Nassim Nicholas Taleb: Musta joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus (Terra Cognita)

Musta Joutsen on tietoteorian alle luokiteltu teos, joka on ollut lukulistallani jo pitkään Ja pitkään sen lukeminen myös kesti, luin kirjaa lyhyinä palasina niin, että koko kirjan lukeminen taisi kestää lähes puoli vuotta.

Musta joutsen on tapahtuma, jota ei pystytä ennustamaan, mutta jonka vaikutus on dramaattinen. Esimerkkejä mustista joutsenista ovat esimerkiksi 1920-luvun pörssiromahdus ja 9/11 tapahtumat. Nykyään mustia joutsenia ilmestyy yhä enemmän, ja esimerkiksi Angry Birds pelin jättimäinen suosio ja Sara Maria Forsbergin kielivideoiden alkuunpanema tapahtumasarja ovat selkeitä mustia joutsenia, joita nykyajan verkottunut ja digitalisoitunut maailma mahdollistaa.

Musta Joutsenen pääteema on ennustettavuuden myytin murtaminen. Taleb haastaa vanhat (ja edelleen käytössä olevat) toimintatavat, joilla huijaamme itseämme luulemaan, että tiedämme enemmän kuin oikeasti tiedämmekään. Kirjassa ennustettavalle ja (mustia joutsenia sisältävälle) ennustamattomalle maailmalle on annettu nimet Mediokristania ja Ekstremistania.

Taleb hyökkää etenkin taloustietelijöiden kimppuun yllättävän aggressivisesti ja todella pyrkii saamaan aikaan ajattelumuutoksen. Hän esittää vakuuttavasti minkälaisessa itsepetoksessa elämme kun yritämme ymmärtää enemmän kuin pystymme ymmärtämään. Hän käyttää paljon tarinoita teoreettisen asian elävoittämiseksi. Erityisesti mieleeni jäi kiitospäivän kalkkunan tarina. Historiatiedon perusteella kalkkunalla on kaikki syy uskoa että huomenna asiat on hyvin. Sitä hoidetaan ja ruokitaan hyvin. Sitten kiitospäivän koittaessa tilanne dramaattisesti muuttuu, eikä tämä musta joutsen ole kalkkunan näkökulmasta mitenkään ennustettavissa.

Hyvä yleiskuvaus kirjan teemoista löytyy esimerkiksi Wikiopistosta, http://fi.wikiversity.org/wiki/Nassim_Nicholas_Taleb_(2007):_Musta_Joutsen.

Musta Joutsen ei ollut itselleni ihan niin järisyttävä lukukokemus kuin odotin. Taleb pyörii pääteemojen ympärillä pitkään ja palaa niihin yhä uudestaan. Kirjan suurimmat "oho, noinko se on!"- oivallukset tulivat sen alussa, loppua kohti oli aika paljon toiston makua ja esimerkiksi Gaussin kellokäyrän ongelmista kertovat luku oli jo aika teoreettinen (jonka toki Taleb itsekin luvun alussa kertoo). Välillä Talebin saarnaava tyyli ärsytti ja paikoitellen lauseet tuntuivat vaikeaselkoisilta. Kirjan on suomentanut Kimmo Pietiläinen ja voin kuvitella, että urakka ei ole ollut helppo, niin paljon uusia termejä Taleb esittelee ja niin haastavasta aihealueesta on kyse. Pääsääntöisesti suomenkielinen teksti on hyvin luettavaa, mutta välillä tuntui, että haluaisi nähdä englanninkielisen version, jotta voisi varmistaa, että todella ymmärtää mistä on kyse.

Musta Joutsen on silmiä avaava lukukokemus ja laittaa uutta ajattelua mukavasti liikkeelle. En anna tähtiä, kun tämäntyyppisen kirjan arvottaminen on todella hankalaa. Olen tyytyväinen, että jaksoin lukea kirjan loppuun, vaikka se välillä aika raskasta olikin.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (WSOY)

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun tästä kirjasta tykkäsin.

Heinäkuussa kävin lainastossa. Ennen niissä oltiin hiljaa, valittiin kirja ja näytettiin lainaajakorttia tiskin takana olevalle tädille. Oman korttini numero oli 451. Kyllä ei nykyajan lainasto ole ollenkaan enää sellainen. Nuoriso saa siellä mekastaa ja lainaus pitää tehdä semmoisella laitteella, missä televisiotöllö on yhdistetty valintatalon kassan härveliin. Itse saa lainauksen hoitaa. Piruillessani yritin aamulla ostamaani piimäpurkkia siihen lukijaan. Ei piipannut.

Olin päättänyt, että tästä kirjasta en tykkää. Yleensä kun kaikki tykkää niin silloin on huono. Ja Mielensäpahoittajasta näyttää kaikki tykkäävän. Elokuvaa tekevät ja teatterissa esittävät. Kyllä ei semmoinen ole hyvän kirjan merkki.

Semmoista ajattelin ensin, että tämä kirja on vain irrallisia lyhytjuttuja peräkkäin. Tekohauskaa semmoinen ja yhden idean ympärille on Tuomas yrittänyt oikean kirjan kasata.

Luin ensimmäisen luvun. Sitten luin toisen luvun. Sitten luin kolmannen luvun. Sitten luin neljännen luvun. En nyt listaa tähän kaikkia lukuja kun niitä on neljäkymmentä. Sitten huomasin että olin lukenut kaikki luvut. Semmoinen mieli jäi, että halusin lukea lisää. Mikä tässä kirjassa oikein on? Yksinkertainen on idea ja ohut on eikä edes yhtään riviä keskustelua ole kirjaan Kyrön poika raapustanut. Silti minä itkin ja nauroin ja asioita ajattelin. Aikuinen mies. Kyllä ei sellainen vetele.

Mitäs sitten jos kaikki kirjat olisivat tällaisia? Eihän sitten muuta ehtisi ihminen tekemään kuin lukemaan. Ei lumitöitä kukaan tekisi ja hankeen juuttuisi mersut. Kyllä ei siitä mitään tulisi.

PS. Laskin että yhden luvun pituus on keskiarvoisesti kolme pilkku yksi sivua. Kirja alkaa sivulta seitsemän ja loppuu sivulle satakolmekymmentä. Mikä siinä on, että kirja ei voi alkaa sivulta yksi? Tyhjiä sivuja on alussa. Kyllä tämän kirjan pituus on satakaksikymmentäneljä sivua. Kustantajalle kysymys että onko Kyrön pojalle maksettu sadastakolmestakymmenestä sivusta? Ja jos on, niin kuka maksaa ja voiko tämän vielä korjata?

* * * * *

Ursula Poznanski: Viisi (Atena)

Viisi on vuonna 2012 julkaistu ja vuonna 2013 Anne Mäkelän suomentama jännäri, joka on myynyt ainakin Saksassa todella paljon. Kirja on Poznanskin ensimmäinen aikuisten kirja, aikaisemmin hän on kirjoittanut nuortenkirjoja.

Viisi yhdistää geokätköilyn sarjamurhamysteeriin. Päähenkilö etsivä Beatrice Kaspary jahtaa sadistista murhaajaa, joka tykkää katkoa uhreiltaan ruumiinosia ja piilottaa niitä rasioihin. Kirja on vähän kuin pääsiäismuna etsimistä, vihje vie aina seuraavan vihjeen luo.

Rikostarinan lisäksi kirjassa seurataan Beatricen ihmissuhdekiemuroita. On hui-niin-kauhean-tyly-ja-ahdistava ex-mies, ah-niin-ihanat lapset ja oi-niin-viattoman-hupsun-hämmentävä suhde miespuoliseen kollegaan. Ei iskenyt eikä liikuttanut.

Kirjan kiitos-osiossa Poznanski kirjoittaa sanoneensa ensimmäisellä tapaamisella kirjallisuusagentuurilleen "Haluaisin elää kirjoittamisella, ja minusta olisi kiva, jos se kävisi nopeasti". Kirjasta jäikin päällimmäisenä mieleen sen häiritsevän laskelmoiva ote, särmä puuttui ja tarina ja henkilöt tuntuivat kliinisiltä. Tilannetta ei auttanut juonen epäuskottavuus. Tuntui, että ensin oli ollut idea geokätköilystä ja sitten sen ympärille oli pitänyt yrittää kehittää edes jotenkin uskottava sarjamurhaajatarina. Kirja muistuttaa jossain määrin Dan Brownin teoksia, se on koukuttavaa vihjeiden seuraamista, mutta varsinainen sisältö jää laimeaksi.

Kirjan kieli on sujuvaa, mutta vailla suurempia hienouksia. Suomennos on toimivan tuntoinen ja geokätköilyn erikoissanasto on hyvin käännetty - ja fiksusti jätetty kääntämättä esimerkiksi ne lyhenteet joille ei suomenkielistä vastinetta ole. Beatricen puhelimen tekstiviestiäänen laulun (Police: Message in a Bottle) sanojen kirjoittaminen joka kerran kun Beatrice sai tekstiviesti tuntui turhalta ja alkoi ärsyttää. Bea nimittäin saa kirjan aikana aika monta tekstiviestiä.

Voin hyvin kuvitella, että löytyy paljon lukijoita jotka pitävät tästä kirjasta. Viisi on helppolukuinen, jännittävä ja juonessa on muutama ihan hyvä käänne, jotka yllättivät. Mutta Viisi ei ollut minun kirjani, mitä pidemmälle kirja eteni, sitä kökömmältä tarina tuntui. Juoni oli kuitenkin rakennettu niin, että pakkohan kirja oli loppuun asti lukea, jotta sai tietää loppuratkaisun.

* *

Arnaldur Indridason: Haudanhiljaista (Blue Moon)

Otettuaan luun sitä lattialla kaluavalta lapselta mies näki heti, että se oli ihmisen luu.

Tämä lause avaa kirjan ja myös kertoo hyvin pitkälle siitä, mistä kirjassa on kyse. Reykjavikin reunalta löytyy vanha ihmisen luuranko. Indridasonin kirjojen päähenkilö Erlandur alkaa tutkimaan tapausta tiiminsä kanssa. Tämän tutkinnan kanssa rinnakkain kerrotaan tarinaa vuosikymmenien takaa. Inrdidason paljastaa lukijalle tapahtumia menneisyydestä pikkuhiljaa ja pitää lukijan näin aina askeleen poliiseja edellä.

Tarinaa kaivetaan auki rauhallisesti, lusikallinen kerrallaan. Kirja sisältää jännitysromaaniksi aika vähän jännitystä ja takaa-ajoja tai vastaavaa reipasta menoa siitä on turha etsiä. Haudahiljaista on pikemminkin surullisen perhetragedian kuvaus ja ainakin itseäni menneen ajan kuvaukset kiinnostivat enemmän kuin nykyhetken poliisityö.  

Tästä kirjasta on hankala kirjoittaa pitkää arvostelua. Indridason kirjoittaa pohjoismaisella tyylillään hyvin ja kirja pitää otteessaan, mutta loppumaku oli silti hieman väljähtynyt. Kelpo välipaladekkari, jonka nimi kertoo myös paljon kirjan herättämistä fiiliksistä.

* * *

Tero Somppi: Leijonan varjo (Myllylahti)

Leijonan varjo on Tero Sompin kahdeksas kirja. Olen lukenut kaikki hänen aikaisemmat teoksensa lukuunottamatta novellikokoelmaa Hyvä paha maailma jonka taisin jättää puolenvälin tienoilla kesken. Somppi on mielestäni jäänyt turhan vähälle huomiolla suomalaisen jännityskirjallisuuden saralla, hänen kirjansa kestävät hyvin vertailun esimerkiksi Remeksen ja Soininvaaran jännäreiden kanssa. Pisteet Sompille myös siitä, että hän ei kirjoita vain jatko-osia samalla sapluunalla vaan kirjat erottuvat toisistaan. Hänen esikoisteoksensa Kuka murhasi Asikaisen oli hyvinkin perinteinen murhamysteeri, kun taas sitä seurannut Tuomionkonsertti oli tikittävää jännitystä tarjonnut terroristipläjäys. Parhaana Sompin kirjana pidän hänen edellistä teostaa Särkyvää, joka on taas enemmän perinteisen dekkarin puolelle kallistuva teos.

Leijonan varjo sijoittuu lähitulevaisuuden Suomeen. Äärinationalistinen Suomi-puolue on päässyt valtaan, Suomi on eronnut EU:sta ja eristäytynyt muusta maailmasta Pohjois-Korean tyyliin. Järjestystä valvoo kovalla kädellä Isänmaallinen Poliisi ja kansakunta on jakaunut useaan kastiin, ylimpänä puolueen eliitti. Tässä ympäristössä puolueen ylivaltaa karsastava rikosylikonstaapeli Pekka Gerber saa tutkittavaakseen murhatun naisen tapauksen ja murhan tutkimuksesta muodostuu valtakunnan rakenteita ja Gerberin elämää järisyttävä tapahtumasarja.

Somppi kirjoittaa, kuten myös aikaisemmissa kirjoissaan, sujuvasti ja tekstiä on helppo lukea. Mitään suuria kaunokirjallisia hienouksia ei kirjassa ole ja välillä lauserakenteet tuntuivat hieman kömpelöiltä. Juoni menee eteenpäin sopivasti rytmitettynä eikä puutuminen iske missään vaiheessa.

Suomi-puolueen Suomi on kuvattu herkullisesti. Välillä yksityiskohdat tosin lipsahtavat huumorin puolelle niin, että on hankala sanoa onko huumori tarkoituksellista vai tahatonta. Esimerkkinä tästä käyköön vaikka korttipeli Black Jack, jonka alkuperäisen nimen käyttö on Suomessa kielletty ja korvattu nimellä Valkoinen Jaska. Sompin luoma Suomi-kuva on kuitenkin sellainen, että se erottaa kirjan perusdekkareista.

Somppi kuvaa kotikaupunkiaan Helsinkiä tarkkaan ja kertoo usean ravintolan, ostoskeskuksen ja muun paikan kohtalosta yhteiskunnan muutosten jälkeen. Helsingin tarkan kuvauksen kontrastina Pohjois-Suomen kuvaus on ylimalkaista ja esimerkiksi Tornio-joen näennäinen puuttuminen ärsytti.

Sompin Helsingistä tuli mieleen Antti Tuomaisen Parantaja ja kontrolloivan yhteiskunnan kuvauksesta Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Kirjoitustyylin puolesta Somppi vertautuu mielestäni ensisijaisesti jo aikaisemmin mainittuihin Ilkka Remekseen ja Taavi Soininvaaraan. Ei mikää hassumpi yhdistelmä siis.

Leijonan varjo piti hyvin otteessan ja on sopivasti valtavirrasta poikkeava murhadekkari. Helppoa ja viihdyttävää kesälukemista!

* * *

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY)

Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys on paikallisen sanomalehtemme mukaan ollut listakärjessä sekä kirjakauppojen myynnissä että kirjastojen lainauksissa jo useamman viikon ajan. Olin kirjan suosion huomannut myös kirjablogeista, mutta jätin arvostelut ja esittelyt tarkemmin lukematta, halusin kerrankin aloittaa kirjan lukemisen niin, että tiesin sen sisällöstä etukäteen todella vähän.

Neljäntienristeys seuraa noin sadan vuoden ajan pohjoissuomalaista arkea ja ihmisten kohtaloita. Tarinaa kerrotaan neljän eri henkilön kautta. Kirjan alussa sivut täyttää Marian, kunnankätilön ja itsenäisen naisen tarina, joka alkaa vuodesta 1895. Marian jälkeen Kinnunen kertoo Marian tyttären Lahjan elämästä, jota värittää kompleksinen avioliitto ja sodan ajan koettelemukset. Kirjan kolmannessa osassa pääosaan nousee Kaarina, Lahjan pojan Johanneksen vaimo. Kirjan päättää ja eri tarinoiden langat yhteen punoo Onnin, Lahjan miehen, elämäntarina. 

Kinnunen tarkastelee ajankuvaa ja eri vuosikymmenien ilmiöitä tarkkanäköisesti ja alleviivamatta päähenkilöidensä kautta. Suureen rooliin nousee anopin rooli perheyhteisössä. Sekä Marian ja Onnin että etenkin Lahjan ja Kaarinan välinen suhde käsitellään tarkkaan ja useasta näkökulmasta. Jotenkin tämä samojen tapahtumien tarkastelu eri näkökulmista oli mielestäni kirjan havahduttavin puoli. Lisäksi tykkäsin todella paljon siitä, kuinka aidolta Kinnunen sai eri vuosikymmenet tuntumaan.

Kirjan rakenne on valtavirrasta poikkeava kun tarinat kerrotaan peräkkäin ja aina uuden kirjan osan alussa palataan vuosikymmeniä ajassa taaksepäin. Usein tulikin selattua kirjaa ja etsittyä, että mitäs se toinen päähenkilö miettikään tähän samaan aikaan. Tässä kirjan fiksusti tehty sisällysluettelo vuosilukuineen ja tapahtumat summaamine otsikoineen auttoi. Vaikka rakennetta ensin hieman vierastin, toimi se loppua kohti yhä paremmin ja viimeistään Onnin tarinaa lukiessa kirjan rakenne tuntui oikealta ja toimivalta.

Kinnunen kirjoittaa sujuvasti ja tekstiä on miellyttävä lukea. Kirjan kerronnasta tuli mieleen Ollikaisen Nälkävuosi, vaikka ihan Ollikaisen tason runollisuuteen Kinnunen ei kerronnassaan mene. Ja mielestäni hyvä näin, Neljäntienristeykseen Kinnusen mutkaton ja aidonmakuinen kirjoitustyyli sopii mainiosti.

Juuri aitous ja jonkinlainen kirjasta hehkuva lukijan huomioonottaminen nostavat tämän kirjan yhdeksi tämän vuoden miellyttävimmistä lukuelämyksistäni. Kinnunen ei yritä myydä, ei huijata, ei vedättää, eikä aliarvioida lukijaa. Hän vain haluaa kertoa aidon tuntoisen tarinan muutamasta ihmisestä Suomen lähimenneisyydessä. Ja kertoo tuon tarinan todella hyvin.

* * * *

Lukemani kirjat TOP-10 (sijat 1.-3.)

Tässäpä kaikkien lukemieni kirjojen kolme parasta. Valinta oli todella vaikea ja etenkin näiden kolmen laittaminen järjestykseen aikamoista arpapeliä. Järjestykseen kirjat kuitenkin sain. Kirjat sijoilla 4-10 samoin kuin listauksen kriteerit on esitelty aikaisemmissa blogipostauksissa.

3. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (Tammi)

Pitkän päivän ilta on siitä erityinen kirja, että sekä kirja että siitä tehty elokuva ovat molemmat todella hyviä. Jos tekisin Katsomani elokuvat TOP-10 listan niin Pitkän päivän ilta olisi takuuvarmasti myös sillä listalla. Tarinassa hovimestari Stevens käy 1950-luvulla läpi historiaansa entisen isäntänsä palveluksessa. Tunnelma on yhtä aikaa pidättyvän seesteinen ja tukahduttavan ahdistava. Mutta raskaasta ulkokuoresta huolimatta alta löytyy ehdotonta rakkautta, tinkimätöntä arvokkuutta ja välillä jopa kuivaa englantilaista huumoria. Jotkut ovat moittineet tätä kirjaa vaikealukuiseksi, mutta itse muistan kirjan tempaisseen mukaansa ja pitäneen otteessaan loppuun asti. Pitkän päivän ilta oli minulle erittäin vaikuttava ja tunteellinen lukuelämys. Stevensin kohtalo kosketti ja nenäliinoille oli lukemisen aikana käyttöä.  

2. Pat Conroy: Vuorovetten prinssi (WSOY)

Olen lukenut kaikki suomennetut Conroyn kirjat ja pitänyt jokaisesta, usemmista todella paljon. Vuorovetten prinssi on mielestäni Conroyn paras teos, se vangitsi otteeseensa vahvasti ja kun kirja loppui oli olo epätodellisen pölmästynyt kun palasi Conroyn maailmasta arkitodellisuuteen. Vuorovetten prinssi on eeppinen tarina päähenkilön Tom Wingon ja hänen perheensä elämästä. Conroy avaa tarinaa hienosti pala kerrallaan ja koukuttaa näin lukijan. Kirjassa rakkauden ja vihan välinen ero hämärtyy ja itsemurhien ja mielisairauksien värittämä tarina ei ole kevyttä luettavaa. Kirjailija on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan raskaista asioista niin, että niistä on kuitenkin helppo lukea. Tarina puskee eteenpäin vaivattomasti ja ilman turhia selittelyjä. Pitkän päivän illassa tunnelma oli se juttu, joka nosti kirjan korkealle listallani. Vuorovetten prinssissä tarina on se, joka nostaa kirjan korkeallelistalla. Eeppinen, mukaansatempaava, intensiivinen, raskas tarina.  

1. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (WSOY)

Alkuun kohutunnustus: En ole lukenut Sinuhe egyptiläistä! Sen sijaan olen kuunnellut sen äänikirjana vajaa kymmenen vuotta sitten. Kuuntelin Sinuhea lähinnä noin kaksikymmentä minuuttia kestävillä työmatkoilla ja usein oli pakko jäädä istumaan parkkipaikalle pakkasessa kylmenevään autoon kuuntelemaan "vielä tämä luku loppuun" ja sitten juosta kiiressä töihin palaveriin. Äänikirja käsitti kolmekymmentäyksi CD:tä eli kuuntelemista riitti. On hankala sanoa tekikö Sinuhe minuun niin suuren vaikutuksen sen takia, että kuuntelin sen, vai olisiko vaikutus ollut vielä suurempi jos olisin lukenut kirjan. Joka tapauksessa Sinuhen maailmasta tuli osa minun maailmaani usean viikon ajaksi ja sinne Egyptin mystisen kuumaan ympäristöön oli aina kiire takaisin. Sinuhen tarina tasapainoilee mielestäni juuri sopivasti realismin ja mystisyyden välissä ja  ihmiset, paikat, hajut ja maut tulevat hyvin todentuntuisiksi. Kirjan myös kutitteli koko tunneskaalaa, välillä itketti, välilllä jännitti, välillä nauratti. Äänikirjasta vielä bonuspisteet lukija Lars Svedbergille jonka hypnoottisesti soljuva kerrontatyyli tuntui juuri oikealta tähän kirjaan.