Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet (Myllylahti)

Epäsoinnun periaatteet on monen adjektiivin kirja. Se oli minulle hämmentävä, outo, kiehtova, koukuttava, älykäs, turhauttava,  jännittävä, nostalginen ja hauska lukuelämys.

Hämmentävä koska meni pitkään ennen kuin uskoin että kirja todellakin on sellainen kuin on. Kaksi opiskelijaa. Yliopiston kellari. Akateeminen ahdistus.

Outo koska mitään ihan tällaista en muista ennen lukeneeni. Lähimmäksi menee ehkä Steven Hallin Haiteksti. Joku jättänee kirjan kesken ensimmäisen luvun jälkeen. Toinen lukee heti uudelleen.

Kiehtova koska maailma imaisi sisäänsä kuin hissi.

Koukuttava koska kirjaa oli ikävä kun olin poissa sen ääreltä.

Älykäs koska Talvite ei aliarvioi lukijaansa vaan ujuttaa syvälliset ajatukset lukijan mieleen salakavalasti, välillä lähes viihteellisen nuorisokirjallisuuden muodossa.

Turhauttava koska koko kirjan ajan oli mielessä "mikä tässä nyt oikein on selityksenä, ärsyttää kun en ole varma" - ja kirjan loppu ei kauheasti asiaa ainakaan helpottanut. Metatasoja löytyy vaikka muille jakaa.

Jännittävä koska HS oli oikeasti pelottava.

Nostalginen koska tuli omat opiskeluajat mieleen. En tiedä onko kirjan maakuntayliopistolle esikuvaa, mutta ainakin omasta näkökulmastani se on aivan selvästi minulle kovinkin tuttu Oulun yliopisto. Katsokaa nyt vaikka tätä karttaa niin jo alkaa korvissa kuulua kirskuva ääni, silmissä kihelmöimään ja nivelet sekoamaan. Lisäksi keskellä karttaa kulkeva Väylä on pahaenteisen kuuloinen.

Hauska koska Eikan kuiva huumori ja epäuskottavan byrokratian surkuhupaisan läheinen suhde todellisuuteen.

Kävin tänään viimeksi Oulun yliopiston käytäviä kävelemässä. Kyltti kellarissa sijaitsevaan kiltahuoneeseen näytti nyt erilaiselta kuin ennen. Tiesin, että aikanaan pääsin yliopistolta pois. Nyt olin siellä takaisin. Miksi? Ja millä avaimilla?

* * * *

Sain kirjan Myllylahdelta. Kiitos.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY)

Toinen maailmansota. Orvon saksalaispojan Wernerin pakkotaistelu natsi-saksan puolella. Sokean ranskalaisen tytön Marie-Lauren pako miehitystä Saint-Malon rannikkokaupunkiin. Älykkään Wernerin traumaattiset kokemukset sotilaskoulutuksessa. Marie-Lauren erakoitunut iso-setä. Valtavan arvokas timantti. Kuolemansairas saksalaisupseeri pakkomielteisessä ajojahdissa.

Kaikki palaset koskettavaan, jännittävään ja koukuttavaan tarinaan ovat siis mukana! Harmi vaan, että näistä aineksista on saatu keitettyä melkoisen mauton keitto, joka vaikuttaa tunteisiin vain paikoitellen.

Kirjan rakenne on kohtuullisen suoraviivainen ja henkilöitä on kirjan pituuteen nähden suhteellisen vähän. Kerronta siis pyörii paljolti Wernerin ja Marie-Lauren ympärillä. Valitettavasti nämä päähenkilöt jäävät mielestäni kiiltokuvamaisiksi, särmättömiksi ja tuntuu, että kirjailija ei ole uskaltanut heille kirjoittaa juurikaan heikkouksia jotka toisivat heidät todemmiksi ihmisinä.  

Doerr aloittaa kirjan mukaansatempaavasti elokuusta 1944 ja palaa sitten vuoteen 1934 josta alkaa kertomaan tapahtumia jotka johtavat noihin vuoden 1944 tapahtumiin. Tarinan edetessä palataan aina välillä vuoteen 1944 paljastamaan vähän lisää siitä, mihin kaikki lopulta johtaa. Tämä lopun (osittainen) paljastaminen jo aikaisessa vaiheessa ei itselleni toiminut etenkään kun nuo tarinan lopun tapahtumat olivat selvästi koukuttavampia kuin niihin johtavat tapahtumat. Välillä lukemisessa oli pakkolukemisen fiili, "pakko nämäkin sivut lukea että pääsee lukemaan sen loppuratkaisun josta jo kovasti on vinkkailtu".

Radioteknologia ja pienoismallit olivat mukava persoonallinen piirre tässä kirjassa ja niistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Takakannessa mainostettu "mahdollisesti kirottu jalokivi" ei onneksi tuonut yliluonnollisia elementtejä mukaan.

Edeltävästä kritiikistä huolimatta paikoitellen Kaikki se valo jota emme näe kyllä tempaisi täysillä mukaansa ja kirjan lopussa tarina kosketti. Kirjan tapahtumat tulivat myös pään sisälle, Saint-Malon kadut ja Marie-Laurien isän pienoismallit oli helppo nähdä mielessään.

Parasta kirjassa on tapa, jolla Doerr on onnistunut kertomaan realistisen sotakuvauksen sadunomaisen pehmeästi.


* * *

Jo Nesbö: Verta lumella, osa I (Johnny Kniga)

Lyhyt kirja, lyhyt arvostelu.

Pääosassa herkkä ammattitappaja, joka haluaa pelkkää hyvää.

Tyyli tuttua Nesböa, tarina kulkee sujuvasti ja kaiken väkivallan ja ankeuden alta pilkistää usko ihmisen hyvään puoleen. Kuivaa huumoria on hieman harryholeja enemmän. Vain Nesbö kirjoittaa pään irti nirhaamisesta näin neutraaliin sävyyn.

Välipalakirjan makua, kuin jatkonovelli joulukuun Verdens Gangista.

Kuitenkin viihdyttävä ja nopealukuinen. Unisesta lopusta lisäpisteitä.

Seuraavaa harryholea odotellessa.

* * *

Sarah Lotz: Kolme (Karisto)

Samana päivänä putoaa neljä matkustajalentokonetta eri puolilla maapalloa. Kuin ihmeen kaupalla kolmesta koneesta löytyy yksi eloonjäänyt - ja he kaikki ovat pieniä lapsia. Koneiden putoaminen ja lasten ihmepelastuminen synnyttää valtavan mediakohun ja kasan salaliittoteorioita. Moni on myös varma, että ei kolmea ilman neljättä, ja mahdollista neljännestä onnettomuudesta selvinnyttä etsitään kuumeisesti.

Kirja on kirjoitettu dokumentin muotoon, itse asiassa Kolme sisältää toisen kirjan nimeltään Musta torstai, joka on kuvitteellisen toimittajan Elspeth Martinsin selvitys aiheesta "Kolmikko-ilmiö, tapahtumat ja taustat". Musta torstai koostuu muun muassa haastatteluista, chat-keskustelujen tallenteista, twitter-viesteistä ja nettilehtien kirjoituksista.

Tällä mukadoku-lähestymistavalla Lotz varmaankin pyrkii tekemään tarinasta mahdollisimman todentuntoisen ja tätä kautta pelottavankin. Yritys jää hieman puolitiehen. Kirjan objektiivisen toimittajamainen lähestymistapa on kliininen, tuntui kuin uutisia katsoisi tai nettilehtiä lukisi. Kolme ei pelota eikä henkilöihin samaistu, vaikka mielenkiinto pysyykin kohtuullisen hyvin yllä.

"Tämä tarina on tosi"-fiilistä yritetään vahvistaa myös nettisisällöllä (www.thethreebook.com), joka valitettavasti jää aika vaisuksi. Myöskin kirjan etuliepeessä mainostettu trailer on aika kotikutoisen oloinen. Itseäni jäi ihmetyttämään miksi kirjaan tarvitaan "kahdet kannet" - eikö kirja olisi suoraan voinut olla Musta torstai ilman paketointia Kolmen kansiin. Kirjassa suurehkossa roolissa oleva Aokigaharan metsä toimi realismielementtinä hyvin, etenkin kun  googletin sen ja luin metsästä kirjoitettua materiaalia.

Kolme on kohtuullisen pitkä kirja ja meinasin pariinkiin otteeseen jättää sen kesken. Jokin siinä piti kuitenkin otteessaan niin, että luin sen loppuun asti. Yksi syy voi olla samaan aikaan katsomani erinomainen Leftovers TV-sarja, jonka fiiliksessä on jotain samaa Kolmen kanssa.

Kirjassa oli tavallista enemmän kirjoitusvirheitä ja muutenkin se olisi mielestäni vaatinut enemmän viimeistelyä, esimerkiksi tiivistämisen muodossa. Mustat sivujen reunat olivat ihan kiva idea, vaikka niiden vinkkaamaa kauhua ei kirjassa juuri ollutkaan. Kokonaisuutena Kolmesta jäikin päällimmäisenä mieleen "ihan hyvä idea, mutta totetutus jäi vaisuksi" fiilis.

* *

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Tammi)

Olen Murakamilta aikaisemmin lukenut kaksi kirjaa. Arvioin 1Q84:n viiden tähden kirjaksi. Norwegian Woodin nostin sijalle neljä "parhaat lukemani kirjat" listalla. Odotukset tämän uuden kirjan suhteen olivatkin siis pilvissä, etenkin kun sen takakannessa kerrotaan Värittömän miehen vaellusvuosien olevan Murakamin paluu Norwegian Woodin tyyliin.

Värittömän miehen vaellusvuodet kertoo, no, värittömän miehen vaellusvuosista. Pääosassa ja kirjan keskipisteenä koko ajan on Tsukuru Tazaki, juna-asemia suunnitteleva 36-vuotias yksin Tokiossa asuva insinööri. Tsukurun menneisyyttä varjostaa hänen nuoruudessaan tapahtunut tiiviistä ystäväporukasta erottaminen ilman ääneen sanottua syytä.

Kirjan punainen lanka on Tsukurun yritys selvittää miksi hänet oli aikanaan yllättäen suljettu ystäväpiirin ulkopuolelle. Kirja on kuitenkin ennen kaikkea Tsukurun kasvutarina ja  tämän värittömän miehen roolin ottaneen henkilön itsetutkiskelu on tarinan kehikko.

Värittömän miehen vaellusvuodet on kuin Norwegian Woodin jatko-osa, mutta tässä uudessa kirjassa on vähemmän särmää ja yllättäviä käänteitä. Sen sijaan se on rauhallisempi ja pohtivampi - joka Murakamin tapauksessa tarkoittaa siis todella rauhallista ja todella pohtivaa.

Kirjan jännite syntyy lähes ainoastaan "miksi ystävät jättivät" mysteerin selvittämisestä. Osana tätä selvitystyötä Tsukuru matkustaa Suomeen tapaamaan yhtä vanhaa ystäväänsä. Suomen vierailu ei tuonut suomalaiselle lukijalle kaipaamaani suomi-ekstraa, vaan Suomen kuvaus oli yllättävän vaisua. Muutenkaan kirjassa paikat eivät nouse suureen rooliin, vaan ovat vain lavasteina Tsukurun pohdinnoille. Tarinaa kulkee ensisijaisesti päähenkilön pään sisässä, unenomaisesti ja myös unien muodossa.

Värittämän miehen vaellusvuodet on ensimmäinen Murakamin kirja joka on suomennettu suoraan alkuperäisestä teoksesta, aikaisemmat kirjat on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä. Kirjan on suomentanut Raisa Porrasmaa. Yritin kovasti miettiä lukemisen aikana miten uusi suomentaja näkyy tekstissä. Päällimmäisenä jäi mieleen, että suomennos toimii hienosti ja on tunnelmaltaan aikaisempien teosten kaltainen. Olin huomaavinani että teksti olisi jonkin verran pelkistetympää (värittömämpää...) kuin vaikkapa Norwegian Woodissa, mutta voin hyvin olla väärässäkin. Kirjan puolivälissä "mä" ja "sä" dialogi särähti lukukorvaan, mutta sai selityksensä myöhemmin.

Murakamin uusin teos on kaunis, utuinen ja viipyilevä. Kirja tuntuu paremmalta pari päivää lukemisen jälkeen kuin lukemisen aikana.

* * * *

Håkan Nesser: Pikku-Burman teurastajatar (Tammi)

Tähän asti lukemistani kirjoista intensiivisin ensimmäinen luku on ollut Antti Tuomaisen Veljeni vartijassa. Nesser laittaa nyt Tuomaisen tiukoille, kirja lähtee liikkeelle luvulla joka oli pakko lukea heti uudestaan ennen kuin jatkoin kirjassa eteenpäin.

Pikku-Burman teurastajatar päättää Nesserin viisiosaisen Barbarotti- sarjan, joka on avausosaansa lukuunottamatta ollut nykydekkareiden aatelia. Sarja saa arvoisensa päätöksen, tämä viides osa on yksi sarjan parhaista ja mainio lukuelämys.

Kirjan nimen ensimmäisen kerran kuullessani luulin Nesserin vieneen tarinansa kaukomaille, vähän Mankellin siirtomaakuvausten tapaan. Pian kuitenkin selvisi, että Burma viittaa talon nimeen ja miljöö on periruotsalainen.

Kirjan toinen päähenkilö rikonskonstaapeli Gunnar Barbarotin lisäksi on Ellen Bjarnebo, joka tappoi miehensä 1980-luvulla ja sai siitä pilkkanimen Pikku-Burman teurastajatar. Barbarotti saa tutkittavakseen muutaman vuoden takaisen katoamistapauksen ja tämän tutkimuksen kanssa rinnakkain Nesser kertoo Bjarnebon tarinaa usean kymmenen vuoden takaa. Tämä rakenne toimii hyvin, kirja pitää otteessaan ja juonessa pysyy hyvin mukana.

Aikaisemmissa sarjan kirjoissa Barbarotti on ollut yllättävänkin vähän esillä, etenkin kirjojen alkupuolella. Niihin verrattuna tämä päätösosa on selkeästi Barbarottin kirja, hänen yksityselämänsä on vähintään yhtä suuressa roolissa kuin rikostutkinta. Nesser avaa vanhan rikoskonstaapelin sielunmaisemaa ja ahdistusta taidokkaasti, Barbarottin hyvinvoinnista tuli oikeasti huoli.

Barbarotti-sarja siis lopettaa huipulla. Pidän Herra Roosin tarinaa edelleen parhaana sarjan viidestä kirjasta, mutta ei tämä päätösosa paljon siitä jää jälkeen. Tulen kaipaamaan Barbarottia ja erityisesti hänen vuoropuheluitaan Meidän Herramme kanssa. Toivottavasti Nesseristä kuullaan taas pian, käsittääkseni hän on Barbarotti-sarjan (tämä viimenen osa kirjoitettu 2012) jälkeen kirjoittanut vain yhden romaanin (Levande och döda i Winsford) ja sitä ei ole suomennettu ainakaan vielä.

* * * *

Esa Mäkinen: Totuuskuutio (Otava)

Totuuskuutio on Hesarin uutispäällikön Esa Mäkisen esikoisromaani. Kirja sijoittuu Helsingin lähitulevaisuuteen, noin 2050-luvulle. Tuloerot ovat kasvaneet, rikkaat asuvat aidatuilla alueilla ja kaiken yllä ihmisiä valvoo jättimäinen Celsius konserni, joka käytännössä hallitsee internetin sisältöä.

Kirjan päähenkilö Tero Liljaa toimii Celsiuksella täsmäyttäjänä. Käytännössä hän muokkaa netissä liikkuvaa tietoa ja sen saatavuutta yrityksen asiakkaiden intressien mukaiseksi. Ei niinkään yllättävästi Teron henkilökohtaisessa elämässä tapahtuu asioita, jotka laittavat hänen omatuntonsa haastamaan työn merkityksen ja eettisyyden.

Mäkinen rakentaa tulevaisuuden Helsingistään uskottavan ja sopivan ahdistavan. Lukuisat yksityiskohdat linkittyvät hyvin yhteen ja tekevät dystopiasta ehjän kokonaisuuden. Celsius-pisteet, sovinnaisuuden rajoja venyttävät tosi-tv ohjelmat ja vartijoiden mukana nuuskivat robokoirat olivat kaikki yhtäaikaa sekä mielikuvituksellisia että pelottavan realistisia

Yksi Totuuskuution viehätyksestä onkin, että tarkemmin ajateltuna useat sen elementit ovat jo nykypäivää, joskin hieman lievemmässä muodossa. Kirjaa lukiessa tuli fiilis "voi perhana - tätäkö kohti me oikeasti ollaan menossa". Kirjaa tukeva nettisisältö (mm totuuskuutio.fi) voimisti tätä tunnetta entisestään.

Kirjaa lukiessa ei voi välttyä lievältä Orwell 1984 deja-vulta. Kirjojen ydinajatus on täsmälleen sama, menneisyyden muokkaaminen. Keinot vain on Totuuskuutiossa päivitetty nykymaailmaan. Millään lailla häiritsevänä en tätä samankaltaisuuttaa kuitenkaan pitänyt, onhan samasta "isoveli valvoo" teemasta tehty valtava kasa kirjoja ja elokuvia.

Totuuskuutiosta tuli mieleen myös toinen vähän aikaa sitten ilmestynyt suomalainen dystopia-kuvaus, Tero Sompin Leijonan varjo. Jos tykkäsit Totuuskuutiosta, kannattaa Somppikin lukea.

Mäkinen kirjoittaa sujuvasti ja kirja koukuttaa vahvasti. Rehellinen kolmen pointin palaute ilman täsmäytyksiä on:

• Juoni piti hyvin kerrontaa kasassa, mutta lopun yllätys ei minulle auennut ja jäi jossain määrin ärsyttämään turhana kikkailuna.
• Henkilökuvaus oli pääosin pinnallista ja esimerkiksi pääosassa olevasta Liljasta ja hänen kohtalostaan ei jaksanut oikeasti kiinnostua.
• Kokonaisuutena kirja on kuitenkin erinomaisen kiehtova ja taitavasti rakennettu tulevaisuudenkuvaus!

Mikko
Kirjoittaja vihaa vihaamista, omaan napaan tuijottamista ja liian laihaksi keitettyä kahvia.
@Iltaluvut  - Jos kirjoitat hyvän kirjan, me kehumme sinua

* * *