päällimmäisenä mieleen "ihan hyvä idea, mutta totetutus jäi vaisuksi" fiilis.

* *

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Tammi)

Olen Murakamilta aikaisemmin lukenut kaksi kirjaa. Arvioin 1Q84:n viiden tähden kirjaksi. Norwegian Woodin nostin sijalle neljä "parhaat lukemani kirjat" listalla. Odotukset tämän uuden kirjan suhteen olivatkin siis pilvissä, etenkin kun sen takakannessa kerrotaan Värittömän miehen vaellusvuosien olevan Murakamin paluu Norwegian Woodin tyyliin.

Värittömän miehen vaellusvuodet kertoo, no, värittömän miehen vaellusvuosista. Pääosassa ja kirjan keskipisteenä koko ajan on Tsukuru Tazaki, juna-asemia suunnitteleva 36-vuotias yksin Tokiossa asuva insinööri. Tsukurun menneisyyttä varjostaa hänen nuoruudessaan tapahtunut tiiviistä ystäväporukasta erottaminen ilman ääneen sanottua syytä.

Kirjan punainen lanka on Tsukurun yritys selvittää miksi hänet oli aikanaan yllättäen suljettu ystäväpiirin ulkopuolelle. Kirja on kuitenkin ennen kaikkea Tsukurun kasvutarina ja  tämän värittömän miehen roolin ottaneen henkilön itsetutkiskelu on tarinan kehikko.

Värittömän miehen vaellusvuodet on kuin Norwegian Woodin jatko-osa, mutta tässä uudessa kirjassa on vähemmän särmää ja yllättäviä käänteitä. Sen sijaan se on rauhallisempi ja pohtivampi - joka Murakamin tapauksessa tarkoittaa siis todella rauhallista ja todella pohtivaa.

Kirjan jännite syntyy lähes ainoastaan "miksi ystävät jättivät" mysteerin selvittämisestä. Osana tätä selvitystyötä Tsukuru matkustaa Suomeen tapaamaan yhtä vanhaa ystäväänsä. Suomen vierailu ei tuonut suomalaiselle lukijalle kaipaamaani suomi-ekstraa, vaan Suomen kuvaus oli yllättävän vaisua. Muutenkaan kirjassa paikat eivät nouse suureen rooliin, vaan ovat vain lavasteina Tsukurun pohdinnoille. Tarinaa kulkee ensisijaisesti päähenkilön pään sisässä, unenomaisesti ja myös unien muodossa.

Värittämän miehen vaellusvuodet on ensimmäinen Murakamin kirja joka on suomennettu suoraan alkuperäisestä teoksesta, aikaisemmat kirjat on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä. Kirjan on suomentanut Raisa Porrasmaa. Yritin kovasti miettiä lukemisen aikana miten uusi suomentaja näkyy tekstissä. Päällimmäisenä jäi mieleen, että suomennos toimii hienosti ja on tunnelmaltaan aikaisempien teosten kaltainen. Olin huomaavinani että teksti olisi jonkin verran pelkistetympää (värittömämpää...) kuin vaikkapa Norwegian Woodissa, mutta voin hyvin olla väärässäkin. Kirjan puolivälissä "mä" ja "sä" dialogi särähti lukukorvaan, mutta sai selityksensä myöhemmin.

Murakamin uusin teos on kaunis, utuinen ja viipyilevä. Kirja tuntuu paremmalta pari päivää lukemisen jälkeen kuin lukemisen aikana.

* * * *