sunnuntai 13. tammikuuta 2013

John Verdon: Sokkoleikki (Gummerus)

Luin John Verdonin esikoisteoksen heinäkuussa 2011 ja tykkäsin siitä kovasti. Tästä toisesta Verdonin kirjasta sen sijaan jäi tympeä jälkimaku, kirjassa häiritsi moni asia. Hankala sanoa onko tämä tosiaankin niin paljon huonompi kuin kirjailijan esikoisteos vai onko oma maku muuttunut puolentoista vuoden aikana.

Sokkoleikissä murhatutkija Dave Gurney on edelleen varhaiseläkkeellä. Hänet saadaan kuitenkin houkuteltua tutkimaan mystistä murhaa, missä nuori nainen on tapettu raa'asti kesken omien häidensä. Kaikki johtolangat tuntuvat loppuvan kuin seinään, vaikka mystisiä vinkkejä on useita. Gurney saa kuitenkin tutkimuksen etenemään ja joutuu (tietenkin....) myös itse suureen vaaraan.

Voisi sanoa, että Sokkoleikissä on vaikutteita Agatha Christieltä, Håkan Nesseriltä, Dan Brownilta, Lars Kepleriltä ja Thomas Harrisilta. Ei kuulosta hassummalta noin lueteltuna, eihän? Alla kuitenkin tarkemmin kerrottuna mitä näillä viittauksilla tarkoitan.

Sokkoleikin ytimessä on klassinen suljetun huoneen arvoitus, jollaisia esimerkiksi Agatha Christie on ansiokkaasti käyttänyt. Kirjassa alussa esiteltävä murha vaikuttaa mahdottomalta ja saa sen takia lukijan mielenkiinnon heräämään. Verdon ei hyvästä alusta huolimatta onnistu arvoituksensa rakentamisessa  vaan hän kirjoittaa itsensä nurkkaan liian aikaisin. Vaihtoehdot menevät niin vähiin, että ainakin itse arvasin syyllisen jo kirjan puolivälissä. Sitten oli toisen puoliskon ajan olo, että miten nuo poliisit voi olla niin tyhmiä etteivät ilmiselvää asiaa tajua.Hyvin kirjoitettu suljetun huoneen arvoitus olisi sellainen, missä lukija saadaan hämmästymään kirjan lopussa. Christien Eikä yksikään pelastunut on hyvä esimerkki tällaisesta kirjasta.

Monelle rikosromaanille on tyypillistä pääosassa oleva poliisin (joka usein on eläkeikää lähellä oleva kokenut tutkija) yksityiselämän haasteiden kuvaaminen itse rikostutkinnan rinnalla. Parhaimmillaan nämä kaksi aihetta tukevat toisiaan ja syventävät lukuelämystä. Håkan Nesser on hyvä esimerkki kirjailijasta joka taitaa tämänlaisen kerronnan mainiosti. Sokkoleikissä Dave Gurneyn parisuhdeongelmien kuvaaminen ei toiminut. Kerronta oli pinnallista eikä tuntunut aidolta. Etenkin loppuvaiheessa kirjaa huomasin jo hyppiväni yli tämän puolen kerrontaa kun halusin ainostaan saada selville kuinka itse rikos ratkeaa.

Dan Brownin valitsin listalle siksi, että mielestäni Verdonin kirjoittajantaitoja voi hyvin verrata Browiin. Hän kirjoittaa periaattessa sujuvasti ja käyttää välillä jopa tuoreita kielikuvia. Kuitenkin teksti tuntuu lattealta ja juoni ikäänkuin on liian hallitsevassa asemassa itse kertomiseen nähden. Etenkin kursiivilla painetut murhaajan näkökulmasta kirjoitetut väliluvut olivat enemmän naurattavia kuin pelottavia tai vaikuttavia.

Kepleristä Sokkoleikissä muistuttaa laskelmoivuus. Tuntuu että (hyvän menestyneen esikoisteoksen jälkeen) Verdon on halunnut kirjoittaa kirjan, joka varmasti myy. Tekstissä on väkisinkirjoittamisen makua ja tietynlaista kliinisyyttä. Mukaan on otettu kaikki menestysreseptin ainekset - vanha rikostutkija, parisuhdeongelmat, hankalat työkaverit, sairas rikollinen ja niin edelleen. Kirja ei tuo yhtään mitään uutta tähän asetelmaan.

Thomas Harrisilta olen lukenut pari Hannibal Lecter kirjaan. Niistä päällimmäisenä jäi mieleen ylilyönnit sairaan ihmisen sairaan käytöksen kuvauksessa - elävän ihmisen aivojen syönti oli ainakin minulle liikaa. Myös Sokkoleikissä pahat ovat liian pahoja, sairaat liian sairaita. Teot alkoivat ällöttää ja tympäistä. Verdon ei onneksi mässäile yksityiskohdilla, mutta silti tuntui että kirjassa tapahtuvat pahat teot olivat itsetarkoituksellisen vastenmielisiä.

Luin kirjan kuitenkin loppuun, koska halusin tietää loppuratkaisun. Kaikista puutteista huolimatta annan sille kaksi tähteä, mystinen murha koukutti etenkin kirjan alkupuoliskolla ihan mukavasti.

* *

4 kommenttia :

  1. Täsmälleen. Yhtä suurta hömppää minunkin mielestäni. Omat pointsini jätin vain yhteen. Olen lukenut myös muunlaisia kommentteja - en muista nyt yhtäkkiä näitä perusteluja.

    Dekkareissakin on rutkasti laatueroja. Laji ei ole suinkaan kirjallisuuden helpoimpia eikä myöskään yhtä suurta samaa massaa.

    VastaaPoista
  2. Kiitos postauksesta! Mietin, että pitäisikö lainata tämä, kun kuitenkin pidin Numeropelistä jonkin verran. Ajattelin, että tästä alkaa ehkä ihan hyvä setti. Ilmeisesti siis ei. Luettelit tuossa juuri kaikki sellaiset asiat, jotka minua vähän häiritsivät jo ensimmäisessä kirjassa, kuten tuo parisuhdehöttö, pinnallisen tuntuinen teksti (vaikka juoni olikin tavallaan vetävä). Liian väkisin kirjoitettua. Voin siis jättää kirjan rauhassa kirjastoon.
    Kun taas tuo Teemestarin kirja kuulostaa hyvälle, olen senkin meinannut jo pari kertaa lainata, mutta aina on ollut niin iso kirjapino, etten ole saanut aikaiseksi. Pitää korjata asia pikimmiten.

    VastaaPoista
  3. Googletin tästä vähän muiden (suomenkielisiä) arvosteluja. Jännä miten kahtia jakautunutta kritiikkiä Sokkoleikki on saanut. Osa (kuten minä....) pitää sitä laskelmoituna hömppänä ja osan mielestä tämä "ylitti kaikki odotukset" ja "on kaikinpuolin mahtava kirja".

    VastaaPoista
  4. Minäkin pidin Verdonin ensimmäisestä kirjasta kohtuullisen paljon, vaikkakaan herra ei saanut jekutettua minua mielestäni tarpeeksi. =D Haluan kyllä lukea tämän uudenkin. En yleensä hirveästi jaksa lukea tällaisia joku on murhattu, poliisi ratkaisee-tyylisiä juttuja, mutta ainakin siinä ensimmäisessä oli jotain sellaista kutkuttavaa, että minäkin kiinnostuin. =D

    VastaaPoista