Keplerin kolmas kirja Tulitodistaja jätti itsestään hyvin kaksijakoisen kuvan. Tämän takia arvioinnin kirjoittaminen tuntui hankalalta ja päätinkin arvioida kirjan kahteen kertaan - positiivisesti ja kriittisesti. Kumpikin arvio on sellainen, että sen voin allekirjoittaa. Jännä miten ristiriitainen fiilis kirjasta jäi.
Tulitodistaja alkaa verisellä kohtauksella nuorisokodissa. Yksi talossa asuvista ongelmanuorista, teinityttö Miranda, löytyy eristyshuoneesta surmattuna. Joona Linna matkustaa paikallisen poliisin avuksi tutkimaan tapausta. Menneisyydestä alkaa paljastumaan rankkoja asioita ja tutkintaan sekaantuu myös itseään selvännäkijänä pitävä nainen.
Positiivinen arvio
Tulitodistaja on kirja, jota haluaa lukea "vielä yhden luvun". Se imaisee mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta ja harvoin olen näin pitkää (594 sivua) kirjaa lukenut näin nopeasti. On Kepleriltä mainio oivallus jakaa kirja erittäin lyhyisiin iskeviin ja napakkoihin lukuihin, joita on 195 kappaletta. Kirjan tempo ei laske missään vaiheessa ja yllättäviä juonenkäänteitä on tosi paljon. Selvännäkijä-teema on otettu mukaan mukavalla jipolla (josta tässä en paljasta enempää) ja yliluonnollista puolta ei liikaa painoteta.
Kepler kirjoittaa taas preesensissä mikä alun pienen ihmettelyn jälkeen toimii hyvin ja syventää jännityksen tuntua entisestään. Tällä kertaa kirjan loppu ei ole anti-kliimaksi (kuten esimerkiksi Hypnotisoijassa) vaan kirjailijat taikovat vielä loppuun intensiivisen Joonan historiaan liittyvän jakson, joka saa odottamaan sarjan seuraavaa osaa.
Kriittinen arvio
Keplerin Hypnotisoija oli koukuttava, mutta välillä hyvinkin laskelmoidun oloinen kirja. Paganini ja paholainen edusti mielestäni vähän perinteisempää jännityskirjallisuutta. Tulitodistajassa Kepler palaa taas erittäin vahvasti laskelmoidun kerronnan puolelle ja lopussa on huijatun tuntuinen olo - "miten minä nyt oikein tästä innostuin".
Laskelmointi näkyy parhaiten turhalta kikkailulta tuntuvassa preesensin käytössä ja naurettavan lyhyissä luvuissa joista tulee tunne, että kirja on kirjoitettu internet-sukupolven lyhytpinnaisille kertakäyttöviihteen kuluttajille. Jännitys kyllä rakentuu, mutta kovin pinnallisena ja kiiltokuvamaisena. Samalla henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja niitä pyritään halvan tuntuisesti syventämään karrikoiduilla ja stereotyyppisillä luonteenpiirteillä. Kepler kirjoittaa sinällään sujuvasti, mutta ilman suuria hienouksia ja ikään kuin virheitä vältellen.
Kirjan loppuun on vielä kirjoitettu irrallisen oloinen Joonan historiaa käsittelevä osa. Mieleen tuli traileri jolla mainostetaan elokuvan seuraavaa osaa ja pyritään näin maksimoimaan sen tuotto.
* * *
sunnuntai 25. marraskuuta 2012
maanantai 12. marraskuuta 2012
Marcus Chown: Päättymättömät päivät kuolleena (Ursa)
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa julkaisee säännöllisesti kiinnostavia (ja usein myös kansantajuisia) tiedekirjoja. Esko Valtaojan kirjojen lisäksi yhtenä erinomaisena esimerkkinä on omastakin kirjahyllystäni löytyvä Stephen Webbin Missä kaikki ovat joka käsittelee eri teorioita siitä, miksi meillä ei vielä ole todisteita maan ulkopuolisesta älystä.
Päättymättömät päivät kuolleena kirjan alaotsikkona on "Uutisia tieteen eturintamalta". Tämä kuvaakin varsinaista otsikkoa paremmin mistä kirjassa on kyse; se on viime kädessä kasa uusimpia uutisia liittyen nykytieteen kuumimpiin kysymyksiin. Näitä kysymyksiä ovat esimerkiksi "Voiko elämä jatkua ikuisesti?" ja "Mitkä ovat tietomme rajat?".
Eniten kirjasta mieleen jäi pohdiskelu siitä, onko todellisuutemme oikeasti olemassa vai onko esimerkiksi koko maailmankaikkeus yhtä suurta simulaatiota. Tästä(kin) aiheesta on ihan viime aikoina tullut uusia teorioita ja kirja taustoitti aihepiiriä ihan mukavasti.
Asiat ovat mielenkiintoisia ja useimmiten myös selkeästi esiteltyjä. Enqvistin ja Valtaojan verbaliikkaan tottuneelle käsittelytapa on kuitenkin aavistuksen kuiva ja välillä jossain määrin vaikeasti ymmärrettävä, vaikka mistään kovin tieteellisestä tekstistä ei missään tapauksessa olekaan kyse. Suurin ongelma ei liity itse kirjaan vaan käsiteltäviin kysymyksiin liittyvän tiedon nopeaan kehittymiseen. Kirja on vain viisi vuotta vanha (ilmestynyt 2007), mutta silti useilla sen käsittelemillä alueilla on tullut uutta tietoa ja uusia teorioita kirjan julkaisun jälkeen. Niinpä kirjasta jää paikoitellen semmoinen "what else is new" fiilis. Jos tätä tieteenalaa ei ole seurannut, on Päättymättömät päivät kuolleena ihan kelpo johdatus (tähti)tieteen ja (kvantti)fysiikan uusiin tuuliin.
* *
Päättymättömät päivät kuolleena kirjan alaotsikkona on "Uutisia tieteen eturintamalta". Tämä kuvaakin varsinaista otsikkoa paremmin mistä kirjassa on kyse; se on viime kädessä kasa uusimpia uutisia liittyen nykytieteen kuumimpiin kysymyksiin. Näitä kysymyksiä ovat esimerkiksi "Voiko elämä jatkua ikuisesti?" ja "Mitkä ovat tietomme rajat?".
Eniten kirjasta mieleen jäi pohdiskelu siitä, onko todellisuutemme oikeasti olemassa vai onko esimerkiksi koko maailmankaikkeus yhtä suurta simulaatiota. Tästä(kin) aiheesta on ihan viime aikoina tullut uusia teorioita ja kirja taustoitti aihepiiriä ihan mukavasti.
Asiat ovat mielenkiintoisia ja useimmiten myös selkeästi esiteltyjä. Enqvistin ja Valtaojan verbaliikkaan tottuneelle käsittelytapa on kuitenkin aavistuksen kuiva ja välillä jossain määrin vaikeasti ymmärrettävä, vaikka mistään kovin tieteellisestä tekstistä ei missään tapauksessa olekaan kyse. Suurin ongelma ei liity itse kirjaan vaan käsiteltäviin kysymyksiin liittyvän tiedon nopeaan kehittymiseen. Kirja on vain viisi vuotta vanha (ilmestynyt 2007), mutta silti useilla sen käsittelemillä alueilla on tullut uutta tietoa ja uusia teorioita kirjan julkaisun jälkeen. Niinpä kirjasta jää paikoitellen semmoinen "what else is new" fiilis. Jos tätä tieteenalaa ei ole seurannut, on Päättymättömät päivät kuolleena ihan kelpo johdatus (tähti)tieteen ja (kvantti)fysiikan uusiin tuuliin.
* *
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
Jari Tervo: Layla (WSOY)
Olen aikanaan muutamaa Tervon kirjaa (viimeksi Ohrana) yrittänyt lukea, mutta aina lukeminen on jäänyt kesken ennen kirjan puoliväliä. En tiedä miksi hänen tyylinsä ei minuun ole purrut, jostain syystä vain kirjat eivät ole uponneet. Laylan löysin kesällä kyläpaikan pöydältä ja otin iltalukemiksekseni piha-aittaan asenteella "en kuitenkaan jaksa lukea kuin alun". Kävi sitten kuitenkin niin, että kirja tempaisi mukaansa. Ehdin siitä ahmia kyläilyn aikana vajaat puolet ja kirjasin kännykkääni muistiinpanon siitä, että kirja jäi kesken sivulle 159. Yritin heti kotona saada kirjan kirjastosta, mutta loppujen lopuksi kirja jäi minulla kesken tuolle sivulle 159 muutaman kuukauden ajaksi ennen kuin pääsin lukemaan sen loppuun. Tällainen lukutapa ei varmasti tee oikeutta kirjalle ja saattaa siis vaikuttaa myös arviooni.
Layla kertoo turkkilaisen nuoren tytön, Laylan, tarinan. Layla pakenee väkivaltaista perhettään ja pakkoaviolittoa Turkista Saksan kautta Suomeen vain huomatakseen päätyneensä ihmiskaupan uhriksi. Suomessa Laylan tie risteää kirjan muiden päähenkilöiden kanssa. Näitä ovat muun muassa prostituoiduksi päätynyt pienen lapsen äiti Helena ja häntä parittava maisteri Armonlahti.
Tervo kirjoittaa vakavista asioista karun realistisesti, mutta mukana on koko ajan tietynlainen kuiva musta huumori. Hän pystyy kuvaamaan tapahtumia uskottavasti useasta eri näkökulmasta ja onnistuu tuomaan inhimillisyyttä jopa Laylan kunniamurhaa hautovaan isän hahmoon. Tarina kulkee useaa eri polkua mutta juonesta on silti helppoa pysyä kärryillä.
Luettuani Laylaa ensimmäiset parikymmentä sivua olin todella koukusa ja tuntui että kirjassa on kaikki ainekset vuoden lukuelämykseksi. Mutta sitten taas, jostain syystä, mitä pidemmälle kirja eteni, sitä puuduttavammalta se alkoi tuntumaan. En oikein millään osaa selittää mistä tämä johtuu. Periaattessa kaikki ainekset on kohdillaan - omaperäinen ja nokkela kirjoitustyyli, kiinnostava ja vaikuttava tarina, hyvin rakennetut henkilöt... Jotenkin vain Tervo ei loppujen lopuksi taaskaan kolahtanut minulle täysillä ja viimeisiä lukuja lukiessa teki jo mieliä harppoa lauseita ja kappaleita yli. Kolme tähteä kuitenkin erinomaisen alun ansioista - ja myös sen takia, että tuo lukutaukoni varmastikin pudotti lukukokemuksesta jotain pois.
* * *
Layla kertoo turkkilaisen nuoren tytön, Laylan, tarinan. Layla pakenee väkivaltaista perhettään ja pakkoaviolittoa Turkista Saksan kautta Suomeen vain huomatakseen päätyneensä ihmiskaupan uhriksi. Suomessa Laylan tie risteää kirjan muiden päähenkilöiden kanssa. Näitä ovat muun muassa prostituoiduksi päätynyt pienen lapsen äiti Helena ja häntä parittava maisteri Armonlahti.
Tervo kirjoittaa vakavista asioista karun realistisesti, mutta mukana on koko ajan tietynlainen kuiva musta huumori. Hän pystyy kuvaamaan tapahtumia uskottavasti useasta eri näkökulmasta ja onnistuu tuomaan inhimillisyyttä jopa Laylan kunniamurhaa hautovaan isän hahmoon. Tarina kulkee useaa eri polkua mutta juonesta on silti helppoa pysyä kärryillä.
Luettuani Laylaa ensimmäiset parikymmentä sivua olin todella koukusa ja tuntui että kirjassa on kaikki ainekset vuoden lukuelämykseksi. Mutta sitten taas, jostain syystä, mitä pidemmälle kirja eteni, sitä puuduttavammalta se alkoi tuntumaan. En oikein millään osaa selittää mistä tämä johtuu. Periaattessa kaikki ainekset on kohdillaan - omaperäinen ja nokkela kirjoitustyyli, kiinnostava ja vaikuttava tarina, hyvin rakennetut henkilöt... Jotenkin vain Tervo ei loppujen lopuksi taaskaan kolahtanut minulle täysillä ja viimeisiä lukuja lukiessa teki jo mieliä harppoa lauseita ja kappaleita yli. Kolme tähteä kuitenkin erinomaisen alun ansioista - ja myös sen takia, että tuo lukutaukoni varmastikin pudotti lukukokemuksesta jotain pois.
* * *
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun (Gummerus)
Pekka Hiltusen esikoisteos Vilpittömästi sinun sai Vuoden johtolanka palkinnon 2012. Kirjan jatko-osa Sysipimeä on ollut paljon esillä viime viikkoina. Tässä kaksi syytä miksi poimin Hiltusen esikoiskirjan luettavakseni.
Hiltunen sijoittaa tarinansa Lontooseen ja tekee sen uskottavasti. Päähenkilönä on Lontoolaisessa lehdessä graafikkona toimiva suomalainen nainen Lia Pajala. Kirjan ytimessä on Lian ja salaperäisen Marin välinen uusi ystävyys. Mari pyörittää Studiota, eräänlaista "tehdään maailmasta parempi paikka" yritystä, joka puuttuu havaitsemiinsa epäkohtiin Marin suuren omaisuuden ja Studion työntekijöiden eri alojen erikoisosaamisen avulla. Vilpittömästi sinun käsittelee Mia, Marin ja Studion toimintaa liittyen kahteen erillisen juoneen; tuntemattoman naisen raakaan murhaan ja äärioikeistolaisen puolueen johtajan ajojahtiin.
Kirja on yhtäaikaa poliittinen trilleri, ihmissuhdedraama, rikosromaani ja eräänlainen "mission impossible tyylinen iskuryhmän kuvaus". Kuulostaa mielenkiintoiselta vai mitä? Valitettavasti vain ainakin omalta osaltani lukukokemus jäi kovin vaisuksi, kirja oli yksinkertaisesti tylsä.
Jännitys ei oikein missään vaiheessa kirjaa pääse tiivistymään kunnolla. Reilut sata ensimmäistä sivua kirja esittelee päähenkilöitä ja itse (rikos)juoni on täysin taustalla. Senkin jälkeen tarina saa ilmaa siipiensä alle vain paikoitellen ja kerronassa on turhan usein liiallisen selittelyn ja maalailun makua. En myöskään lämmennyt Lian ja Marin menneisyyden haamuille ja viinilasin ääressä käydyille keskusteluille, ne tuntuivat kiiltokuvamaisilta ja teennäisiltä.
Kirjan lähtökohta on (etenkin suomalaiseksi dekkariksi) virkistävän uusi ja antaisi paljon mahdollisuuksia. Harmi että ainakaan tämä ensimmäinen osa ei noita lähtökohtia mielestäni kovin hyvin hyödynnä.
Kirjasta tuli mieleeni Leena Lehtolaisen Henkivartija. Voisinkin siis kuvitella, että jos Lehtolaisen Ilveskero-sarjasta tykkää, niin silloin myös Hiltusen kirjat kannattaa tsekata.
* *
Hiltunen sijoittaa tarinansa Lontooseen ja tekee sen uskottavasti. Päähenkilönä on Lontoolaisessa lehdessä graafikkona toimiva suomalainen nainen Lia Pajala. Kirjan ytimessä on Lian ja salaperäisen Marin välinen uusi ystävyys. Mari pyörittää Studiota, eräänlaista "tehdään maailmasta parempi paikka" yritystä, joka puuttuu havaitsemiinsa epäkohtiin Marin suuren omaisuuden ja Studion työntekijöiden eri alojen erikoisosaamisen avulla. Vilpittömästi sinun käsittelee Mia, Marin ja Studion toimintaa liittyen kahteen erillisen juoneen; tuntemattoman naisen raakaan murhaan ja äärioikeistolaisen puolueen johtajan ajojahtiin.
Kirja on yhtäaikaa poliittinen trilleri, ihmissuhdedraama, rikosromaani ja eräänlainen "mission impossible tyylinen iskuryhmän kuvaus". Kuulostaa mielenkiintoiselta vai mitä? Valitettavasti vain ainakin omalta osaltani lukukokemus jäi kovin vaisuksi, kirja oli yksinkertaisesti tylsä.
Jännitys ei oikein missään vaiheessa kirjaa pääse tiivistymään kunnolla. Reilut sata ensimmäistä sivua kirja esittelee päähenkilöitä ja itse (rikos)juoni on täysin taustalla. Senkin jälkeen tarina saa ilmaa siipiensä alle vain paikoitellen ja kerronassa on turhan usein liiallisen selittelyn ja maalailun makua. En myöskään lämmennyt Lian ja Marin menneisyyden haamuille ja viinilasin ääressä käydyille keskusteluille, ne tuntuivat kiiltokuvamaisilta ja teennäisiltä.
Kirjan lähtökohta on (etenkin suomalaiseksi dekkariksi) virkistävän uusi ja antaisi paljon mahdollisuuksia. Harmi että ainakaan tämä ensimmäinen osa ei noita lähtökohtia mielestäni kovin hyvin hyödynnä.
Kirjasta tuli mieleeni Leena Lehtolaisen Henkivartija. Voisinkin siis kuvitella, että jos Lehtolaisen Ilveskero-sarjasta tykkää, niin silloin myös Hiltusen kirjat kannattaa tsekata.
* *
tiistai 16. lokakuuta 2012
George Orwell: Vuonna 1984 (WSOY)
Jonkin aikaa sitten päätin, että luen - vaikka väkisin - yhden vähintään 50 vuotta vanhan kirjan syksyn aikana. Jotenkin tuntui, että lukemisharrastuksessa tulee helposti laiskaksi ja valitsee lukulistalle vain takuuvarmoja uusia listahittejä ja näin rajoittaa omia lukukokemuksiaan liikaa.
Kirjaksi valitsin Orwellin legendaarisen sci-fi klassikon Vuonna 1984. Vanhempi sci-fi kiehtoi alueena ja kun huomasin itsekin kirja-arvosteluissani puhuvani "orwellilaisesta maailmasta" ajattelin että olisi fiksua lukea kirja jotta tietää mistä puhuu.
Kirja on kirjoitettu vuonna 1949 ja suomennettu ensimmäisen kerran 1955. Luin kirjasta kuitenkin vuonna 1999 ilmestyneen uuden suomennoksen, jossa on mukana muun muassa aikasemmasta suomennoksesta poistetut suorat viittaukset Neuvostoliittoon. Kovin provokatiivisina en viittauksia pitänyt eli aika herkässä on sensuurin koura ollut Suomessa 1950-luvulla - aidossa Totuusministeriön hengessä!
Tällaisen klassikon arviointi on mielestäni hankalaa. Kirjasta on jo kirjoitettu ja sanottu niin paljon että on hankala sanoa mitään uutta vaikuttamatta siltä ettei ole ymmärtänyt mistä kirjassa on kyse. Yritän nyt kuitenkin arvioida kirjan lukukokemuksena, ottamatta juurikaan huomioon sen yhteiskunnallista merkitystä ja aikaansa edellä olemista.
Kirja sijoittuu kuvitteelliseen Oseanian valtioon jossa edetään noin vuotta 1984. Oseanialaiset elävät puolueen vahvan kontrollin alaisena, Isoveli valvoo etenkin puolueen jäsenten jokaista liikettä. Päähenkilönä on Winston Smith, puolueen jäsen joka työskentelee menneisyyttä muokaten Totuusministeriössä ja alkaa kyseenalaistamaan puolueen valta-asemaa.
Kirja on kirjoitettu hyvin suoraviivaisesti. Tapahtumia kerrotaan koko ajan Winstonin näkökulmasta eikä sivujuonia tai esimerkiksi takaumia ole. Aluksi kirja tuntui toistavan yhteiskunnan kuvaustaan ja lukeminen vaati pientä ponnistelua mutta mitä pidemmälle tarina eteni, sitä enemmän se alkoi kiinnostaa. Vuonna 1984 on mielestäni ensisijaisesti yhteiskunnan kuvaus ja Winstonia käytetään vain välineenä tuon kuvauksen kertomiseen. Orwell maalaakin yhteiskunnasta hyvin todentuntoisen ja samalla ahdistavan, väkivaltaisen masentavan kuvan. Ahdistusta lisäsi kun luki samaan aikaan uutisia Pohjois-Koreasta - Orwellin kuvailema kontrolliyhteiskunta taitaa olla valitettavasti jossain päin maailmaan enemmän todellisuutta kuin sci-fiä.
Vuonna 1984 esitteli useita kiinnostavia kontrolliyhteiskunnan käsitteitä jotka olivat minulle ennestään outoja. Esimerkkinä mainittakoon kaksoisajattelu ja uuskieli. Uuskielestä löytyy hyvä yhteenveto esimerkiksi wikipediasta ja sille oli myös omistettu erillinen pitkä liite kirjassa. Uuskieli tavallaan hyvin kuvaa koko kirjan aiheuttamia fiiliksiä - ensi tuli vähän varovasti naureskeltua että kylläpä menee överiksi, mutta sitten taustalta hiipii epämiellyttävä tuntemus siitä, että ei todellisuus niin kaukana välttämättä olekaan.
Kirja on hyvin kestänyt aikaa, yli 60 vuoden ikä ei missään vaiheessa paista läpi negatiivisessa mielessä. Ennemminkin se, että kirja on kirjoitettu kylmän sodan alun aikoihin, tekee lukukokemuksesta jotenkin todemman ja syvemmän. Uusi suomennos (1999) voi myös osaltaan olla syynä kirjan tuoreuden tuntoon, en ole vuoden 1955 suomennosta tutkinut että kuinka paljon suomennokset eroavat toisistaan.
Vuonna 1984 on ilman muuta lukemisen arvoinen kirja. Kuitenkin sen klassikkoasemasta huolimatta on pakko todeta, että sen tietty yksiulotteisuus ja raskaus jonkin verran häiritsivät. Vaikka Orwell kirjoittaa hyvin, on kuitenkin niin että se on sisältö eikä hänen kirjoitustyylinsä mikä kirjan nostaa klassikoksi.
Kirja ei lukukokemuksena ollut siis tuplaplushyvä, mutta ilman muuta tämä kannattaa lukea jo yleissivistyksen takia. Jos ei muuten, niin tietääpä ainakin missä sen BB:n Isoveljen juuret on.
* * *
Kirjaksi valitsin Orwellin legendaarisen sci-fi klassikon Vuonna 1984. Vanhempi sci-fi kiehtoi alueena ja kun huomasin itsekin kirja-arvosteluissani puhuvani "orwellilaisesta maailmasta" ajattelin että olisi fiksua lukea kirja jotta tietää mistä puhuu.
Kirja on kirjoitettu vuonna 1949 ja suomennettu ensimmäisen kerran 1955. Luin kirjasta kuitenkin vuonna 1999 ilmestyneen uuden suomennoksen, jossa on mukana muun muassa aikasemmasta suomennoksesta poistetut suorat viittaukset Neuvostoliittoon. Kovin provokatiivisina en viittauksia pitänyt eli aika herkässä on sensuurin koura ollut Suomessa 1950-luvulla - aidossa Totuusministeriön hengessä!
Tällaisen klassikon arviointi on mielestäni hankalaa. Kirjasta on jo kirjoitettu ja sanottu niin paljon että on hankala sanoa mitään uutta vaikuttamatta siltä ettei ole ymmärtänyt mistä kirjassa on kyse. Yritän nyt kuitenkin arvioida kirjan lukukokemuksena, ottamatta juurikaan huomioon sen yhteiskunnallista merkitystä ja aikaansa edellä olemista.
Kirja sijoittuu kuvitteelliseen Oseanian valtioon jossa edetään noin vuotta 1984. Oseanialaiset elävät puolueen vahvan kontrollin alaisena, Isoveli valvoo etenkin puolueen jäsenten jokaista liikettä. Päähenkilönä on Winston Smith, puolueen jäsen joka työskentelee menneisyyttä muokaten Totuusministeriössä ja alkaa kyseenalaistamaan puolueen valta-asemaa.
Kirja on kirjoitettu hyvin suoraviivaisesti. Tapahtumia kerrotaan koko ajan Winstonin näkökulmasta eikä sivujuonia tai esimerkiksi takaumia ole. Aluksi kirja tuntui toistavan yhteiskunnan kuvaustaan ja lukeminen vaati pientä ponnistelua mutta mitä pidemmälle tarina eteni, sitä enemmän se alkoi kiinnostaa. Vuonna 1984 on mielestäni ensisijaisesti yhteiskunnan kuvaus ja Winstonia käytetään vain välineenä tuon kuvauksen kertomiseen. Orwell maalaakin yhteiskunnasta hyvin todentuntoisen ja samalla ahdistavan, väkivaltaisen masentavan kuvan. Ahdistusta lisäsi kun luki samaan aikaan uutisia Pohjois-Koreasta - Orwellin kuvailema kontrolliyhteiskunta taitaa olla valitettavasti jossain päin maailmaan enemmän todellisuutta kuin sci-fiä.
Vuonna 1984 esitteli useita kiinnostavia kontrolliyhteiskunnan käsitteitä jotka olivat minulle ennestään outoja. Esimerkkinä mainittakoon kaksoisajattelu ja uuskieli. Uuskielestä löytyy hyvä yhteenveto esimerkiksi wikipediasta ja sille oli myös omistettu erillinen pitkä liite kirjassa. Uuskieli tavallaan hyvin kuvaa koko kirjan aiheuttamia fiiliksiä - ensi tuli vähän varovasti naureskeltua että kylläpä menee överiksi, mutta sitten taustalta hiipii epämiellyttävä tuntemus siitä, että ei todellisuus niin kaukana välttämättä olekaan.
Kirja on hyvin kestänyt aikaa, yli 60 vuoden ikä ei missään vaiheessa paista läpi negatiivisessa mielessä. Ennemminkin se, että kirja on kirjoitettu kylmän sodan alun aikoihin, tekee lukukokemuksesta jotenkin todemman ja syvemmän. Uusi suomennos (1999) voi myös osaltaan olla syynä kirjan tuoreuden tuntoon, en ole vuoden 1955 suomennosta tutkinut että kuinka paljon suomennokset eroavat toisistaan.
Vuonna 1984 on ilman muuta lukemisen arvoinen kirja. Kuitenkin sen klassikkoasemasta huolimatta on pakko todeta, että sen tietty yksiulotteisuus ja raskaus jonkin verran häiritsivät. Vaikka Orwell kirjoittaa hyvin, on kuitenkin niin että se on sisältö eikä hänen kirjoitustyylinsä mikä kirjan nostaa klassikoksi.
Kirja ei lukukokemuksena ollut siis tuplaplushyvä, mutta ilman muuta tämä kannattaa lukea jo yleissivistyksen takia. Jos ei muuten, niin tietääpä ainakin missä sen BB:n Isoveljen juuret on.
* * *
maanantai 24. syyskuuta 2012
Jussi Adler-Olsen: Vanki (Gummerus)
Jussi Adler-Olsen on tanskalainen kirjailija jolta on aikaisemmin suomeksi ilmestynyt hänen esikoisteoksensa Aakkostalo sekä jännäri ...ja hän kiitti jumalia. Luin Aakkostalon sen suomennoksen ilmestymisen aikoihin vuonna 2001. Tuosta kirjasta ei minulla enää ihan tuoreita mielikuvia ole, mutta päällimmäisenä ajatuksena on, että kirja oli kiinnostavan erilainen jännäri, jossa oli kuitenkin jonkinlainen ahdistava pohjavire.
Tietyin varauksin mutta mielenkiinnolla aloin siis lukemaan Adler-Olsenin Osasto-Q sarjan kirjaa nimeltä Vanki. Tämä kirja on 10-osaiseksi suunnitellun Osasto-Q dekkarisarjan ensimmäinen osa. Kirjasarjan päähenkilönä on etsivä Carl Mörck, joka kirjan alussa palaa töihin traagisen ampumavälikohtauksen jälkeen. Hänet ylennetään (tai alennetaan, hieman näkökulmasta riippuen) uuden Osasto-Q:n johtajaksi. Osasto-Q:n tehtävänä on ottaa vanhoja ratkaisemattomia rikoksia uudelleen tarkastelun alle. Tämä asetelma tarjoaakin mainion lähtökohdan sekä tälle kirjalle kuin myös varmasti sarjan myöhemmille osille. Tällainen vanhojen asioiden selvittäminen antaa realistiselta tuntuvan mahdollisuuden heittää Mörckin ratkaistavaksi jos jonkinlaisia juttua.
Carl Mörck on henkisesti jossain määrin järkkynyt, kärttyisä omia teitään kulkeva murhaetsivä. Ihan Harry Holen ongelmien tasolle hän ei kuitenkaan ole vajonnut vaan pystyy hoitamaan tehtäviään melko lailla normaalisti. Vangissa sivuosissa olevat henkilöt kuitenkin varastavat jossain määrin shown Mörckiltä, sen verran mielenkiintoisia hahmoja Adler-Olsen heittää kehiin. Mörckin avustaja Hafeh el-Assad, entinen kollega Hardy Henningsen, poliitikko Merete Lynggaard ja hänen veljensä Uffe, tarinan pahikset - kaikki sopivan erilaisia mutta kuitenkin uskottavia hahmoja.
Itse juonesta en tässä paljasta sen enempää kuin että Mörck alkaa selvittämään viisi vuotta vanhaa katoamistapausta. Tämän rinnalla lukijalle paljastetaan pala palalta Vangin ahdistavaa, mutta kiinnostavaa taistelua joka alkaa jo prologista.
Vangissa on kaikki erinomaisen perusdekkarin ainekset. Siinä on kaikkea sopivasti, mutta ei mitään liikaa. Tässä toimivassa reseptissä on tarpeeksi juonenkäänteitä ja henkilöitä, mutta kirja on silti helposti luettavaa. Henkilöhahmot ovat kuten jo todettu erinomaisia ja tarinan rytmitys on hyvä, jännitys rakentuu juuri oikealla vauhdilla. Mukaan keitokseen on heitetty mausteeksi suloisen ahdistavaa vangin kuvausta ja vain hyppysellinen fyysistä väkivaltaa. Ja kun tarinan loppu on vielä kaiken jännittämisen arvoinen niin kaikki koukuttavan ja viihdyttävän dekkarin ainekset ovat kasassa.
Jo tämän kirjan perusteella uskallan kutsua Adler-Olsenia Tanskan Jo Nesböksi. Toivottavasti sarjan seuraavat osat lunastavat tämän avausteoksen korkealle nostamia odotuksia. Toivottavasti Gummerus suomentaa seuraavat osat järkevässä aikataulussa, tanskaksi Osasto-Q:sta on tainnut ilmestyä on viisi ensimmäistä osaa.
* * * *
Tietyin varauksin mutta mielenkiinnolla aloin siis lukemaan Adler-Olsenin Osasto-Q sarjan kirjaa nimeltä Vanki. Tämä kirja on 10-osaiseksi suunnitellun Osasto-Q dekkarisarjan ensimmäinen osa. Kirjasarjan päähenkilönä on etsivä Carl Mörck, joka kirjan alussa palaa töihin traagisen ampumavälikohtauksen jälkeen. Hänet ylennetään (tai alennetaan, hieman näkökulmasta riippuen) uuden Osasto-Q:n johtajaksi. Osasto-Q:n tehtävänä on ottaa vanhoja ratkaisemattomia rikoksia uudelleen tarkastelun alle. Tämä asetelma tarjoaakin mainion lähtökohdan sekä tälle kirjalle kuin myös varmasti sarjan myöhemmille osille. Tällainen vanhojen asioiden selvittäminen antaa realistiselta tuntuvan mahdollisuuden heittää Mörckin ratkaistavaksi jos jonkinlaisia juttua.
Carl Mörck on henkisesti jossain määrin järkkynyt, kärttyisä omia teitään kulkeva murhaetsivä. Ihan Harry Holen ongelmien tasolle hän ei kuitenkaan ole vajonnut vaan pystyy hoitamaan tehtäviään melko lailla normaalisti. Vangissa sivuosissa olevat henkilöt kuitenkin varastavat jossain määrin shown Mörckiltä, sen verran mielenkiintoisia hahmoja Adler-Olsen heittää kehiin. Mörckin avustaja Hafeh el-Assad, entinen kollega Hardy Henningsen, poliitikko Merete Lynggaard ja hänen veljensä Uffe, tarinan pahikset - kaikki sopivan erilaisia mutta kuitenkin uskottavia hahmoja.
Itse juonesta en tässä paljasta sen enempää kuin että Mörck alkaa selvittämään viisi vuotta vanhaa katoamistapausta. Tämän rinnalla lukijalle paljastetaan pala palalta Vangin ahdistavaa, mutta kiinnostavaa taistelua joka alkaa jo prologista.
Vangissa on kaikki erinomaisen perusdekkarin ainekset. Siinä on kaikkea sopivasti, mutta ei mitään liikaa. Tässä toimivassa reseptissä on tarpeeksi juonenkäänteitä ja henkilöitä, mutta kirja on silti helposti luettavaa. Henkilöhahmot ovat kuten jo todettu erinomaisia ja tarinan rytmitys on hyvä, jännitys rakentuu juuri oikealla vauhdilla. Mukaan keitokseen on heitetty mausteeksi suloisen ahdistavaa vangin kuvausta ja vain hyppysellinen fyysistä väkivaltaa. Ja kun tarinan loppu on vielä kaiken jännittämisen arvoinen niin kaikki koukuttavan ja viihdyttävän dekkarin ainekset ovat kasassa.
Jo tämän kirjan perusteella uskallan kutsua Adler-Olsenia Tanskan Jo Nesböksi. Toivottavasti sarjan seuraavat osat lunastavat tämän avausteoksen korkealle nostamia odotuksia. Toivottavasti Gummerus suomentaa seuraavat osat järkevässä aikataulussa, tanskaksi Osasto-Q:sta on tainnut ilmestyä on viisi ensimmäistä osaa.
* * * *
lauantai 15. syyskuuta 2012
Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta (Johnny Kniga)
Terveiset Kutturasta on Mikko-Pekka Heikkisen ensimmäinen romaani. Aikaisemmin häneltä on ilmestynyt novellikokoelma Nuorgamin Alko. Novellit olivat hyvin kirjoitettuja ja mukavan omalaatuisia yhdistelmiä perinteistä suomalaista (veijari)tarinankerrontaa ja nyky-yhteiskunnan ilmiöitä. Innokkaana aloin siis lukemaan tätä kirjaa, enkä pettynyt.
Terveiset Kutturasta kertoo Suomesta, jossa etelän - etenkin pääkaupunkiseudun - ja pohjoisen väliset erimielisyydet ovat kärjistyneet tilanteeseen jossa pohjoinen on julistautunut itsenäiseksi valtioksi ja Suomi on ajautunut sisällissotaan. Heikkisen sanoin "lappilaisten kuksa on mennyt nurin" etelän kunta- ja maaltamuuttopolitiikan takia.Lähtökohtana tämä tilanne tarjoaa herkullinen asetelman tutkailla yhteiskuntamme kipupisteitä. Heikkinen tekee tämän tarkastelun yhdistellen artopaasilinnamaista tarinankerrontaa, kolumnimaista asioiden pohdintaa ja "heikkismäistä" yllättävää asioiden yhdistelyä. Tuolla heikkismäisellä yhdistelyllä tarkoitan kirjailijan tuoretta ja mielenkiintoista tapaa yhdistää vanhoja suomalaisia tapoja nykymaailman trendeihin. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa mainio hahmo Toni Morottaja, lappilainen gangstaräppiä fanittava pohjoisen joukoissa taisteleva moottorikelkkasoturi.
Morottajan lisäksi kirjassa on useita herkullisesti rakennetuja henkilöitä ja esimerkiksi etelän youtube-iPod-skeittikengät nuorisosta muodostetun joukko-osaston kuvaus on stereotyyppisyydessäänkin hykerryttävää luettavaa. Harvoin kirjoja lukiessa nauran ääneen, nyt "Lindex. Tai sotaoikeus"-repliikki hihitytti vielä seuraavana päivänäkin. Useat henkilöt ovat niin vahvan persoonallisia että normaalihkot henkilöt, kuten toimittaja Aino Riski, jäävät vähän laimeiksi.
Terveiset Kutturasta ei ole kuitenkaan missään tapauksessa pelkkä humoristinen kuvaus Suomen toisesta sisällissodasta. Heikkinen pohdiskelee tarinan lomassa nyky-yhteiskunnan haasteita kuntauudistuksesta maahanmuuttajiin ja onnistuu tasapainoilemaan hyvin vakavien ja humorististen osioiden välillä.
Heikkinen on Suomussalmelta kotoisin oleva helsinkiläinen Helsingin Sanomien toimittaja. Tämä tausta antaa hänelle hyvän pohjan tarkastella tapahtumia sekä pohjoisen että etelän näkövinkkelistä. Myöskään se, että yksi päähenkilöistä on toimittaja ei varmaankaan ole sattumaa. Kannattaa kirjoittaa siitä mistä tietää. Kirjassa käytetään tehokeinona sanomalehtiuutisia tapahtumista ja myös tämä toimii hyvin ja tuo tarinaan aitouden tunnetta.
Terveiset Kutturasta on virkistävän omalaatuinen kirja, hyvin kirjoitettu ja huolella toimitettu. Kirjaa oli mukava lukea, mutta erityisen koukuttava se ei kuitenkaan ollut. Tapahtumat jäivät omaan makuuni välillä junnaamaan paikallaan vähän liian kauan kun jonkilaista "syvällisempää" pohdiskelua oli lähes joka välissä. Tarinassa on erinomaiset novellin ainekset, romaanin mittaisena olisi kaivannut pikkuisen lisää esimerkiksi jännitettä tai juonenkäänteitä. Mutta näistä puutteista huolimatta Terveiset Kutturasta on erinomainen 2010-luvun Suomen veijaritarina jossa virkistävällä tavalla yhdistellään huumoria vakaviin asioihin.
* * *
Terveiset Kutturasta kertoo Suomesta, jossa etelän - etenkin pääkaupunkiseudun - ja pohjoisen väliset erimielisyydet ovat kärjistyneet tilanteeseen jossa pohjoinen on julistautunut itsenäiseksi valtioksi ja Suomi on ajautunut sisällissotaan. Heikkisen sanoin "lappilaisten kuksa on mennyt nurin" etelän kunta- ja maaltamuuttopolitiikan takia.Lähtökohtana tämä tilanne tarjoaa herkullinen asetelman tutkailla yhteiskuntamme kipupisteitä. Heikkinen tekee tämän tarkastelun yhdistellen artopaasilinnamaista tarinankerrontaa, kolumnimaista asioiden pohdintaa ja "heikkismäistä" yllättävää asioiden yhdistelyä. Tuolla heikkismäisellä yhdistelyllä tarkoitan kirjailijan tuoretta ja mielenkiintoista tapaa yhdistää vanhoja suomalaisia tapoja nykymaailman trendeihin. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa mainio hahmo Toni Morottaja, lappilainen gangstaräppiä fanittava pohjoisen joukoissa taisteleva moottorikelkkasoturi.
Morottajan lisäksi kirjassa on useita herkullisesti rakennetuja henkilöitä ja esimerkiksi etelän youtube-iPod-skeittikengät nuorisosta muodostetun joukko-osaston kuvaus on stereotyyppisyydessäänkin hykerryttävää luettavaa. Harvoin kirjoja lukiessa nauran ääneen, nyt "Lindex. Tai sotaoikeus"-repliikki hihitytti vielä seuraavana päivänäkin. Useat henkilöt ovat niin vahvan persoonallisia että normaalihkot henkilöt, kuten toimittaja Aino Riski, jäävät vähän laimeiksi.
Terveiset Kutturasta ei ole kuitenkaan missään tapauksessa pelkkä humoristinen kuvaus Suomen toisesta sisällissodasta. Heikkinen pohdiskelee tarinan lomassa nyky-yhteiskunnan haasteita kuntauudistuksesta maahanmuuttajiin ja onnistuu tasapainoilemaan hyvin vakavien ja humorististen osioiden välillä.
Heikkinen on Suomussalmelta kotoisin oleva helsinkiläinen Helsingin Sanomien toimittaja. Tämä tausta antaa hänelle hyvän pohjan tarkastella tapahtumia sekä pohjoisen että etelän näkövinkkelistä. Myöskään se, että yksi päähenkilöistä on toimittaja ei varmaankaan ole sattumaa. Kannattaa kirjoittaa siitä mistä tietää. Kirjassa käytetään tehokeinona sanomalehtiuutisia tapahtumista ja myös tämä toimii hyvin ja tuo tarinaan aitouden tunnetta.
Terveiset Kutturasta on virkistävän omalaatuinen kirja, hyvin kirjoitettu ja huolella toimitettu. Kirjaa oli mukava lukea, mutta erityisen koukuttava se ei kuitenkaan ollut. Tapahtumat jäivät omaan makuuni välillä junnaamaan paikallaan vähän liian kauan kun jonkilaista "syvällisempää" pohdiskelua oli lähes joka välissä. Tarinassa on erinomaiset novellin ainekset, romaanin mittaisena olisi kaivannut pikkuisen lisää esimerkiksi jännitettä tai juonenkäänteitä. Mutta näistä puutteista huolimatta Terveiset Kutturasta on erinomainen 2010-luvun Suomen veijaritarina jossa virkistävällä tavalla yhdistellään huumoria vakaviin asioihin.
* * *
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)