Arnaldur Indridason: Mies järvessä (Blue Moon)

Mies järvessä on neljäs osa islantilaisen kirjailijan sarjaa, jossa pääosassa on rikospoliisi Erlendur. Olen kolme aikaisempaa osaa  blogissani arvioinut ja sarjasta on hankala sanoa paljon uutta. Yritetään nyt kuitenkin jotain raapustaa.

Tästä kirjasta tuli heti mieleeni lähes samaan aikaan lukemani Nesserin Yksinäiset. Kummassakin tutkitaan vanhaa kuolemantapausta, kummassakin on suuressa osassa takaumat kylmän sodan aikaiseen maailmaan ja kumpikin on erinomainen kirja.

Tarina alkaa kun järven pinnan laskiessa sen pohjalta löytyy luuranko. Erlendur kumppaneineen alkaa tutkimaan tapausta ja selvittämään kenen kauan sitten kadonneen henkilön viimeinen leposija järven pohjasta löytyi. Nykyajassa tapahtuvan tutkimuksen rinnalla Arnaldur kertoo 1950-luvun tapahtumista, jotka sijoittuvat ensisijaisesti opiskelijaelämään Itä-Saksan Leipzigissa. Opiskelun yllä on vahva Stasin varjo ja opiskelijoiden ideologinen sinisilmäisyys murenee hiljalleen valtion kontrollikoneiston alla.

Kirjailija kertoo näitä kahta tarinaa taitavasti ja paljastaa menneisyydestä aina sopivan määrän tietoa kerrallaan. Olen vastaavanlaiseen dekkarin rakenteeseen törmännyt todella usein viimeaikoina. Hyvin toteutettuna tämä kyllä toimii tosi hyvin.

1950-luvun  DDR:n kuvaus on yhtäaikaa mielenkiintoista ja ahdistavaa. Hyvin vähän on aikaa siitä, kun Euroopassakin sananvapaus oli vain sananhelinää ja valtion rooli ajatuspoliisina pelottavan vahva.

Erlendurin yksityiselämä saa edelleen paljon tilaa kirjasta. Tämä Erlendurin lapsuuden traumojen avaaminen ja omien lapsiensa suhteiden kehittyminen onkin selkeä teema joka tuntuu jatkuvan kirjasta toiseen. Minulla on vielä monta kirjaa tästä sarjasta lukematta, mutta jotenkin jo nyt aavistan että uusimmassakin sarjan kirjassa Erlendurin veljen kohtalo on auki ja tytär-suhde ongelmallinen.

* * * *

Neljä Kuningasta -kirjailijakiertue Oulussa

Neljä Kuningasta -kiertue on konseptina Suomessa jotain uutta ja käsittääkseni vastaavaa ei ole ennen tehty. Kustantamo (WSOY) on jalkauttanut neljä tunnettua kirjailijaansa kansan pariin. En tiedä onko kiertue ajoitettu kirjojen julkaisuajankohdan mukaan vai toisinpäin, mutta ihmeen sopivasti kaikilta kiertueen kirjailijalta on ihan äskettäin ilmestynyt uusi teos. Heikki Turusen Karjalan kuningas on jatko-osa hänen tunnetuimmalle kirjalleen Simpauttajalle (1973) ja julkaistiin lokakuussa. Tuomas Kyrön valtavaan suosioon noussut Mielensäpahoittaja sai jatko-osansa Ilosia aikoja heinäkuussa. Mikko-Pekka Heikkisen paljon julkisuutta saanut Jääräpää niin kuin myös Jari Tervon Revontulentie ilmestyivät kesän loppupuolella.

Olin seuraamassa kiertueen päätöstapahtumaa Oulussa teatteri Riossa. En oikein tiennyt etukäteen mitä tilaisuudelta odottaa. Yhdentoista ja puolen euron hintainen lippu antoi ymmärtää ettei kyseessä ole puhdas markkinointitapahtuma.

Tilaisuus alkoi kirjailijoiden välisellä vapaamuotoisella keskustelulla, jota juontaja Maria Veitola johdatteli aiheesta toiseen. Aiheet pyörivät paljolti kiertueen ympärillä. Kommentti siitä, että kiertueen virallisen valokuvan oli tarkoitus olla Reservoir Dogs tyyliä, mutta näyttääkin enemmän Dressmanilta, nauratti kovasti.

Alkukeskustelun jälkeen Veitola haastatteli jokaista kirjailijaa erikseen ja kysymykset käsittelivät enimmäkseen kirjailijan uusinta kirjaa. Haastattelut olivat rennon mielenkiintoisa, eikä ainakaan Oulussa tullut fiilistä, että samoja kysymyksiä olisi jo jankattu monta kertaa edellisissä esiintymisissä. Etenkin Turusen tunteenpalo EU:n ja sosiaalisen median haitallisuudesta oli selvästi ei-käsikirjoitettua. Haastattelujen aikana videotykillä pyöritetyt kuvat olivat vähän hutaistun oloisesti kasattuja eivätkä tuoneet juurikaan lisäarvoa.

Seuraavaksi vuorossa oli "Vain elämää" -osio - kirjailijat lukivat otteita toistensa kirjoista sen jälkeen kun kirjan kirjoittaja oli ensin johdattanut kyseisen lukunäytteen kontekstiin. Kyrölle ja Heikkiselle pisteet tästä osiosta "määkin itken" heittäytymisestä.

Iltapäivän päätti kvartettina esitetty sekalaulu, jossa kuultiin muun muassa Yesterdayta ja Nälkämaan laulua. Mutta ei siitä sen enempää.

Tilaisuuden lopuksi oli vielä mahdollisuus ostaa kirjoja, jututtaa kirjailijoita ja kerätä nimikirjoituksia. Ruuhkaa ei Riossa ollut ja kirjailijoita pääsi tapaamaan lähes ilman jonottamista.

Olin positiivisesti yllättynyt tilaisuuden annista. Nauroin iltapäivän aikana enemmän kuin Riossa stand-up koomikoita katsoessani olen nauranut. Tunnelma oli mukavan rento ja kirjailijoiden huumori mainion itseironista. Stand-up:sta tilaisuuden erotti muun muassa se, että yleisöä ei esityksen aikana juurikaan aktivoitu mukaan. Ja hyvä niin.

Erikoismaininnan saa Tervon hypnoottinen ääni, jota oli livenä hienoa kuunnella. Mikko-Pekka Heikkinen kuvailikin Tervon ääntä tasaiseksi, päälle vyöryväksi äänimatoksi ja Tuomas Kyrö vertasi sitä merisäähän. Olen samaa mieltä.

Håkan Nesser: Yksinäiset (Tammi)

Yksinäiset on neljäs osa Håkan Nesserin Barbarotti sarjaa. Sarja lähti hieman vaisusti käyntiin, mutta toinen ja kolmas osa olivat todella hyviä kirjoja.

Tästä uusimmasta Barbarotti-kirjasta tuli jossain välissä mieleeni Joël Dickerin minulle pettymyksen tuottanut Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kummassakin kirjassa selvitellään kymmeniä vuosia aikaisemmin tapahtunutta rikosta, josta nyt nykyajassa tulee esiin uusia asioita. Kummassakin tarinaa myös kerrotaan kahdella eri aikatasolla niin, että kummallakin tasolla paljastetaan aina vähän lisää mysteeristä ja laitetaan näin lukijan aivot pohtimaan mikä voisi olla mahdollinen loppuratkaisu.

Suurin ero näillä kahdella kirjalla on se, että Yksinäiset on kirjoitettu huomattavasti mukaansatempaavammin ja tarina rullaa tässä Nesserin romaanissa selkeästi luontevammin kuin Dickerillä.

Yksinäisten lähtökohtana metsästä jyrkänteen alta löytyy kuollut mies. Tapaturmalta vaikuttava tapaus herättää poliisin mielenkiinnon kun selviää, että samalla paikalla kuoli miehen tyttöystävä tasan 35 vuotta aikaisemmin. Gunnar Barbarotti ryhtyy tutkimaan tapausta ja hiljalleen menneisyyden tapahtumat aukeavat - ensin lukijalle ja sitten Barbarotille.

Kirja on mukavasti rytmitetty. Luvut ovat sopivan mittaisia. Tasapaino neljän eri kerrontakulman - poliisin tutkimustyö, Barbarotin yksityiselämä, 1970-luvun tapahtumat ja Varpusen päiväkirja - välillä pitää mielenkiinnon yllä ja kirja ei suurehkosta sivumäärästään (529) huolimatta puuduta misään välissä

Erikoismaininta tulee 1970-luvun Ruotsin opiskelijamaailman kuvauksesta, ajankuva välittyi hyvin Nesserin teksistä.

Kirjasta jäi seesteinen, kotoisa ja hyvä olo. Siihen uppoutumisen huomasi myös siitä, että yölläkin puoliunessa pyöri mielessä mahdollisen murhaajan arvoitus.


* * * *

Risto Isomäki: Kurganin varjot (Tammi)

Kurganin varjot on Risto Isomäen uusin jännityskirja ja jatkaa hänen tutuksi tullutta tyyliään, jossa yhdistyvät ekokatastrofi, yksittäisten henkilöiden selviytymistarina ja tieteellisen tiedon esilletuonti.

Kirjan pääosissa ovat meribiologi Irina Tserkassova, hänen miehensä arkeologi Alex Tserkassov sekä Irinan kollega Juri Muratov. Alex tutkii muinaisien hautakumpujen, kurganeiden, arvoituksia. Samalla Irina ja Juri havainnoivat Mustallamerellä nopeasti etenevän muutoksen, josta uhkaa kehittyä valtava ympäristökatastrofi.

Kurganeiden arvoitus on kirjassa sivujuoni, pääpaino on Irinan ja Jurin yrityksissä estää - tai ainakin ymmärtää - tuhoisan muutoksen eteneminen.

Isomäki on taas kirjoittanut vahvan dystopiakuvauksen. Uhkaava tuho on pelottavan todentuntoinen vaikka olikin ainakin itselleni aivan uusi näkökulma siihen, mikä ihmiskuntaa maapallollamme voi tuhota. Tuhoa ja kauhua kuvataan enemmän yksilön näkökulmasta, yhteiskuntaan kohdistuvat vaikutukset jäävät vähemmälle huomiolle.

Kirjaa alkaa kiinnostavasti ja tempaisee hyvin mukaansa. Aloituksen jälkeen Isomäki sortuu taas omaan makuuni hieman liian pitkään suvantokohtaan, jonka aikana kerronnassa on laimea opettamisen maku. Mutta aika pian kirja saa taas uutta vauhtia alleen ja loppupuoli kirjasta on hyvinkin jännittävä ja intensiivinen. Kirjan jälkisanoista ymmärsin että Isomäki oli loppuratkaisua muokannut koelukijoiden mielipiteiden perusteella. Ainakin itselleni kirjan loppu toimi hyvin ja jätti ihan kivan jälkimaun.

Isomäki käyttää kirjassa myös muutamaan otteeseen takaumia kauas 1600- ja 1700-luvulle. Tykkäsin tästä, takaumat toivat lisää syvyyttä tarinaan. Useat unien kuvaukset taas eivät minua innostaneet, jotenkin olen vain allerginen näille "kaikkea jännää tapahtuu ja se olikin vain unta" lukujen aloituksille.

Parhaimmillaan Isomäki on kuvatessaan merta ja meren voimia. Merenalaiset kohtaukset olivat Con Rit:n parasta antia ja myös Kurganin varjoissa merellä tapahtuvat juonenkäänteet ovat erittäin koukuttavaa luettavaa. En suosittele tätä kirjaa matkalukemiseksi syksyiselle purjehdusmatkalle.

Ihan Sarasvatin hiekan tasolle ei tämä Isomäen uusi kirja yllä, mutta on selkeästi Con Rit:ä paremmin rakennettu jännityskertomus.


* * *

Dan Brown: Inferno (WSOY)

Tässä tarinassa on yksi tosi paha pahis. Se meinaa tehdä tosi tosi pahoja asioita. Jostain syystä se ei yksinkertaisesti vain tee niitä pahis-juttujaan, vaan se on virittänyt semmoisen seuraa-johtolankoja-pahan-suunnitelmani-luo-ja-yritä-estää-se-viime tingassa vihjeradan. Eli kun selvität tämän arvoituksen niin tiedät mistä löytyy seuraava arvoitus. Sitten ne arvoitukset liittyy muinaiseen symboliikkaan ja sen takia Robert Langdon pyydetään taas apuun. Aika jännä miten paljon tuolle Robertille sattuu ja tapahtuu, ihan äskettäinhän se muun muassa selviytyi antimateriaräjähdyksestä ja melkein heitti henkensä vapaamuurarisotkussa. No, joka tapauksessa Robert siis auttaa selvittämään arvoituksia ja on sillä taas yksi uusi nainen seikkailussa mukana ja kaikkea yllättävää tapahtuu ja kirkoissa ravataan ja taideteoksia ihmetellään ja salaliittoja selvitellään ja maailmaa pelastellaan.

Brown siis kopioi Infernossa häpeilemättä vanhaa tuttua kaavaansa. Ja mikäs siinä on kopioidessa kun myytyjen kirjojen määrä on ylittänyt jo kahdensadan miljoonan kappaleen rajan.

Inferno oli ihan kiva pikaruokakirja. Tiesin sen lainatessani mitä tulen saamaan ja sitä sain. Vatsa tuli täyteen aarteen etsintää ja seikkailua, mutta jälkimaku oli tutun laimea - kannattiko tätä nyt sittenkään lukea. Langdonin muistinmenestys tuo mukavaa piristystä tarinaan, runsas italian kielellä kirjoittaminen ihmetytti. Kerronta oli tutun tasapaksua, juoni tutun koukuttava ja henkilöhahmot tutun pinnallisia. Kirjan loppu oli positiivinen yllätys.


Lisäpotkua lukemiseen toi Firenze yhtenä tapahtumapaikkana. Kesken lukemisen oli kiva tutkia vanhoja lomakuvia ja bongailla Infernon tapahtumapaikkoja. Myös tämän blogikirjoituksen kuva on Firenzen lomakuvistamme poimittu.

* *

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi)

Tämän kirjan suhteen toiveeni olivat todella korkealla. Alla odotukseni listattuna stubbmaiseen tyyliin viitenä pointtina.

1. Kirjan keskiössä on rikoskertomus, jossa kauan aikaa sitten tapahtunut mystinen katoaminen ja henkirikos pulpahtavat uudelleen esiin uusien todisteiden voimin. Kuulosti hyvältä, yleensä tykkään tämäntyyppisistä "arvoitus ratkeaa kerros kerrallaan" dekkareista, etenkin kun tarinan alkuasetelmassa tuntui olevan selkeitä suljetun huoneen arvoituksen piirteitä.
2. Kirja luvattiin olevan eeppinen kertomus ystävyydestä, myyttisestä Amerikasta ja hullusta rakkaudesta. Pitkät kasvu- ja selviytymiskertomukset ovat aina kiehtoneet minua ja odotin kirjan imaisevan minut syvälle maailmaansa Pat Conroyn teosten tyyliin.
3. Kirjasta kerrottiin myös, että se on "löytöretki lukemiseen" ja "tarina kirjoittamisesta". Mikäs sen paremmin uppoaisi aktiiviselle lukijalle ja wanna-be kirjoittajalle!
4. Kirja on julkaistu osana Tammen Keltainen kirjasto-sarjaa. Tämä sarja on yleensä ollut takuu sille, että kirja on kirjoitettu tavanomaista paremmin. Viimeksi olen Keltaisesta kirjastosta lukenut Murakamia, josta tykkäsin todella paljon.
5. Kirja on ollut suuri arvostelu- ja myyntimenestys. Se on ollut Suomen myydyimpien ja lainatuimpien kirjojen listalla pitkään ja vaikka olen tarkoituksella sen arvostelujen lukemista välttänyt (kuten yleensä aina kun haluan lukea jonkin kirjan mahdollsimman "puhtaalta pöydältä"), en ole voinut olla huomaamatta sen suurta suosiota myös kriitikoiden joukossa.

Olin lähes varma, että tästä tulee minulle nyt vuoden suurin lukuelämys. Kun laskee ylhäältä kohdat yhdestä viiteen yhteen, ei homma yksinkertaisesti voi mennä pieleen.

Dicker kertoo tarinaansa ensisijaisesti kahdella eri aikatasolla, nykyajassa (vuosi 2008) ja vuodessa 1975, jolloin nuori tyttö Nora Kellergan katoaa. Nykyajassa kirjan päähenkilö kirjailija Marcus Goldman kamppailee uuden kirjan luomistuskien kanssa ja lähtee hakemaan apua kirjoittamiseen vanhalta ystävältään ja opettajaltaan Harry Quebertilta. Yllättäen kuitenkin vuoden 1975 katoamisesta löytyy uusia todisteita ja Harry joutuu epäillyksi henkirikoksesta. Marcus alkaa tutkimaan tapausta ja samalla kirjoittamaan kirjaa siitä, mikä aiheutti nuoren Nolan katoamisen 1975.
 
Kuinka sitten odotukseni kirjan suhteen täyttyivät? Käydäänpä viisikohtainen odotuslistani kohta kohdalta läpi.

1. Rikoskertomus oli köykäinen eikä erottunut edukseen muista vastaavista. Juoni oli yksinkertainen ja jännitys puuttui. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä vähemään jaksoi edes kiinnostaa kuka on syyllinen. Dekkariksi tästä kirjasta ei siis ollut.
2. Eeppistä kirjassa oli vain sen pituus (809 sivua). Dicker venyttää tarinaansa ylipitkään sivumäärään eikä onnistu kuin pitkästyttämään lukijansa. Henkilöhahmot ovat pinnallisen oloisia eikä heidän kohtaloistaan jaksanut kiinnostua, tapahtumia on liian vähän ja useaan kertaan tuli tunne, että "tämä asia on kerrottu jo kahteen kertaan, miksi tätä nyt vielä pitää jankata". Nukahdin kirjan ääreen kaksi kertaa.
3. Kirja on - kuten luvattu - kirja kirjoittamisesta ja toi kyllä paikoitellen kirjan kirjoittamisen haasteet ihan mukavasti esille. Dicker sortuu kuitenkin kornin oloiseen muka-aforismien viljelyyn, joista tuli mieleen enemmän Facebookissa kiertävät elämänohjeet kuin mitkään lukemisen löytöretket. -Sanat ovat hieno juttu, Marcus. Mutta älä kirjoita jotta sinua luettaisiin, kirjoita jotta sinua kuunneltaisiin. Hoh-hoijaa.
4. Dicker kirjoittaa tasapaksusti ja ilman suurin hienouksia. Kirjoitustyyli ei erotu perusmassasta. Tällä kertaa Keltainen kirjasto ei ollut laatukirjoittamisen tae.
5. Kirjan takakannesta poimittua:"...mahtavaa tekstiä, jonka ahmaisee yhtenä suupalana. Järisyttävä kirja" ja "Kunnianhimoinen, hengästyttävä... suuri romaani". Varmasti tästä kirjasti moni tykkää paljon, mutta jostain syystä en tähän joukkoon kuulunut. Jos joku on noiden takakansihehkutusten kanssa samaa mieltä, niin kertokaa mínullekin mitä lukiessani missasin.

Kuten ylläolevasta käy varmaan ilmi, kirja alkoi ärsyttämään minua sitä enemmän, mitä pidemmälle se eteni. Minulle tuli huijattu olo - miksi käytin monta iltaa tämän lukemiseen kun tuon ajan olisi voinut käyttää paremminkin. Jossain vaiheessa jopa kirjan väärään suuntaan etenevät lukunumerot alkoivat ottamaan päähän turhana kikkailuna.

Luin kirjan kuitenkin loppuun ja kaiken kritiikin jälkeen täytyy kuitenkin todeta, että kirjan viimeiset satakunta sivua vetivät tarinan ihan mukavan napakasti ja loogisesti yhteen. Myös esimerkiksi Nolan lapsuuden tapahtumien tarkastelu oli mielenkiintoista ja sitä olisi voinut olla enemmänkin.

Loppujen lopuksi tästä ei jäänyt käteen vuoden lukuelämystä vaan ylipitkä keskinkertaisesti kirjoitettu dekkarin piirteitä omaava tarina kielletystä rakkaudesta ja pakkomielteisestä kirjoittamisesta. 

* *

Arnaldur Indridason: Ääni kuin enkelin (Blue Moon)

Vuonna 2002 kirjoitettu Ääni kuin enkelin on kolmas osa rikospoliisi Erlendur Sveinssonista kertoavassa sarjassa. Olen sarjan kaksi edellistä osaa aiemmin tänä vuonna lukenut ja hyväksi havainnut.

Ääni kuin enkelin menee suoraan asiaan, kirjan aiheena oleva rikos esitellään jo ensimmäisten sivujen aikana. Reykjavikilaisesta hotellista löytyy puukotettuna joulupukkiasuinen keski-ikäinen mies. Erlendur kollegoineen alkaa selvittämään tapausta jouluvieraita täynnä olevassa hotellissa ja henkirikoksen jäljet johtavat kauas menneisyyteen. Rikoksen selvittämisen rinnalla pohdiskellaan - tälle kirjasarjalle tyypilliseen tapaan - Erlendurin lapsuuden traumoja ja hänen kompleksista suhdetta tyttäreensä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähinnä hotelliin ja tapahtuvat muutaman päivän aikana. Tälläkin kertaa mitään vauhdikkaita takaa-ajoja tai väkivaltaisia yhteenottoja on turha odottaa. Arnaldur Indridason kertoo tarinaa lähes hypnoottisen rauhallisesti, mutta silti juttu etenee koko ajan ja juonen käänteet pitävän kiinnostuksen yllä.

Tykkäsin tästä(kin) Erlendur-kirjasta todella paljon. Kirjailija onnistuu luomaan tunnelman, joka on yhtä aikaa kotoisan rauhallinen ja jännittävän odottava. Kirjassa ei ole mitään turhaa eikä ärsyttävää, vaan se on mainio esimerkki perinteisestä dekkarista, jota ei ole turhilla kikkailuilla pilattu.

Tätä kirjasarjaa on suomennettu yhteensä yksitoista kappaletta, eli minulla on vielä kahdeksan kirjaa tästä sarjasta lukematta. Yes!

* * * *