Globalia on lähitulevaisuuteen sijoittuva sci-fi tarina. Se yrittää kovasti olla yhtäaikaa jännityskertomus, ihmissuhderomaani ja ennenkaikkea kantaaottava tulevaisuudenkuvaus orwellimaiseen tyyliin. Osittain Rufin onnistuu tässä haastavassa tavoitteessaan, mutta yritys jää valitettavasti puolitiehen.
Kirjassa eletään lähitulevaisuudessa. Ihmiskunnan parempiosaiset ovat muuttaneet asumaan Globaliaan, jättimäiseen uuteen valtioon jonka maa-alueet on suojattu lasikuvuilla ympäröivästä maailmasta. Asukkaat on alistettu näennäinen demokratian avulla tiukkaan kontrolliin, jonka suurin osa kuitenkin kokee valheellisesti vapautena. Kauneusleikkaukset, yltiökaupallisuus, tv-ohjelmat ja lukuisat teemapäivät täyttävät ihmisten elämän, töitä tarvitsee tehdä vain halutessaan ja kaikenlainen yhteisöllisyys on pannassa. Elinikien pidentymisen takia nuoria ja lapsia on hyvin vähän ja Globaliassa vallitsee eräänlainen "ikuinen Floridalaisen eläkeläisen arki" - jopa sää on aina poutainen ja lämmin.
Kaikki eivät tätä kuitenkaan koe vapautena vaan pyrkivät haastamaan valtaapitävät tahot. Yksi kapinallisista on romaanin päähenkilö Baikal joka yhdessä tyttöystävänsä Katen kanssa karkaa Globalian lasikupujen ulkopuolelle ja päätyy lopulta yhden sortin vapaustaistelijaksi.
Rufin maalaa maailmastaan elävän ja yksityiskohtaisen kuvan. Välillä yhteiskunnan kuvailu menee kuitenkin lähes komedian puolelle kun kirjailija sortuu ylilyönteihin Globaliaa kuvaillessaan.Ihmiskuvauksiinsa Rufin ei saa syvyyttä ja hän tuntuukin kuvailevan enemmän mitä ihmisillä on päällään kuin mitä heillä on mielessään. Myöskään jännite ei missään välissä oikein kiristy - en jaksanut millään olla kovin huolissaan Baikalin ja Katen kohtalosta.
Globalia jääkin hyvästä yrityksestä huolimatta mieleen lähinnä hyvästä perusideastaan eli tulevaisuuden uudesta "kontrolli-demokratiasta". Itse tarina jäi liian pliisuksi puitteisiin nähden.
Rufin kertoo kirjan loppusanoissa kirjan idean synnystä ja kirjoittamisprosessista. Ihan kiva idea jonka näkisi mielellään muissakin kirjoissa.
* *
tiistai 16. elokuuta 2011
maanantai 1. elokuuta 2011
Johanna Tuomola: Petoksen anatomia (Myllylahti)
Petoksen anatomia on kolmas osa Johanna Tuomolan Noora Nurkka sarjaa. Nurkka on nuorehko naispoliisi joka kirjasarjan ensimmäisessä osassa muuttaa Helsingistä KRP:n palveluksesta pikkukaupunkiin paikallispoliisin rikoskonstaapeliksi. Nurkka on poliisin työnsä ohella yksinhuoltaja ja asuu lastensa kanssa isänsä ja tämän elämänkumppanin kanssa vanhalla maatilalla.
Petoksen anatomiassa tarina saa alkunsa kun Jukka Peura - aviomies, tuleva isä ja paikallinen liikemies - katoaa Ruotsin laivalta. Noora Nurkka kollegoineen alkaa selvittää katoamista ja pian selviää että tapaus ei ole niin yksinkertainen kuin aluksi näyttää. Kirjan kuluessa tapausta selvitellään samalla kun seurataan Nooran ja hänen kollegansa Mario Turusen romanssin syventymistä sekä ihmetellään rikoskomisario Pentti Litjan ja hänen vaimonsa suhteen ongelmia.
Petoksen anatomiassa tarina saa alkunsa kun Jukka Peura - aviomies, tuleva isä ja paikallinen liikemies - katoaa Ruotsin laivalta. Noora Nurkka kollegoineen alkaa selvittää katoamista ja pian selviää että tapaus ei ole niin yksinkertainen kuin aluksi näyttää. Kirjan kuluessa tapausta selvitellään samalla kun seurataan Nooran ja hänen kollegansa Mario Turusen romanssin syventymistä sekä ihmetellään rikoskomisario Pentti Litjan ja hänen vaimonsa suhteen ongelmia.
Tuomolan kirjoissa väkivaltaa on hyvin vähän, rikokset ovat pienimuotoisia ja kerronta muutenkin leppoisaa. Suurimman osan kirjaa tämän toimii hyvin, mutta välillä tulee vähän sellainen harlekiini-fiilis kun ihmissuhdeasioita vatvotaan turhan pitkään ja etenkin Nooran ja Marion suhteen kehittyminen on välillä jo ällöttävän imelää luettavaa. Tuomola myös venyttää kirjan loppuratkaisua mielestäni turhaan, jännite särkyy kun tuntuu että kirjailija ei millään haluaisi lopettaa tarinaansa.
Petoksen anatomia on helppolukuinen, "harmiton" dekkari joka pääosin on sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettu. Pientä hiomattomuuden makua kerronnassa edelleen on, mutta potentiaalia hyviin seuraaviin kirjoihin löytyy paljon kunhan tarinaa vähän tiivistää ja ihmissuhdekerrontaan lisää vähän särmää. Lisäpisteitä ilman muuta tulee siitä että joku vielä kirjoittaa dekkareita missä ei millään lailla mässäillä väkivallalla. Tuli mieleen että Petoksen anatomiasta ei millään saisi hyvää kokoillan elokuvaa, mutta se toimisi mainiosti alkuillan tv-sarjan käsikirjoituksena.
Loppuun vielä täytyy mainita tämä: Itseäni vaivasi kirjan alussa Toyota Prius henkilöauton ylenpalttinen mainostaminen ja kehuminen. Jos kyseessä olisi elokuva olisin ollut varma että kyseessä on product placement.
* * *
* * *
maanantai 11. heinäkuuta 2011
John Verdon: Numeropeli (Gummerus)
John Verdonin esikoisteos Numeropeli on erittäin hyvä dekkari. Pitkästä aikaa kirja joka todellakin oli pakko lukea lähes yhdeltä istumalta läpi (ja näin kesälomalla se oli jopa mahdollista).
Numeropeli on periaatteessa "vain" yksi sarjamurhaajatarina - sama peruskuvio on nähty monta kertaa niin Michael Connellyn kirjoissa kuin esimerkiksi Uhrilampaat elokuvassa. Kuviohan menee niin että tapahtuu yksi murha, sitten löytyy kasa samanlaisia murhia, johtolangat ovat mystisiä ja päähenkilö joutuu laittamaan itsensä vaaraan tapausta tutkiessaan.
Miksi sitten Numeropeli eroaa edukseen? Näen tähän kolme syytä. 1) Päähenkilö Dave Gurney - varhaiseläkkeellä oleva poliisi - on erittäin hyvin rakennettu syvällinen hahmo 2) Murhamysteeri on astetta mysteerisempi kuin perusdekkareissa 3) Verdon kirjoittaa koukuttavasti mutta ei kuitenkaan tee sana- ja lausevalinnoissaan liian helppoja ratkaisuja vaan teksti on laadukasta läpi koko kirjan.
Numeropelin juonesta on turha paljastaa tässä enempää. Kehotan vahvasti että kirjan takakantta ja etenkään etuliepeessä olevaa tiivistelmää ei kannata lukea. Lieveteksti paljastaa mielestäni ihan liikaa juonesta.
Numeropeli oli itselleni ilman muuta yksi viime aikojen parhaista dekkareista. Innoissani odotan Verdonin seuraavaa kirjaa jonka suomennos julkaistaan keväällä 2012.
* * * *
Numeropeli on periaatteessa "vain" yksi sarjamurhaajatarina - sama peruskuvio on nähty monta kertaa niin Michael Connellyn kirjoissa kuin esimerkiksi Uhrilampaat elokuvassa. Kuviohan menee niin että tapahtuu yksi murha, sitten löytyy kasa samanlaisia murhia, johtolangat ovat mystisiä ja päähenkilö joutuu laittamaan itsensä vaaraan tapausta tutkiessaan.
Miksi sitten Numeropeli eroaa edukseen? Näen tähän kolme syytä. 1) Päähenkilö Dave Gurney - varhaiseläkkeellä oleva poliisi - on erittäin hyvin rakennettu syvällinen hahmo 2) Murhamysteeri on astetta mysteerisempi kuin perusdekkareissa 3) Verdon kirjoittaa koukuttavasti mutta ei kuitenkaan tee sana- ja lausevalinnoissaan liian helppoja ratkaisuja vaan teksti on laadukasta läpi koko kirjan.
Numeropelin juonesta on turha paljastaa tässä enempää. Kehotan vahvasti että kirjan takakantta ja etenkään etuliepeessä olevaa tiivistelmää ei kannata lukea. Lieveteksti paljastaa mielestäni ihan liikaa juonesta.
Numeropeli oli itselleni ilman muuta yksi viime aikojen parhaista dekkareista. Innoissani odotan Verdonin seuraavaa kirjaa jonka suomennos julkaistaan keväällä 2012.
* * * *
sunnuntai 10. heinäkuuta 2011
Taavi Soininvaara: Pakonopeus (Otava)
Taavi Soininvaaran kirjoille on mielestäni tapahtunut paljolti kuten Ilkka Remeksenkin (ks arvostelu) teoksille; ensimmäiset kirjat olivat edelläkävijöitä tälle dekkarityypille Suomessa ja tekivät itseeni suuren vaikutuksen. Sen jälkeen kirjojen kiinnostavuus on koko ajan laskenut ja viimeiset kirjat ovat olleet selkeitä pettymyksiä. Niinpä mietin pitkään ennenkuin poimin Pakonopeuden - Soininvaaran uusimman dekkarin - kirjaston hyllystä mukaani. Ja onneksi poimin, Pakonopeus on Soininvaaran paras kirja.
Pakonopeus on jatkoa vuonna 2009 julkaistulle kirjalle Kriittinen Tiheys. Tuo kirja avasi Leo Kara sarjan, jonka toinen osa Pakonopeus siis on. Ensimmäisen osan lukeminen ei ole pakollista, Pakonopeus toimii hyvin myös itsenäisenä kirjana.
Kirjasarjan päähenkilö on YK:n huume- ja rikostoimiston erikoisavustaja Leo Kara. Selkeänä toisena päähenkilönä Pakonopeudessa toimii juristi Kati Soisalo. Kirjan ensimmäisessä luvussa Katin tytär kaapataan. Tämän jälkeen siirrytään ajassa kolme vuotta eteenpäin ja tarinaa kuljetetaan usealla eri polulla. Soisalo etsii yhä tytärtään, Kara selvittää ydinpolttoaineiden varkauksia, italialainen fysiikan tohtori kokee kovia lomallaan ja niin edelleen. Juonet punoutuvat yhteen ja kaiken yllä leijuu Mundun Novus salajärjestön haamu.
Soininvaara on uskaltanut tehdä hahmoistaan riittävän persoonallisia - tai sanoisinko outoja. Tämä pitää hyvin mielenkiintoa yllä ja auttaa erottamaan suurehkon henkilökaartin ihmiset toisistaan. Karalla on muistihäiriö ja aggressiivisuuteen altistava aivovamma, Soisalon ex-mies on shokeeraavan häikäilemätön ja julma, yhdellä pääpahiksista on aivovamma joka estää tunteiden ymmärtämisen, Ison-Britannian tiedustelupalvelun pomolla on sydänvika joka vaikeuttaa hänen työtään, Karan pomolla on omat oudot salaisuutensa - hahmoilla todellakin riittää mielikuvituksekkaita piirteitä.
Henkilöiden fyysiset ja psyykkiset erikoisuudet yhdessä lähes sci-fi-mäisen (tai Da Vinci koodimaisen) juonen kanssa vievät kirjalta uskottavuutta. Paljon parempi kuitenkin tälläinen koukuttava, mutta ei-niin-uskottava tarina kuin toisinpäin. Soininvaara kirjoittaa hyvin muutamaa eri juonipolkua eteenpäin ja jättää ne yleensä kesken johonkin koukuttavaan kohtaan. Ei kirja mikään vuoden dekkari ole mutta erittäin viihdyttävää lukemista kuitenkin alusta loppuun.
Pakonopeuden loppu on sitten enemmänkin alku kirjasarjan seuraavalle osalle kuin kaikenselittävä päätös tälle kirjalle. Seuraavan Soininvaaran poiminkin sitten mukaani ilman empimisiä.
* * *
Pakonopeus on jatkoa vuonna 2009 julkaistulle kirjalle Kriittinen Tiheys. Tuo kirja avasi Leo Kara sarjan, jonka toinen osa Pakonopeus siis on. Ensimmäisen osan lukeminen ei ole pakollista, Pakonopeus toimii hyvin myös itsenäisenä kirjana.
Kirjasarjan päähenkilö on YK:n huume- ja rikostoimiston erikoisavustaja Leo Kara. Selkeänä toisena päähenkilönä Pakonopeudessa toimii juristi Kati Soisalo. Kirjan ensimmäisessä luvussa Katin tytär kaapataan. Tämän jälkeen siirrytään ajassa kolme vuotta eteenpäin ja tarinaa kuljetetaan usealla eri polulla. Soisalo etsii yhä tytärtään, Kara selvittää ydinpolttoaineiden varkauksia, italialainen fysiikan tohtori kokee kovia lomallaan ja niin edelleen. Juonet punoutuvat yhteen ja kaiken yllä leijuu Mundun Novus salajärjestön haamu.
Soininvaara on uskaltanut tehdä hahmoistaan riittävän persoonallisia - tai sanoisinko outoja. Tämä pitää hyvin mielenkiintoa yllä ja auttaa erottamaan suurehkon henkilökaartin ihmiset toisistaan. Karalla on muistihäiriö ja aggressiivisuuteen altistava aivovamma, Soisalon ex-mies on shokeeraavan häikäilemätön ja julma, yhdellä pääpahiksista on aivovamma joka estää tunteiden ymmärtämisen, Ison-Britannian tiedustelupalvelun pomolla on sydänvika joka vaikeuttaa hänen työtään, Karan pomolla on omat oudot salaisuutensa - hahmoilla todellakin riittää mielikuvituksekkaita piirteitä.
Henkilöiden fyysiset ja psyykkiset erikoisuudet yhdessä lähes sci-fi-mäisen (tai Da Vinci koodimaisen) juonen kanssa vievät kirjalta uskottavuutta. Paljon parempi kuitenkin tälläinen koukuttava, mutta ei-niin-uskottava tarina kuin toisinpäin. Soininvaara kirjoittaa hyvin muutamaa eri juonipolkua eteenpäin ja jättää ne yleensä kesken johonkin koukuttavaan kohtaan. Ei kirja mikään vuoden dekkari ole mutta erittäin viihdyttävää lukemista kuitenkin alusta loppuun.
Pakonopeuden loppu on sitten enemmänkin alku kirjasarjan seuraavalle osalle kuin kaikenselittävä päätös tälle kirjalle. Seuraavan Soininvaaran poiminkin sitten mukaani ilman empimisiä.
* * *
perjantai 8. heinäkuuta 2011
Tess Gerritsen: Jääkylmä (Otava)
Olen lukenut lähes kaikki Tess Gerritsenin kirjat. Pääosin ne ovat olleet peruslaadukkaita jännäreitä ilman sen suurempia ongelmia tai kohokohtia. Jääkylmä jatkaa tätä samaa sarjaa, se on helposti ja nopeasti luettava jännäri joka säilyttää mielenkiintonsa loppuun saakka.
Gerritsenin eduksi on laskettava että hän sijoittaa kirjojaan rohkeasti uusiin ympäristöihin. Aikaisemmin on seikkailtu muun muassa avaruudessa, nyt on vuorossa Wyomingin maaseutu keskitalven aikaan. Gerritsenin vakiopäähenkilö, kuolinsyyntutkija Maura Isles osallistuu Wyomingissa konferenssiin. Sattuma seuraa toistaan ja Isles joutuu pakkasen ja lumen armoille selvittämään salaperäisen uskonlahkon salaisuuksia.
Salaperäinen, eristyvä uskonlahko on aina hedelmällinen (ja helppo) keino rakentaa tarinaan jännitystä ja tirkistelynomaista mielenkiintoa. Gerritsen onnistuu tässä hyvin. Myös henkilökuvaukset ovat perushyviä, vaikka Gerritsen sortuukin välillä aika vahvoihin stereotypioihin. Juonenkäänteet onnistuvat yllättämään kohtuullisesti. Hyisen ympäristön kuvaus on rakennettu uskottavan oloisesti. Jotain tästä jää kuitenkin puuttumaan ja ainakin omassa lukuharrastuksessani tästä jää semmoinen helpon välipalakirjan maku suuhun. Ihan hyvä maku kuitenkin.
* *
Gerritsenin eduksi on laskettava että hän sijoittaa kirjojaan rohkeasti uusiin ympäristöihin. Aikaisemmin on seikkailtu muun muassa avaruudessa, nyt on vuorossa Wyomingin maaseutu keskitalven aikaan. Gerritsenin vakiopäähenkilö, kuolinsyyntutkija Maura Isles osallistuu Wyomingissa konferenssiin. Sattuma seuraa toistaan ja Isles joutuu pakkasen ja lumen armoille selvittämään salaperäisen uskonlahkon salaisuuksia.
Salaperäinen, eristyvä uskonlahko on aina hedelmällinen (ja helppo) keino rakentaa tarinaan jännitystä ja tirkistelynomaista mielenkiintoa. Gerritsen onnistuu tässä hyvin. Myös henkilökuvaukset ovat perushyviä, vaikka Gerritsen sortuukin välillä aika vahvoihin stereotypioihin. Juonenkäänteet onnistuvat yllättämään kohtuullisesti. Hyisen ympäristön kuvaus on rakennettu uskottavan oloisesti. Jotain tästä jää kuitenkin puuttumaan ja ainakin omassa lukuharrastuksessani tästä jää semmoinen helpon välipalakirjan maku suuhun. Ihan hyvä maku kuitenkin.
* *
maanantai 20. kesäkuuta 2011
Lee Child: 61 tuntia (Karisto)
61 tuntia jatkaa Lee Childin Jack Reacher sarjaa. Reacherin esittelin jo lyhyesti aikasemmassa arvostelussani Painostaja kirjasta.
61 tuntia on tyypillinen Jack Reacher seikkailu. Reacher on taas kerran väärään aikaan väärässä paikassa - tai oikeaan aikaan oikeassa paikassa, riippuu kenen näkövinkkelistä asiaa katsoo. Nyt Reacher löytää liikenneonnettomuuden seurauksena itsensä pienestä pikkukaupungista. Kaupungissa sijaitsee liittovaltion vankila ja parhaillaan on menossa suuri huumeoikeudenkäynti yhtä vankilan asukkia vastaan. Tapauksen avaintodistajan henkeä uhataan ja Reacher sotkeutuu osaksi tahtomattaan, osaksi tahallaan, mukaan tähän soppaan.
Child kirjoittaa taas kerran iskevää ja sujuvaa tekstiä jota on helppo lukea. Kirjaa aloittaessa tuli taas tuttu ja kotoinen olo. Jack Reacher kirjoja lukiessa tietää mitä saa - pääsääntöisesti koukuttavan ja jännittävän - ja hieman epäuskottavan - lukuelämyksen joka kuitenkin unohtuu mielestä pian lukemisen jälkeen.
Muutama asia 61 tunnissa ärsytti. Luulisi että nykyajan tekniikoilla saataisiin helposti selvät kirjoitusvirheet oikoluettua pois kirjoista. Mutta tässä kirjassa niitä oli välillä häiritsevän paljon - "sillloin", "pajon väliä", "hän kuoli tuli silmänräpäyksessä". Lisäksi Lee Child ei taida olla mikään kylmien olojen erikoisasiantuntija. Seuraavanlaiset väitteet veivät kirjan uskottavuutta: "Ulkona oli -23C pakkasta - kukaan ei pysty selviämään hengissä talon ulkopuolella väijymässä yli kahta tuntia".
* * *
61 tuntia on tyypillinen Jack Reacher seikkailu. Reacher on taas kerran väärään aikaan väärässä paikassa - tai oikeaan aikaan oikeassa paikassa, riippuu kenen näkövinkkelistä asiaa katsoo. Nyt Reacher löytää liikenneonnettomuuden seurauksena itsensä pienestä pikkukaupungista. Kaupungissa sijaitsee liittovaltion vankila ja parhaillaan on menossa suuri huumeoikeudenkäynti yhtä vankilan asukkia vastaan. Tapauksen avaintodistajan henkeä uhataan ja Reacher sotkeutuu osaksi tahtomattaan, osaksi tahallaan, mukaan tähän soppaan.
Child kirjoittaa taas kerran iskevää ja sujuvaa tekstiä jota on helppo lukea. Kirjaa aloittaessa tuli taas tuttu ja kotoinen olo. Jack Reacher kirjoja lukiessa tietää mitä saa - pääsääntöisesti koukuttavan ja jännittävän - ja hieman epäuskottavan - lukuelämyksen joka kuitenkin unohtuu mielestä pian lukemisen jälkeen.
Muutama asia 61 tunnissa ärsytti. Luulisi että nykyajan tekniikoilla saataisiin helposti selvät kirjoitusvirheet oikoluettua pois kirjoista. Mutta tässä kirjassa niitä oli välillä häiritsevän paljon - "sillloin", "pajon väliä", "hän kuoli tuli silmänräpäyksessä". Lisäksi Lee Child ei taida olla mikään kylmien olojen erikoisasiantuntija. Seuraavanlaiset väitteet veivät kirjan uskottavuutta: "Ulkona oli -23C pakkasta - kukaan ei pysty selviämään hengissä talon ulkopuolella väijymässä yli kahta tuntia".
* * *
tiistai 14. kesäkuuta 2011
Stephenie Meyer: Vieras (WSOY)
Vieras osui käteeni kirjaston sci-fi & fantasia hyllyä selatessani. Takakannen perusteella kirja tuntui kiinnostavalta ja niinpä heitin sen lainattavien joukkoon. Vasta kotona tajusin mistä kirjoittajan nimi oli tuttu - Meyerhan tunnetaan parhaiten Twilight-vampyyri-sarjastaan. En ole Twilightia lukenut enkä leffassa katsellut mutta pelkäsin että Vieras on saippuaoopperaa ja ihmissuhteita enemmän kuin sci-fiä ja jännitystä. Olin peloissani oikeassa, mutta se ei onneksi tarkoittanut sitä että Vieras olisi huono kirja.
Kirjan päähenkilö on Sielu, jota kutsutaan Vaeltajaksi. Sielut ovat hopeanhohtoisia ameebamaisia hiiren kokoinsia klönttiejä jotka matkustavat planeetalta toiselle ja ottavat haltuunsa isäntäeläimet, maan tapauksessa ihmiset. Sielut eivät kuitenkaan tee tätä pahuuttaan vaan mielenkiinnosta toisia elämänmuotoja kohtaan. Tietysti siinä on se paha puoli että isäntäeläimen oman mieli häviää kun Sielu iskee lonkeroillaan kiinni aivokuoreen.
Kirjan alussa lähes kaikki ihmiset on jo otettu haltuun Sielujen toimesta. Jäljellä on kuitenkin joitain karkulaisia joiden niskasta ei vielä löydy Sielun istuttamisesta kertovaa arpea. Yksi näistä karkulaisista jää kiinni ja Vaeltaja siirretään karkulaisen, Melanien, päähän. Melanien oma mieli jää kuitenkin "henkiin" ja tässä on koko kirjan pääaidea - samassa kehossa häärää kaksi mieltä.
Vaikka ylläkuvattu lähtökohta kuulostaa aika lapselliselta antaa se kuitenkin yllättävän pitkälle kantavan kehikon itse tarinalle. Idea ei kuitenkaan kanna koko pitkän kirjan läpi vaan puutuminen iskee loppupuolella kun tapahtumat pyörivät samoissa maisemissa ja samoja ihmissuhdeasioita vatvotaan sivusta toiseen. Ja Melanien ja Vaeltajan sisäisiin höpinöihin ja elämänparannusvinkkeihinkin turtuu aikanaan etenkin kun Meyerin kirjoitustyyli ei ole mitenkään erikoisen kiehtovaa vaan pikemminkin virheitä välttävää peruskirjoittamista.
Kirjasta jäi kaksijakoinen tunnelma. Toisaalta se oli vain sci-fi kehikkoon istutettua ylipitkää ihmissuhdehömppää, josta puuttui aito syvällisyys ja joka aliarvioi lukijaansa turhan usein. Toisaalta kirja kyllä koukutti itseäni ihan vahvasti ja ajatus terveistä sieluista terveissä ruumiissa oli kiehtova.
* * *
Kirjan päähenkilö on Sielu, jota kutsutaan Vaeltajaksi. Sielut ovat hopeanhohtoisia ameebamaisia hiiren kokoinsia klönttiejä jotka matkustavat planeetalta toiselle ja ottavat haltuunsa isäntäeläimet, maan tapauksessa ihmiset. Sielut eivät kuitenkaan tee tätä pahuuttaan vaan mielenkiinnosta toisia elämänmuotoja kohtaan. Tietysti siinä on se paha puoli että isäntäeläimen oman mieli häviää kun Sielu iskee lonkeroillaan kiinni aivokuoreen.
Kirjan alussa lähes kaikki ihmiset on jo otettu haltuun Sielujen toimesta. Jäljellä on kuitenkin joitain karkulaisia joiden niskasta ei vielä löydy Sielun istuttamisesta kertovaa arpea. Yksi näistä karkulaisista jää kiinni ja Vaeltaja siirretään karkulaisen, Melanien, päähän. Melanien oma mieli jää kuitenkin "henkiin" ja tässä on koko kirjan pääaidea - samassa kehossa häärää kaksi mieltä.
Vaikka ylläkuvattu lähtökohta kuulostaa aika lapselliselta antaa se kuitenkin yllättävän pitkälle kantavan kehikon itse tarinalle. Idea ei kuitenkaan kanna koko pitkän kirjan läpi vaan puutuminen iskee loppupuolella kun tapahtumat pyörivät samoissa maisemissa ja samoja ihmissuhdeasioita vatvotaan sivusta toiseen. Ja Melanien ja Vaeltajan sisäisiin höpinöihin ja elämänparannusvinkkeihinkin turtuu aikanaan etenkin kun Meyerin kirjoitustyyli ei ole mitenkään erikoisen kiehtovaa vaan pikemminkin virheitä välttävää peruskirjoittamista.
Kirjasta jäi kaksijakoinen tunnelma. Toisaalta se oli vain sci-fi kehikkoon istutettua ylipitkää ihmissuhdehömppää, josta puuttui aito syvällisyys ja joka aliarvioi lukijaansa turhan usein. Toisaalta kirja kyllä koukutti itseäni ihan vahvasti ja ajatus terveistä sieluista terveissä ruumiissa oli kiehtova.
* * *
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)