sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun (Gummerus)

Pekka Hiltusen esikoisteos Vilpittömästi sinun sai Vuoden johtolanka palkinnon 2012. Kirjan jatko-osa Sysipimeä on ollut paljon esillä viime viikkoina. Tässä kaksi syytä miksi poimin Hiltusen esikoiskirjan luettavakseni.

Hiltunen sijoittaa tarinansa Lontooseen ja tekee sen uskottavasti. Päähenkilönä on Lontoolaisessa lehdessä graafikkona toimiva suomalainen nainen Lia Pajala. Kirjan ytimessä on Lian ja salaperäisen Marin välinen uusi ystävyys. Mari pyörittää Studiota, eräänlaista "tehdään maailmasta parempi paikka" yritystä, joka puuttuu havaitsemiinsa epäkohtiin Marin suuren omaisuuden ja Studion työntekijöiden eri alojen erikoisosaamisen avulla. Vilpittömästi sinun käsittelee Mia, Marin ja Studion toimintaa liittyen kahteen erillisen juoneen; tuntemattoman naisen raakaan murhaan ja äärioikeistolaisen puolueen johtajan ajojahtiin.

Kirja on yhtäaikaa poliittinen trilleri, ihmissuhdedraama, rikosromaani ja eräänlainen "mission impossible tyylinen iskuryhmän kuvaus". Kuulostaa mielenkiintoiselta vai mitä? Valitettavasti vain ainakin omalta osaltani lukukokemus jäi kovin vaisuksi, kirja oli yksinkertaisesti tylsä.

Jännitys ei oikein missään vaiheessa kirjaa pääse tiivistymään kunnolla. Reilut sata ensimmäistä sivua kirja esittelee päähenkilöitä ja itse (rikos)juoni on täysin taustalla. Senkin jälkeen tarina saa ilmaa siipiensä alle vain paikoitellen ja kerronassa on turhan usein liiallisen selittelyn ja maalailun makua. En myöskään lämmennyt Lian ja Marin menneisyyden haamuille ja viinilasin ääressä käydyille keskusteluille, ne tuntuivat kiiltokuvamaisilta ja teennäisiltä.

Kirjan lähtökohta on (etenkin suomalaiseksi dekkariksi) virkistävän uusi ja antaisi paljon mahdollisuuksia. Harmi että ainakaan tämä ensimmäinen osa ei noita lähtökohtia mielestäni kovin hyvin hyödynnä.

Kirjasta tuli mieleeni Leena Lehtolaisen Henkivartija. Voisinkin siis kuvitella, että jos Lehtolaisen Ilveskero-sarjasta tykkää, niin silloin myös Hiltusen kirjat kannattaa tsekata.


* *

tiistai 16. lokakuuta 2012

George Orwell: Vuonna 1984 (WSOY)

Jonkin aikaa sitten päätin, että luen - vaikka väkisin - yhden vähintään 50 vuotta vanhan kirjan syksyn aikana. Jotenkin tuntui, että lukemisharrastuksessa tulee helposti laiskaksi ja valitsee lukulistalle vain takuuvarmoja uusia listahittejä ja näin rajoittaa omia lukukokemuksiaan liikaa.

Kirjaksi valitsin Orwellin legendaarisen sci-fi klassikon Vuonna 1984. Vanhempi sci-fi kiehtoi alueena ja kun huomasin itsekin kirja-arvosteluissani puhuvani "orwellilaisesta maailmasta" ajattelin että olisi fiksua lukea kirja jotta tietää mistä puhuu.

Kirja on kirjoitettu vuonna 1949 ja suomennettu ensimmäisen kerran 1955. Luin kirjasta kuitenkin vuonna 1999 ilmestyneen uuden suomennoksen, jossa on mukana muun muassa aikasemmasta suomennoksesta poistetut suorat viittaukset Neuvostoliittoon. Kovin provokatiivisina en viittauksia pitänyt eli aika herkässä on sensuurin koura ollut Suomessa 1950-luvulla - aidossa Totuusministeriön hengessä!

Tällaisen klassikon arviointi on mielestäni hankalaa.  Kirjasta on jo kirjoitettu ja sanottu niin paljon että on hankala sanoa mitään uutta vaikuttamatta siltä ettei ole ymmärtänyt mistä kirjassa on kyse. Yritän nyt kuitenkin arvioida kirjan lukukokemuksena, ottamatta juurikaan huomioon sen yhteiskunnallista merkitystä ja aikaansa edellä olemista.

Kirja sijoittuu kuvitteelliseen Oseanian valtioon jossa edetään noin vuotta 1984. Oseanialaiset elävät puolueen vahvan kontrollin alaisena, Isoveli valvoo etenkin puolueen jäsenten jokaista liikettä. Päähenkilönä on Winston Smith, puolueen jäsen joka työskentelee menneisyyttä muokaten Totuusministeriössä ja alkaa kyseenalaistamaan puolueen valta-asemaa.

Kirja on kirjoitettu hyvin suoraviivaisesti. Tapahtumia kerrotaan koko ajan Winstonin näkökulmasta eikä sivujuonia tai esimerkiksi takaumia ole. Aluksi kirja tuntui toistavan yhteiskunnan kuvaustaan ja lukeminen vaati pientä ponnistelua mutta mitä pidemmälle tarina eteni, sitä enemmän se alkoi kiinnostaa. Vuonna 1984 on mielestäni ensisijaisesti yhteiskunnan kuvaus ja Winstonia käytetään vain välineenä tuon kuvauksen kertomiseen. Orwell maalaakin yhteiskunnasta hyvin todentuntoisen ja samalla ahdistavan, väkivaltaisen masentavan kuvan. Ahdistusta lisäsi kun luki samaan aikaan uutisia Pohjois-Koreasta - Orwellin kuvailema kontrolliyhteiskunta taitaa olla valitettavasti jossain päin maailmaan enemmän todellisuutta kuin sci-fiä.

Vuonna 1984 esitteli useita kiinnostavia kontrolliyhteiskunnan käsitteitä jotka olivat minulle ennestään outoja. Esimerkkinä mainittakoon kaksoisajattelu ja uuskieli. Uuskielestä löytyy hyvä yhteenveto esimerkiksi wikipediasta ja sille oli myös omistettu erillinen pitkä liite kirjassa. Uuskieli tavallaan hyvin kuvaa koko kirjan aiheuttamia fiiliksiä - ensi tuli vähän varovasti naureskeltua että kylläpä menee överiksi, mutta sitten taustalta hiipii epämiellyttävä tuntemus siitä, että ei todellisuus niin kaukana välttämättä olekaan.

Kirja on hyvin kestänyt aikaa, yli 60 vuoden ikä ei missään vaiheessa paista läpi negatiivisessa mielessä. Ennemminkin se, että kirja on kirjoitettu kylmän sodan alun aikoihin, tekee lukukokemuksesta jotenkin todemman ja syvemmän. Uusi suomennos (1999) voi myös osaltaan olla syynä kirjan tuoreuden tuntoon, en ole vuoden 1955 suomennosta tutkinut että kuinka paljon suomennokset eroavat toisistaan.

Vuonna 1984 on ilman muuta lukemisen arvoinen kirja. Kuitenkin sen klassikkoasemasta huolimatta on pakko todeta, että sen tietty yksiulotteisuus ja raskaus jonkin verran häiritsivät. Vaikka Orwell kirjoittaa hyvin, on kuitenkin niin että se on sisältö eikä hänen kirjoitustyylinsä mikä kirjan nostaa klassikoksi.

Kirja ei lukukokemuksena ollut siis tuplaplushyvä, mutta ilman muuta tämä kannattaa lukea jo yleissivistyksen takia. Jos ei muuten, niin tietääpä ainakin missä sen BB:n Isoveljen juuret on.

* * *

maanantai 24. syyskuuta 2012

Jussi Adler-Olsen: Vanki (Gummerus)

Jussi Adler-Olsen on tanskalainen kirjailija jolta on aikaisemmin suomeksi ilmestynyt hänen esikoisteoksensa Aakkostalo sekä jännäri ...ja hän kiitti jumalia. Luin Aakkostalon sen suomennoksen ilmestymisen aikoihin vuonna 2001.  Tuosta kirjasta ei minulla enää ihan tuoreita mielikuvia ole, mutta päällimmäisenä ajatuksena on, että kirja oli kiinnostavan erilainen jännäri, jossa oli kuitenkin jonkinlainen ahdistava pohjavire.

Tietyin varauksin mutta mielenkiinnolla aloin siis lukemaan Adler-Olsenin Osasto-Q sarjan kirjaa nimeltä Vanki. Tämä kirja on 10-osaiseksi suunnitellun Osasto-Q dekkarisarjan ensimmäinen osa. Kirjasarjan päähenkilönä on etsivä Carl Mörck, joka kirjan alussa palaa töihin traagisen ampumavälikohtauksen jälkeen. Hänet ylennetään (tai alennetaan, hieman näkökulmasta riippuen) uuden Osasto-Q:n johtajaksi. Osasto-Q:n tehtävänä on ottaa vanhoja ratkaisemattomia rikoksia uudelleen tarkastelun alle. Tämä asetelma tarjoaakin mainion lähtökohdan sekä tälle kirjalle kuin myös varmasti sarjan myöhemmille osille. Tällainen vanhojen asioiden selvittäminen antaa realistiselta tuntuvan mahdollisuuden heittää Mörckin ratkaistavaksi jos jonkinlaisia juttua.

Carl Mörck on henkisesti jossain määrin järkkynyt, kärttyisä omia teitään kulkeva murhaetsivä. Ihan Harry Holen ongelmien tasolle hän ei kuitenkaan ole vajonnut vaan pystyy hoitamaan tehtäviään melko lailla normaalisti. Vangissa sivuosissa olevat henkilöt kuitenkin varastavat jossain määrin shown Mörckiltä, sen verran mielenkiintoisia hahmoja Adler-Olsen heittää kehiin. Mörckin avustaja Hafeh el-Assad, entinen kollega Hardy Henningsen, poliitikko Merete Lynggaard ja hänen veljensä Uffe, tarinan pahikset - kaikki sopivan erilaisia mutta kuitenkin uskottavia hahmoja.

Itse juonesta en tässä paljasta sen enempää kuin että Mörck alkaa selvittämään viisi vuotta vanhaa katoamistapausta. Tämän rinnalla lukijalle paljastetaan pala palalta Vangin ahdistavaa, mutta kiinnostavaa taistelua joka alkaa jo prologista.

Vangissa on kaikki erinomaisen perusdekkarin ainekset. Siinä on kaikkea sopivasti, mutta ei mitään liikaa. Tässä toimivassa reseptissä on tarpeeksi juonenkäänteitä ja henkilöitä, mutta kirja on silti helposti luettavaa. Henkilöhahmot ovat kuten jo todettu erinomaisia ja tarinan rytmitys on hyvä, jännitys rakentuu juuri oikealla vauhdilla. Mukaan keitokseen on heitetty mausteeksi suloisen ahdistavaa vangin kuvausta ja vain hyppysellinen fyysistä väkivaltaa. Ja kun tarinan loppu on vielä kaiken jännittämisen arvoinen niin kaikki koukuttavan ja viihdyttävän dekkarin ainekset ovat kasassa.

Jo tämän kirjan perusteella uskallan kutsua Adler-Olsenia Tanskan Jo Nesböksi. Toivottavasti sarjan seuraavat osat lunastavat tämän avausteoksen korkealle nostamia odotuksia. Toivottavasti Gummerus suomentaa seuraavat osat järkevässä aikataulussa, tanskaksi Osasto-Q:sta on tainnut ilmestyä on viisi ensimmäistä osaa.

* * * *


lauantai 15. syyskuuta 2012

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta (Johnny Kniga)

Terveiset Kutturasta on Mikko-Pekka Heikkisen ensimmäinen romaani. Aikaisemmin häneltä on ilmestynyt novellikokoelma Nuorgamin Alko. Novellit olivat hyvin kirjoitettuja ja mukavan omalaatuisia yhdistelmiä perinteistä suomalaista (veijari)tarinankerrontaa ja nyky-yhteiskunnan ilmiöitä. Innokkaana aloin siis lukemaan tätä kirjaa, enkä pettynyt.

Terveiset Kutturasta kertoo Suomesta, jossa etelän - etenkin pääkaupunkiseudun - ja pohjoisen väliset erimielisyydet ovat kärjistyneet tilanteeseen jossa pohjoinen on julistautunut itsenäiseksi valtioksi ja Suomi on ajautunut sisällissotaan. Heikkisen sanoin "lappilaisten kuksa on mennyt nurin" etelän kunta- ja maaltamuuttopolitiikan takia.Lähtökohtana tämä tilanne tarjoaa herkullinen asetelman tutkailla yhteiskuntamme kipupisteitä. Heikkinen tekee tämän tarkastelun yhdistellen artopaasilinnamaista tarinankerrontaa, kolumnimaista asioiden pohdintaa ja "heikkismäistä" yllättävää asioiden yhdistelyä. Tuolla heikkismäisellä yhdistelyllä tarkoitan kirjailijan tuoretta ja mielenkiintoista tapaa yhdistää vanhoja suomalaisia tapoja nykymaailman trendeihin. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa mainio hahmo Toni Morottaja, lappilainen gangstaräppiä fanittava pohjoisen joukoissa taisteleva moottorikelkkasoturi.

Morottajan lisäksi kirjassa on useita herkullisesti rakennetuja henkilöitä ja esimerkiksi etelän youtube-iPod-skeittikengät nuorisosta muodostetun joukko-osaston kuvaus on stereotyyppisyydessäänkin hykerryttävää luettavaa. Harvoin kirjoja lukiessa nauran ääneen, nyt "Lindex. Tai sotaoikeus"-repliikki hihitytti vielä seuraavana päivänäkin. Useat henkilöt ovat niin vahvan persoonallisia että normaalihkot henkilöt, kuten toimittaja Aino Riski, jäävät vähän laimeiksi.

Terveiset Kutturasta ei ole kuitenkaan missään tapauksessa pelkkä humoristinen kuvaus Suomen toisesta sisällissodasta. Heikkinen pohdiskelee tarinan lomassa nyky-yhteiskunnan haasteita kuntauudistuksesta maahanmuuttajiin ja onnistuu tasapainoilemaan hyvin vakavien ja humorististen osioiden välillä.

Heikkinen on Suomussalmelta kotoisin oleva helsinkiläinen Helsingin Sanomien toimittaja. Tämä tausta antaa hänelle hyvän pohjan tarkastella tapahtumia sekä pohjoisen että etelän näkövinkkelistä. Myöskään se, että yksi päähenkilöistä on toimittaja ei varmaankaan ole sattumaa. Kannattaa kirjoittaa siitä mistä tietää. Kirjassa käytetään tehokeinona sanomalehtiuutisia tapahtumista ja myös tämä toimii hyvin ja tuo tarinaan aitouden tunnetta.

Terveiset Kutturasta on virkistävän omalaatuinen kirja, hyvin kirjoitettu ja huolella toimitettu. Kirjaa oli mukava lukea, mutta erityisen koukuttava se ei kuitenkaan ollut. Tapahtumat jäivät omaan makuuni välillä junnaamaan paikallaan vähän liian kauan kun jonkilaista "syvällisempää" pohdiskelua oli lähes joka välissä. Tarinassa on erinomaiset novellin ainekset, romaanin mittaisena olisi kaivannut pikkuisen lisää esimerkiksi jännitettä tai juonenkäänteitä. Mutta näistä puutteista huolimatta Terveiset Kutturasta on erinomainen 2010-luvun Suomen veijaritarina jossa virkistävällä tavalla yhdistellään huumoria vakaviin asioihin.

* * *

lauantai 18. elokuuta 2012

Henning Mankell: Likainen enkeli (Otava)

Likainen enkeli on Mankellin uudempaa tuotantoa. Se on kirjoitettu ja käännetty suomeksi 2011. Uskomattomalla tahdilla tämä ruotsalainen suosikkikirjailija kirjojaan kirjoittaa. Käsittääkseni Likainen enkeli on jo hänen 33. romaaninsa ja lisäksi hän on kirjoittanut kymmenkunta nuortenromaania. Laskeskelin myös että itse olen Mankellilta lukenut jo yli kaksikymmentä teosta eli kirjailijan tyyli on tullut hyvinkin tutuksi. Huomionarvoista on, että noiden parinkymmenen lukemani kirjan joukossa on vain yksi tai kaksi kirjaa jotka olisivat olleet lukukokemuksena pettymys.

Likainen enkeli kertoo Hanna Renströmin tarinan 1900-luvun alun Ruotsissa ja Mosambikissa. Hanna varttuu ankarissa oloissa Ruotsin maaseudulla ja muutaman sattuman kautta päätyy Mosambikin pääkaupunkiin. Ja sitten tule vielä lisää juonenkäänteitä ja Hanna huomaa olevansa kaupungin arvostetuimman bordellin omistajana.

Likainen enkeli on ajan- ja  paikankuvaus ruotsalaisen nuoren naisen silmien takaa nähtynä. Siirtomaavallan alla oleva Afrikka elää vielä valkoisen miehen rasistista valtakautta, mutta pienet muutoksen tuulet ovat jo puhaltamassa. Mankell kuvaa vallitsevaa kulttuuria kiinnostavasti ja aidontuntuisesti - tähän lienee suurena syynä se, että hän itse on asunut Ruotsin lisäksi Mosambikissa jo pitkän aikaa. Mankell käyttää tarinassa jonkin verran takaumia, mutta muuten kerronta on hyvin suoraviivaista eikä sivujuonia tai muita päähenkilöitä juuri ole. Kirja perustuu löyhästi tositapahtumiin. Mosambikissa on tuohon aikaan ollut bordellinpitäjänä ruotsalainen nainen, josta ei juuri muita tietoja ole saatavilla.

Mankell on jälleen kerran onnistunut luomaan mukaansatempaavan tarinan. Hän kirjoittaa - kuten aina - sujuvasti ja saa pienetkin asiat mielenkiintoisiksi. Siirtomaavallan lähes absurdeja mittoja saava rasismi tihkuu tarinasta vahvasti esille, kuitenkin niin että sitä ei liikaa alleviivata. Jo lähtökohtana valkoinen "tyhjästä ilmestynyt" nainen 1900-luvun alun mustassa kaupungissa bordellin omistajana on asetelma, josta kohoaa kuin itsestään kulttuurikonflikteja.

Likainen enkeli on hyvä ja lukemisen arvoinen kirja. Ihan Mankellin parhaimpien kirjojen joukkoon se ei kuitenkaan omasta mielestäni yllä. Jotenkin siitä jäi novellimainen fiilis, tarina ei missään vaiheessa nouse lentoon Mankellin parhaimpien kirjojen tyyliin. Vaikka kirja sisältää kiinnostavia ja yllättäviä juonenkäänteitä, ei sen kädestä laskeminen tuottanut ongelmia. Ajankuvauksena todella mainio teos, mutta suuret tunteet jäivät ainakin itseltäni puuttumaan kun tätä luin.

Semmoinen kuriositeetti vielä että kirjan takakannessa kerrotaan (kolmeen kertaan) kirjan päähenkilön etunimeksi Anna. Todellisuudessa päähenkilön etunimi on aluksi Hanna kunnes hän myöhemmin vaihtaa sen Anaksi. Missään vaiheessa hänen nimensä ei ole Anna. Pikku juttu, mutta jotenkin häritsi minua. Onko kirja käännetty niin kiireellä (samana vuonna kuin kirjoitettu) että takakantta ei ole kukaan ehtinyt kunnolla tarkistamaan? Päähenkilön nimen väärin kirjoittaminen tuntuu jotenkin huolimattomuusvirheeltä jollaista ei saisi tulla.

* * *

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Stephen King: Kuvun alla (Tammi)

Kuvun alla on Stephen Kingin järkälemäinen (yli 1100 sivua) sekoitus sci-fiä, jännitystä, ihmissuhdedraamaa ja pientä määrää kauhua. Kirja on ilmestynyt vuonna 2009, mutta King on aloittanut sen kirjoittamisen jo vuonna 1976. Pitkään on tarinaa siis kypsytelty ja Kingin jälkisanojen mukaan myös lyhennetty.

Kuvun alla kirjan lähtökohta on hyvinkin absurdi. Pienen amerikkalaisen kaupungin ympärille ilmestyy yht'äkkiä läpinäkyvä, särkymätön kupu. Kaupunkilaiset eristyvät kuvun sisään ja sivu sivulta elämä kuvun alla muuttuu hankalammaksi, ahdistavammaksi ja pelottavammaksi. Positiivisena yllätyksenä itse kupu tarjoaa vain kehyksen tarinalle, muita sci-fi elementtejä ei ihan loppua lukuunottamatta juurikaan ole ja suurimman osan ajasta kirja kuvaa ihmisten käyttäytymisen muuttumista suljetussa tilassa. Myös vierastamani kingmäiset yliluonnolliset kauhuelementit loistavat lähes kokonaan poissaolollaan.

Kirjassa on muutamia päähenkilöitä joiden kautta tapahtumia ensi sijaisesti kuvataan. Monessa kohtaa shown varastaa Big Jim Rennie, kapunginvaltuuston jäsen joka käytännössä kontrolloi kaupungin tapahtumia. Toisena selkeänä päähenkilönä voidaan pitää Dale "Barbie" Barbaraa, joka on paikallisen lounaspaikan kokki, mutta myös ex armeijan upseeri. Näiden lisäksi kirjassa on useita säännöllisesti käytettäviä henkilöitä ja niinpä kirjan alussa oleva reilun kuudenkymmenen henkilön listaus onkin etenkin lukemisen alkupuolella hyväksi avuksi. Dale Barbarasta itselleni tuli hyvin pian mieleen Lee Childin Jack Reacher ja hymy tulikin naamalle kun King kirjan puolen välin tienoilla osoitti kunnoitusta Childin suuntaan viittaamalla suoraan Jack Reacheriin.

Itselleni nämä tiiliskiviromaanit sopivat yleensä hyvin eikä Kuvun alla tehnyt poikkeusta. Tarina imaisi hyvin mukaansa ja kirjaa oli hankala laskea käsistä. Lähinnä kirjan pituuden ansiosta henkilöt tulivat mukavan tutuiksi ja tarinaan todellakin uppoutui. Kirjan loppumaku oli kuitenkin vain sellainen "no, olipa ihan ok kirja". King kirjoittaa sujuvasti, henkilöt on hyvin kuvattu ja tarina etenee muutamaa suvantokohtaa lukuunottamatta hyvin, mutta mikään elämää suurempi kirja ei kuitenkaan ole kyseessä. Välillä myös tuntui että tapahtumien kärjistyminen vietiin liian nopeasti liian pitkälle ja väkivaltaiset juonenkäänteet olivat vähän itsetarkoituksellisia.

En ole Kingiä juuri ollenkaan aikaisemmin lukenut, joitain kirjoja olen aloittanut mutta jättänyt kesken. Kuvun alla oli sen verran mukava lukukokemus että ajattelin ottaa syksyn aikana "työn alle" Kingin yhden pääteoksen, Tukikohdan, jolla pituutta taitaa olla vieläkin enemmän kuin tässä Kupu-kirjassa.

* * * 

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (Siltala)

Nälkävuosi on Aki Ollikaisen esikoisteos. Löysin tämän kirjan "Oota, mä luen tän eka loppuun" blogin kautta (kiitos siitä!). Nämä ei-vielä-tunnettu-nimi-ja-ei-niin-suuri-kustantamo kirjat ei ensimmäisenä pomppaa esiin kirjakauppojen tai kirjastojen hyllyiltä ja sen takia näitä tulee ihan liian harvoin luettua.

Nälkävuosi kertoo lohduttoman tarinan vuoden 1867 Suomesta. Ruoka on katovuosien seurauksena loppunut ja ihmiset taistelevat hengestään ankaran talven keskellä. Toisessa pääosassa on torpassaan asuva aviopari Juhani ja Marja sekä heidän lapsensa Mataleena ja Juho. Tarinaa kerrotaan myös parempiosaisten näkökulmasta, Helsinkiläiset Renqvistin veljekset Teo (lääkäri) ja Lars (apulaiskamreeri) eivät näe nälkää, mutta joutuvat nälänhädän kanssa läheisiin tekemisiin. Nälkävuosi seuraa näiden ihmisten taivalta kurjuuden ja pimeyden keskellä.

Nälkävuosi on lyhyt kirja, mutta jokainen lause tuntuu tarkkaan mietityltä.

"Velli kupissa näyttää loskaiselta lumelta, sellaiselta joka keväisin sotkee navettapolkuja"

Ollikainen kirjoittaa koskettavan aidontuntoisesti, yhtäaikaa koruttomasti ja runollisesti. Kirjaa tekee mieli lukea rauhassa, jokaista lausetta ja kappaletta makustellen ja välillä uudelleen lukien. Oikeastaan ainoa asia joka häiritsi oli kohtuu runsas unien kuvaaminen. Vaikka unilla on selkeä paikka hämärän rajamailla kulkevien ihmisten kuvaamisessa, jäi niistä silti hieman sellainen olo, että kirjan ote katkesi niillä kohdin.

Nälkävuosi on koskettava ja ahdistava. Jostain pimeyden, nälän, lumen ja tuiskun alta kuitenkin hohkaa toivo paremmasta huomisesta. Hieno esikoisteos Ollikaiselta. Toivottavasti jatkossa hänestä kuullaan lisää, suomalaista vahvaa historiallista proosaa ei todellakaan ole liikaa.

* * * *