Lähes jokapäiväinen iltarutiinini on mennä sänkyyn sen verran ajoissa että ehdin lukea kesken olevaa kirjaa vielä muutaman luvun ennen nukahtamista. Tästä blogin nimi.
Blogissa siis tarjolla kirja-arvosteluja, enimmäkseen dekkareista mutta myös muista genreistä. Pidätän oikeuden arvioida blogissa myös muuta kuin kirjoja jos arviointi-innostus iskee.

Kirjat on arvioitu myös tähdillä.
***** = "mahtava, muistan tämän pitkään, elämys"
**** = "todella hyvä kirja, erottuu joukosta"
*** = "hyvä kirja, kannatti ilman muuta lukea"
** = "kohtalainen, mutta voisi sitä aikansa huonomminkin käyttää"
* = "heikko, ei olisi kannattanut lukea"

Olen myös listannut kymmenen parasta lukemaani kirjaa.

keskiviikko 11. lokakuuta 2023

Jose Riikonen: Sir Elwoodin hiljaiset värit - backstage passi (Like)



Viimeinen bussi on mennyt jo,
ja mä seison sun pihalla.
Sun yksiös pienestä ikkunasta,
loistaa yksinäistä valoa.
Mä huudan sun nimeäs yöhön,
naapurissa valot syttyy palamaan.
Alakerran, vanhan herran
verhot vihaisesti heilahtaa.


Oulu, ylioppilastalo Rauhala, marraskuun kuudestoista päivä vuonna 1991. Bändi aloitti vartin yli kymmenen ja lopetti viiden encoren jälkeen puolen yön aikaan. Enempään ei olisi enää tainnut riittää biisejäkään, olihan yhtyeen esikoislevy julkaistu vain joitain kuukausia aikaisemmin. Viimeiseen  encoreen paikalle saapui vain solisti Juha Lehti. "Pojat ei enää jaksaneet, mutta mä vedän vielä yhden teille yksin kitaran kanssa", hän alusti ennen kuin soitti illan viimeisen biisin. Seuraavana päivänä kirjoitin yksiössäni päiväkirjaani keikan olleen "tosi hyvä" ja lipun maksaneen kaksikymmentäviisi markkaa.

Bändi oli Sir Elwoodin hiljaiset värit. Olin ostanut heidän esikoislevynsä kesällä ja sen jälkeen en ollut kotistereoistani juuri muuta kuunnellutkaan. Jokin tässä keskiolutjatsissa teki juuri kotoaan pois muuttaneeseen kaksikymppiseen mieheen lähtemättömän vaikutuksen. Seuraavien vuosien aikana ostin Elwoodien uuden levyn aina sen ilmestymispäivänä, ja kävin katsomassa bändiä useaan otteeseen sen vieraillessa Oulun seudulla. Soitto kuulosti hyvältä myös isommalla lavalla, mutta Rauhalan keikan hämyinen tunnelma on se, joka edelleen aiheuttaa omissa muistoissani kylmiä väreitä.

Vaikka olen Elwoodeja kuunnellut jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan, on bändi biisien takana jäänyt minulle yllättävänkin tuntemattomaksi. Tiesin tietenkin soittajien roolit bändissä ja uskalsin joskus baaritiskillä bändin jäsenen kohdatessani muutaman sanankin vaihtaa. Muuten olen ollut levyjen lehtisten, nuottikirjan tekstien ja muutaman tv-haastattelun tietojen varassa.

Senna kattaa kahdelle,
kysyy, onks mun nälkä.
Tästä riittäis sullekin.

Kun kirja, joka kertoo yhtyeen tarinan, ilmestyi, mietin pitkään haluanko lukea sitä. Elwoodien (etenkin ensimmäisten levyjen) musiikki on itselleni kuin aivojen perukoille haudattu aikakapseli, jonka rauhaa en halunnut järkyttää. Lopulta kirjan ostopäätös oli kuitenkin helppo, teosta kirjakaupassa selatessani se tempaisi heti mukaansa ja oli kiire päästä lukemaan enemmän. 

Luen hyvin vähän elämäkertoja. En osaa siis arvioida, miten Riikosen kirja suhtautuu muiden bändien, urheilijoiden tai poliitikkojen tarinoihin. Kirjan viimeisen sivun luettuani ensimmäisiä mieleeni tulevia adjektiiveja kirjasta olivat: kattava, rohkea, mielenkiintoinen, vaivaannuttava ja tuottamaton. Avaan näitä kaikkia alla.

Kirja on paksu (yli 500 sivua) ja kattaa bändin koko pitkän uran. Tykkäsin jaottelusta, missä kukin levy aina katkaisee tarinan. En oikeastaan jäänyt kaipaamaan sisällön osalta mitään. Itse löysin kattavuuden ansiosta esimerkiksi Vieraskirja-levyt, jotka olivat menneet minulta ohi.

Bändin matkan varrella on ollut useita raskaita vaiheita. Yhtyeen ja Hansun ero, Rikun tapaturmainen kuolema, Juhan alkoholismi - rankkoja aiheita kaikki. Lukijana jäi sellainen fiilis, että näitä aiheita käsiteltiin pääsääntöisesti yhtäaikaa rohkean avoimesti ja hienotunteisesti. 

Kirja piti hyvin otteessaan. Riikonen dramatisoi tapahtumia sopivasti, vaihtelee kerrontatapaa lukujen välillä, eikä sorru "sitten tapahtui sitä ja sen jälkeen tätä" -kerrontaan. Luvun loppuessa oli aina "luenpa sittenkin vielä yhden luvun" -fiilis.

Ja mä kuolen,
kun mun rakkauttani
takin alle piilotan,
kun pelko laittaa kuiskaamaan;
mä vaikka huutaa haluan.

Juhan alkoholin käytöstä kerrotaan kirjassa paljon, ja välillä sen suhteen tuli yliannostuksen maku. Tämä voi toki johtua myös siitä, että omalta osaltani tämä osa tarinaa teki pienen särön pitkään fanittamani bändin kuoreen ja lukemiseen tuli paikoin vaivaannuttava "en olisi tuota halunnut tietää" -vivahde. Kirjan viimeiset luvut tosin kovasti paikkaavat tätä vaivaantunutta oloa.

Toinen lievästi vaivaannuttava asia oli kirjailija Jose Riikosen tuominen paikoitellen kirjan hahmoksi bändin jäsenten ja lähipiirin joukkoon. Riikosen omat (vahvat) mielipiteet biiseistä toimivat vielä ihan hyvin, mutta muutamaan otteeseen tuli olo, että hänellä on kova halu tuoda omat ajatuksensa ja muistonsa osaksi tarinaa. Tämä on varmasti täysin valittu lähestymistapa, toimi välillä ihan kivasti, mutta muutamassa paikassa setä-selittää-miten-asia-on tyyli myös ärsytti.  

Sir Elwoodin hiljaiset värit ei ole koskaan ollut isosti tuotettua musiikkia (vaikka levy-yhtiö varmasti olisi sitä kaupallisessa mielessä halunnut). Sinkuiksi on nostettu ei-kaupallisia biisejä, kappaleiden äänimaailmaa ei ole hiottu loppuun asti ja vähemmän on usein ollut enemmän. Riikonen on onnistunut tuomaan tähän kirjaan samanlaista rouheaa särmää. Tarinaa on miellyttävä lukea, mutta kirja ei tunnu liian tuotetulta. Se on kotikutoinen sanan positiivisessa merkityksessä. (ja selkeydeksi: teknisesti kirja on moitteeton, en tainnut edes yhtään kirjoitusvirhettä bongata)

Sinä kesäiltana kun istuttiin ja katseltiin
kun taivaanrannanmaalari viime vedoillaan
sai auringon sammumaan, sinä sytytit kynttilän,
hän tähdet, ja mä muistan miten tuulen tuoksussa
syys teki tuloaan.

Kiitos bändille musiikista, kiitos kirjailijalle kirjasta. Molempien parissa on nostalginen, hieman melankolinen ja turvallisen hämyinen olo. Laitan levyn soimaan, ja sama vanha tarina kuin alkais alusta taas. Rauhalan pieni, mutta innostunut yleisö taputtaa bändin uudestaan lavalle. Arttu huutaa yy-kaa-koo-nee ja lyö alkutahdit.

(välissä olevat sanoitukset ovat muutamista lempikappaleistani, sanojen copyright kuuluu Sir Elwoodin hiljaisille väreille)

* * * *



Ei kommentteja :

Lähetä kommentti