Arnaldur Indridason: Talvikaupunki (Blue Moon)

Olen nyt muutaman kuukauden ajan lukenut Arnaldurin Erlendur-sarjaa läpi sen ilmestymisjärjestyksessä. Talvikaupunki on sarjan viides osa. Se on myös mielestäni sarjan tähän mennessä vaisuin kirja.

Talvikaupungin pääteemat käsittelevät maahanmuuttoa ja siihen liittyvää rasismia. Myös islantilaisella koululaitoksella on teoksessa näkyvä osa. Kirja alkaa kun lähiöstä löytyy kuoliaaksi puukotettu kymmenvuotias poika. Pojan juuret ovat Thaimaassa ja niinpä Erlendurin ja hänen tiiminsä tutkimuksissa rasistinen motiivi on heti yksi tutkintalinjoista.

Talvikaupunki on kirjana hyvin yksiulotteinen. Tarinaa ei juurikaan täydennettä takaumilla eikä sivujuonilla. Osansa tietenkin saa taas Erlendurin yksityiselämän kuvaus, mutta silläkään saralla ei tässä kirjassa kauheasti tapahdu. Kirjan tunnelma on kylmä, pimeä ja jotenkin väsynyt. Juonikaan ei jaksa yllättää.

Kirja kyllä välillä koukuttikin eikä sen kesken jättäminen käynyt mielessä, mutta ikävän vaisu kuva siitä jäi verrattuna aikaisempiin sarjan kirjoihin. Toivottavasti tämä oli vain tämän kirjan ongelma ja sarja jatkuu tämän jälkeen yhtä hyvänä kuin alkoikin. Seuraavankin osan Erlendur-sarjaa aion nimittän ilman muuta lukea.

* *

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti - silminnäkijän kertomus (WSOY)

Enqvistin viimeisin kirja on katsaus kosmologian nykytilaan ja sen viimeisiin tutkimustuloksiin sekä teorioihin. Wikipedia määrittelee kosmologian seuraavasti:

Kosmologia (muinaiskreikaksi κοσμολογία - κόσμος, kosmos, 'kaikkeus' ja -λογία, -logia, 'oppi') on maailmankaikkeuden rakennetta ja historiaa tutkiva tiede. Kosmologia tutkii kaikkeutta kokonaisuutena ja liittyy näin vahvasti niin tähtitieteeseen kuin fysiikkaankin. Erityisesti nykyajan kosmologia keskittyy kaikkeuden alkuperään liittyviin kysymyksiin.

Tämä kirja keskittyy ennenkaikkea maailmankaikkeuden synnyn ensihetkiin, siihen, mitä tapahtui ensimmäisen sekunnin aikana. Sekunti on lyhyt aika, mutta kirjan lopussa Énqvist avaa ajan käsitettä ja muistuttaa, että minuutit ja tunnit ovat vain ihmisen aikamääreitä. Hän esitteleekin mielenkiintoisen maailmankaikkeuden laajentumisen määrään perustuvan aikamääreen ("kilokerta") ja sen pohjalta määriteltynä ensimmäinen sekunti alkaa jo tuntumaan pitkältä tovilta.

Asioita joita Enqvist kirjassaan käsittelee ovat muun muassa alkeishiukkaset, avaruuden laajeneminen, gravitaatioaallot, Higgsin bosoni ja -kenttä, inflaatiomalli, mikroaaltotausta ja pimeä aine. Kirjan alussa asioita väännetään yllättävänkin paksusta rautalangasta, kun lukijaa opastetaan esimerkiksi siinä, kuinka monta nollaa on biljoonassa. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä paremmin täytyy lukijana olla skarppina pysyäkseen kärryillä. Vaikka Enqvist välttää tiedejargonin käyttämisen, ovat käsiteltävät asiat niin kaukana arkitodellisuudesta, että välillä aivojeni kapasiteetti tuntui loppuvan vaikka luin saman kohdan useaan kertaan.

Ymmärtämisen helpottamiseksi Enqvist käyttää paljon analogioita. Kaikkeuden kumimattoa venytetään ja rullataan useaan kertaan ja tyhjiön energia laskettelee Salpausselän harjuilla. Analogiat myös keventävät kirjaa mukavasti. Enqvist käyttää lisäksi viittauksia laulunsanoja ja vastaaviin tekstin kevennysmuotona, esimerkki sivulta 53:

Lämpöoppi ja Einsteinin yhtälöt - siinä sellainen pari, että oli kylmä tai vari, kumpikin tietää paikkansa.

Tämänkaltaisista sanaleikeistä tuli mieleeni urheiluselostaja Mikko Hannula, jonka kepeä tyyli tuli monelle tutuksi lentopallon maailmanmestaruuskisojen aikaan. Osaa ihmisistä tämäntyyppinen puujalkavitsipopularisointi varmaan ärsyttää (kuten Hannulan selostustyylikin), mutta itselleni nämä putosi ihan hyvin.

Kirjan sisällön ymmärtämistä helpotti yllättävän paljon myös kirjan sisäkansiin painetut yksinkertaiset kuvat alun aikajanasta - inflaatiosta Higgsin jäätymiseen ja galaksien syntyyn.

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen ihmetys siitä, kuinka paljon nykyinen tiede pystyy tietämään noin kaukaisista tapahtumista. Enqvist avaa kirjassa hyvin niitä keinoja ja teorioita joiden avulla ymmäryksemme kaikkeuden synnystä on viime vuosikymmeninä kasvanut. Jotta kirjasta saisi enemmän irti, täytyisi se varmaan lukea pari kolme kertaa uudestaan ja samalla muistiinpanoja tehden. Mutta kyllä tämä jo yhdellä lukemisella avasi hienosti sekä koko kosmologiaa että ensimmäisen sekunnin spesifisiä tapahtumia. Ajatuksia herättävää lukemista!

 * * * 

Sakari Kiuru: Kuoleman sukua (Myllylahti)

Minulla oli ilo ja kunnia toimia Oulun kaupunginkirjaston dekkarilukupiirin joulukuun istunnon alustajana ja keskustelun johdattelijana. Kirjaksi tälle kerralle olimme valinneet Sakari Kiurun esikoisjännärin Kuoleman sukua. Omien mietteitteni lisäksi referoin tähän juttuun myös dekkaripiiriläisten kommentteja kirjasta ja sen aihepiiristä.  Sain myös kustantamon kautta mahdollisuuden kysellä kirjasta suoraan kirjailijalta itseltään ja tässä kirjoituksesssa on käytetty apuna myös hänen vastauksiaan kysymyksiini.

Vielä varoituksena, että tämä arviointi sisältää hieman normaalia enemmän juonipaljastuksia.

Kuoleman sukua on jännityskertomus jonka pääosassa on lapsuutensa lastenkodissa orpona viettänyt toimittaja Matias Luoto, Hän saa yllättävän yhteydenoton lapsuuden ajan kaveriltaan Ruopsalta ja tämä käynnistää tapahtumaketjun, jossa Matias tutustuu oman sukunsa salaisuuksiin. Suuressa roolissa on salaperäinen ääriuskonnollinen  lahko, jonka salaisuudet aukeavat Matiakselle synkkien tapahtumien myötä.

Sakari Kiuru on helsinkiläinen, Raahessa lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt valokuvaaja. Hän kertoo saaneensa idean tähän kirjaan jo vuonna 1985. Pohjatyönä romaaniaan varten hän on muun muassa tutustunut Suomessa 1920-1950 luvuilla vaikuttaneeseen Kartanolaisuus-lahkoon, josta on kirjoitettu useampiakin kirjoja.

Kiuru itse mainitsee kirjansa pääteemoiksi yksinäisyyden ja yhteisöllisyyden. Dekkaripiirissä nousi esille vahvasti myös Matiaksen kasvutarina, kirjan punaiseksi langaksi nähtiin "poika saa tietää, että hänellä on äiti". Itse näen kirjan ensisijaisesti viihdyttävänä jännityskertomuksena, joka pitää otteessaan alusta loppuun.

Kokonaisuutena kirja jakoi kirjastolla käydyssä keskustelussamme mielipiteitä. Osa kehui sen hyvää "flow:ta" ja tarinan sujuvaa etenemistä. Joitakin häiritsi juonenkäänteiden epäloogisuus ja kirjan tyylin muuttuminen loppuratkaisujen  aikana. Matiaksen lapsuuden traumoista olisi dekkaripiirin mielestä voinut saada paljon enemmänkin irti.

Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että kirjan henkilöt olivat kiinnostavia ja hyvin rakennettuja. Erityisesti tykättiin lupsakkaasta maahanmuuttajasta, baariaan pyörittävästä Reiskasta. Myös tyylikkäästi eläköitynyt vanharouva Aino Haarala nähtiin sympaattisena henkilönä, jonka soisi esiintyvän kirjan mahdollisissa jatko-osissakin. Huoltoaseman työntekijä Vilma toi monen mielestä synkkään tarinaan hyvää mieltä. Ruopsan kasvamista lapsuuden kiusaajasta hyvää tahtovaksi aikuiseksi pidettiin yllättävänä, mutta uskottavana muutoksena. Pientä kritiikkä sai Ruopsan naisystävän Miriamin kevytkenkäisyys - toisen miehen kanssa flirttailua ei nähty realistiseksi kun oma mies on juuri dramaattisesti kadonnut.

Dekkaripiirissä keskustelimme paljon myös siitä, onko tarinan uskottavuus yleensäkään jännäreissä tärkeää. Esimerkiksi itseäni tässä kirjassa häiritsi Pohjois-Suomen paikkakuntien kuvaamisen nimettömyys, moni muu ei tähän ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Jotain oli jäänyt vaivaamaan miten vasta savustettu lohi voi säilyä autossa pitkän ajomatkan ajan. Usean mielipide kuitenkin oli, että uskottavuus ei ole niin olennaista, jos tarina vain tempaisee mukaansa.

Ainakin uskonlahkon kuvauksen suhteen Kuoleman sukua on valitettavankin uskottava. Käsittääkseni kotimaisista uskonlahkoista esimerkiksi Kartanolaisuudessa oli vahvoja maailmanlopun odottamisen ja lasten eristämisen piirteitä. Kiuru mainitsee myös vastikään Argentiinassa paljastuneen lahkon, joka oli kaapannut katulapsia kasvattaakseen jäsenmääräänsä.

Luin tämän kirjan hyvin nopeasti. Se tempaisi otteeseensa heti ensimmäisillä sivuilla ja tarina eteni sujuvasti loppuun asti, vaikka menettikin jonkin verran jännitettään. Henkilöhahmot olivat erinomaisia ja kirjan rakenne takaumineen toimiva. Kiuru myös viljelee sopivasti kuivaa huumoria ja näin keventää kirjan rankkaa aihepiiriä. Kokonaisvaikutelma jäi kuitenkin hieman pinnalliseksi, lahkolaisuus ja Matiaksen lastenkotilapsuus eivät teemoina kehittyneet juonenkulkua avustavasta roolista suuremmiksi.

Kirjailija kertoo Matiaksen tarinan vielä joskus jatkuvan. Ilman muuta luen jatko-osankin jos ja kun se aikanaan ilmestyy.

Sain kirjan kustantamolta lahjoituksena dekkaripiiriä varten.


* * *

Arnaldur Indridason: Mies järvessä (Blue Moon)

Mies järvessä on neljäs osa islantilaisen kirjailijan sarjaa, jossa pääosassa on rikospoliisi Erlendur. Olen kolme aikaisempaa osaa  blogissani arvioinut ja sarjasta on hankala sanoa paljon uutta. Yritetään nyt kuitenkin jotain raapustaa.

Tästä kirjasta tuli heti mieleeni lähes samaan aikaan lukemani Nesserin Yksinäiset. Kummassakin tutkitaan vanhaa kuolemantapausta, kummassakin on suuressa osassa takaumat kylmän sodan aikaiseen maailmaan ja kumpikin on erinomainen kirja.

Tarina alkaa kun järven pinnan laskiessa sen pohjalta löytyy luuranko. Erlendur kumppaneineen alkaa tutkimaan tapausta ja selvittämään kenen kauan sitten kadonneen henkilön viimeinen leposija järven pohjasta löytyi. Nykyajassa tapahtuvan tutkimuksen rinnalla Arnaldur kertoo 1950-luvun tapahtumista, jotka sijoittuvat ensisijaisesti opiskelijaelämään Itä-Saksan Leipzigissa. Opiskelun yllä on vahva Stasin varjo ja opiskelijoiden ideologinen sinisilmäisyys murenee hiljalleen valtion kontrollikoneiston alla.

Kirjailija kertoo näitä kahta tarinaa taitavasti ja paljastaa menneisyydestä aina sopivan määrän tietoa kerrallaan. Olen vastaavanlaiseen dekkarin rakenteeseen törmännyt todella usein viimeaikoina. Hyvin toteutettuna tämä kyllä toimii tosi hyvin.

1950-luvun  DDR:n kuvaus on yhtäaikaa mielenkiintoista ja ahdistavaa. Hyvin vähän on aikaa siitä, kun Euroopassakin sananvapaus oli vain sananhelinää ja valtion rooli ajatuspoliisina pelottavan vahva.

Erlendurin yksityiselämä saa edelleen paljon tilaa kirjasta. Tämä Erlendurin lapsuuden traumojen avaaminen ja omien lapsiensa suhteiden kehittyminen onkin selkeä teema joka tuntuu jatkuvan kirjasta toiseen. Minulla on vielä monta kirjaa tästä sarjasta lukematta, mutta jotenkin jo nyt aavistan että uusimmassakin sarjan kirjassa Erlendurin veljen kohtalo on auki ja tytär-suhde ongelmallinen.

* * * *

Neljä Kuningasta -kirjailijakiertue Oulussa

Neljä Kuningasta -kiertue on konseptina Suomessa jotain uutta ja käsittääkseni vastaavaa ei ole ennen tehty. Kustantamo (WSOY) on jalkauttanut neljä tunnettua kirjailijaansa kansan pariin. En tiedä onko kiertue ajoitettu kirjojen julkaisuajankohdan mukaan vai toisinpäin, mutta ihmeen sopivasti kaikilta kiertueen kirjailijalta on ihan äskettäin ilmestynyt uusi teos. Heikki Turusen Karjalan kuningas on jatko-osa hänen tunnetuimmalle kirjalleen Simpauttajalle (1973) ja julkaistiin lokakuussa. Tuomas Kyrön valtavaan suosioon noussut Mielensäpahoittaja sai jatko-osansa Ilosia aikoja heinäkuussa. Mikko-Pekka Heikkisen paljon julkisuutta saanut Jääräpää niin kuin myös Jari Tervon Revontulentie ilmestyivät kesän loppupuolella.

Olin seuraamassa kiertueen päätöstapahtumaa Oulussa teatteri Riossa. En oikein tiennyt etukäteen mitä tilaisuudelta odottaa. Yhdentoista ja puolen euron hintainen lippu antoi ymmärtää ettei kyseessä ole puhdas markkinointitapahtuma.

Tilaisuus alkoi kirjailijoiden välisellä vapaamuotoisella keskustelulla, jota juontaja Maria Veitola johdatteli aiheesta toiseen. Aiheet pyörivät paljolti kiertueen ympärillä. Kommentti siitä, että kiertueen virallisen valokuvan oli tarkoitus olla Reservoir Dogs tyyliä, mutta näyttääkin enemmän Dressmanilta, nauratti kovasti.

Alkukeskustelun jälkeen Veitola haastatteli jokaista kirjailijaa erikseen ja kysymykset käsittelivät enimmäkseen kirjailijan uusinta kirjaa. Haastattelut olivat rennon mielenkiintoisa, eikä ainakaan Oulussa tullut fiilistä, että samoja kysymyksiä olisi jo jankattu monta kertaa edellisissä esiintymisissä. Etenkin Turusen tunteenpalo EU:n ja sosiaalisen median haitallisuudesta oli selvästi ei-käsikirjoitettua. Haastattelujen aikana videotykillä pyöritetyt kuvat olivat vähän hutaistun oloisesti kasattuja eivätkä tuoneet juurikaan lisäarvoa.

Seuraavaksi vuorossa oli "Vain elämää" -osio - kirjailijat lukivat otteita toistensa kirjoista sen jälkeen kun kirjan kirjoittaja oli ensin johdattanut kyseisen lukunäytteen kontekstiin. Kyrölle ja Heikkiselle pisteet tästä osiosta "määkin itken" heittäytymisestä.

Iltapäivän päätti kvartettina esitetty sekalaulu, jossa kuultiin muun muassa Yesterdayta ja Nälkämaan laulua. Mutta ei siitä sen enempää.

Tilaisuuden lopuksi oli vielä mahdollisuus ostaa kirjoja, jututtaa kirjailijoita ja kerätä nimikirjoituksia. Ruuhkaa ei Riossa ollut ja kirjailijoita pääsi tapaamaan lähes ilman jonottamista.

Olin positiivisesti yllättynyt tilaisuuden annista. Nauroin iltapäivän aikana enemmän kuin Riossa stand-up koomikoita katsoessani olen nauranut. Tunnelma oli mukavan rento ja kirjailijoiden huumori mainion itseironista. Stand-up:sta tilaisuuden erotti muun muassa se, että yleisöä ei esityksen aikana juurikaan aktivoitu mukaan. Ja hyvä niin.

Erikoismaininnan saa Tervon hypnoottinen ääni, jota oli livenä hienoa kuunnella. Mikko-Pekka Heikkinen kuvailikin Tervon ääntä tasaiseksi, päälle vyöryväksi äänimatoksi ja Tuomas Kyrö vertasi sitä merisäähän. Olen samaa mieltä.

Håkan Nesser: Yksinäiset (Tammi)

Yksinäiset on neljäs osa Håkan Nesserin Barbarotti sarjaa. Sarja lähti hieman vaisusti käyntiin, mutta toinen ja kolmas osa olivat todella hyviä kirjoja.

Tästä uusimmasta Barbarotti-kirjasta tuli jossain välissä mieleeni Joël Dickerin minulle pettymyksen tuottanut Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kummassakin kirjassa selvitellään kymmeniä vuosia aikaisemmin tapahtunutta rikosta, josta nyt nykyajassa tulee esiin uusia asioita. Kummassakin tarinaa myös kerrotaan kahdella eri aikatasolla niin, että kummallakin tasolla paljastetaan aina vähän lisää mysteeristä ja laitetaan näin lukijan aivot pohtimaan mikä voisi olla mahdollinen loppuratkaisu.

Suurin ero näillä kahdella kirjalla on se, että Yksinäiset on kirjoitettu huomattavasti mukaansatempaavammin ja tarina rullaa tässä Nesserin romaanissa selkeästi luontevammin kuin Dickerillä.

Yksinäisten lähtökohtana metsästä jyrkänteen alta löytyy kuollut mies. Tapaturmalta vaikuttava tapaus herättää poliisin mielenkiinnon kun selviää, että samalla paikalla kuoli miehen tyttöystävä tasan 35 vuotta aikaisemmin. Gunnar Barbarotti ryhtyy tutkimaan tapausta ja hiljalleen menneisyyden tapahtumat aukeavat - ensin lukijalle ja sitten Barbarotille.

Kirja on mukavasti rytmitetty. Luvut ovat sopivan mittaisia. Tasapaino neljän eri kerrontakulman - poliisin tutkimustyö, Barbarotin yksityiselämä, 1970-luvun tapahtumat ja Varpusen päiväkirja - välillä pitää mielenkiinnon yllä ja kirja ei suurehkosta sivumäärästään (529) huolimatta puuduta misään välissä

Erikoismaininta tulee 1970-luvun Ruotsin opiskelijamaailman kuvauksesta, ajankuva välittyi hyvin Nesserin teksistä.

Kirjasta jäi seesteinen, kotoisa ja hyvä olo. Siihen uppoutumisen huomasi myös siitä, että yölläkin puoliunessa pyöri mielessä mahdollisen murhaajan arvoitus.


* * * *

Risto Isomäki: Kurganin varjot (Tammi)

Kurganin varjot on Risto Isomäen uusin jännityskirja ja jatkaa hänen tutuksi tullutta tyyliään, jossa yhdistyvät ekokatastrofi, yksittäisten henkilöiden selviytymistarina ja tieteellisen tiedon esilletuonti.

Kirjan pääosissa ovat meribiologi Irina Tserkassova, hänen miehensä arkeologi Alex Tserkassov sekä Irinan kollega Juri Muratov. Alex tutkii muinaisien hautakumpujen, kurganeiden, arvoituksia. Samalla Irina ja Juri havainnoivat Mustallamerellä nopeasti etenevän muutoksen, josta uhkaa kehittyä valtava ympäristökatastrofi.

Kurganeiden arvoitus on kirjassa sivujuoni, pääpaino on Irinan ja Jurin yrityksissä estää - tai ainakin ymmärtää - tuhoisan muutoksen eteneminen.

Isomäki on taas kirjoittanut vahvan dystopiakuvauksen. Uhkaava tuho on pelottavan todentuntoinen vaikka olikin ainakin itselleni aivan uusi näkökulma siihen, mikä ihmiskuntaa maapallollamme voi tuhota. Tuhoa ja kauhua kuvataan enemmän yksilön näkökulmasta, yhteiskuntaan kohdistuvat vaikutukset jäävät vähemmälle huomiolle.

Kirjaa alkaa kiinnostavasti ja tempaisee hyvin mukaansa. Aloituksen jälkeen Isomäki sortuu taas omaan makuuni hieman liian pitkään suvantokohtaan, jonka aikana kerronnassa on laimea opettamisen maku. Mutta aika pian kirja saa taas uutta vauhtia alleen ja loppupuoli kirjasta on hyvinkin jännittävä ja intensiivinen. Kirjan jälkisanoista ymmärsin että Isomäki oli loppuratkaisua muokannut koelukijoiden mielipiteiden perusteella. Ainakin itselleni kirjan loppu toimi hyvin ja jätti ihan kivan jälkimaun.

Isomäki käyttää kirjassa myös muutamaan otteeseen takaumia kauas 1600- ja 1700-luvulle. Tykkäsin tästä, takaumat toivat lisää syvyyttä tarinaan. Useat unien kuvaukset taas eivät minua innostaneet, jotenkin olen vain allerginen näille "kaikkea jännää tapahtuu ja se olikin vain unta" lukujen aloituksille.

Parhaimmillaan Isomäki on kuvatessaan merta ja meren voimia. Merenalaiset kohtaukset olivat Con Rit:n parasta antia ja myös Kurganin varjoissa merellä tapahtuvat juonenkäänteet ovat erittäin koukuttavaa luettavaa. En suosittele tätä kirjaa matkalukemiseksi syksyiselle purjehdusmatkalle.

Ihan Sarasvatin hiekan tasolle ei tämä Isomäen uusi kirja yllä, mutta on selkeästi Con Rit:ä paremmin rakennettu jännityskertomus.


* * *