Jo Nesbö: Torakat (Johnny Kniga/WSOY)

Torakat on Nesbön toinen Harry Hole romaani, mutta jostain syystä suomennettu vasta äskettäin (2009). Se on myös ensimmäinen Harry Hole kirja jonka itse olen lukenut.

Harry Hole on kovanonnen Oslolainen poliisi, joka yrittää hukuttaa onnettoman menneisyytensä oluttuoppiin ja piilottaa yksinäisen nykyisyytensä vodkapullon pohjalle. Siinä sivussa hän on, tarpeen niin vaatiessa, terävä dekkari joka huomaa sen mitä muut eivät huomaa ja käyttää keinoja joita muut eivät käytä.

Torakoissa Hole hälytetään suoraan baarin tiskiltä Bangkokiin selvittämään paikallisen poliisin kanssa yhteistyössä Norjan suurlähettilään epämääräisissä oloissa tapahtunutta kuolemaa. Mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää ja pian Hole löytääkin itsensä paikallisen seksibisneksen, valuuttakeinottelun ja korruption myrskynsilmästä.

Tarina koukuttaa hyvin, yllättäviä käänteitä tapahtuu jatkuvasti ja kerronta on sujuvaa ja nopeasti eteenpäin menevää. Thaimaalaisen kulttuurin kuvausta on ihan sopivasti tällaiseen kirjaan ja henkilöhahmotkaan eivät jää liian pinnallisiksi. Myös Holen taistelu viinanhimoa vastaan on kuvattu aidontuntoisesti. Juoni sinällään on joiltain osin aika epäuskottava, mutta eipä kirja mitään faktaa yritä ollakaan. Ja hyvä niin.

Kokonaisuudessaan Torakat on helposti luettava laatujännäri, joka tuli ahmittua läpi nopealla tahdilla. Kirja jää kuitenkin hyväksi perusdekkariksi, "se jokin" mikä erottaa huipputeokset massasta jää puuttumaan. Lisäksi pääpahikset olivat mielestäni liian mustavalkoisen pahoja ja loppukohtausten väkivalta oli jotenkin itsetarkoituksellista ja sinällään vastenmielistä.

* * *

Pat Conroy: Etelän tuulet (WSOY)

Pat Conroy on mielestäni yksi parhaimmista nykyajan kirjailijoista, ellei jopa paras. Hänen aikaisemmat teoksensa ovat kaikki tehneet minuun todella syvän vaikutuksen. Niinpä odotukset olivat erittäin korkealla kun aloin lukemaan pitkän hiljaiselon jälkeen julkaistua uutta romaania. Odotukset eivät aivan täyttyneet mutta siitä huolimatta Etelän tuulet on erinomainen kirja.

Conroy maalaa - tapansa mukaan - vahvaa kuvaa Yhdysvaltojen syvästä Etelästä lähimenneisyydessä. Tällä kertaa pääpaikkana on Charlestonin kaupunki. Tarina alkaa vuonna 1969 kun joukko erilaisia nuoria törmää toisiinsa yhden ainoan intensiivisen kesäpäivän aikana. Lyhyessä ajassa syntyy iso joukko ystävyyssiteitä jotka kantavat vahvana vuosikymmeniksi eteenpäin.

Ydinjoukon muodostavat orpokodin asukkaat Betty sekä sisarukset Niles ja Starla, miestennielijä Sheba ja kaksoisveljensä Trevor (joka on kaupungin ensimmäisiä julkihomoja), Charlestonin valkoiseen yläluokkaan kuuluvat Chad, Fraser ja Molly sekä kaupungin ensimmäisen mustaihoisen jalkapallovalmentajan poika Ike. Kaiken keskustassa on kuitenkin Leo King, Konna lempinimeltään. Leo on kirjan alussa palannut juuri kotiinsa sovittamaan huumeisiin sekaantumistaan yhdyskuntapalvelulla. Hän kamppailee monimutkaisen äiti-suhteensa ja isoveljensä itsemurhan ristiaallokossa ja saa ensimmäiset oikeat ystävänsä vasta 17-vuotiaana tuona pitkänä kesäpäivänä, joka muuttaa hänen koko elämänsä.

Conroymaiseen tyyliin kirjassa liikutaan eri aikakausissa. Vuoden 1969 lisäksi eletään 1980-luvun loppua. Tässä myöhemmässä ajassa Leosta on tullut paikallislehden kolumnisti ja vanha ystäväjoukko kokoontuu taas yhteen auttakseen yhtä joukosta eksynyttä. Välillä käydään mutka länsirannikolla mutta enimmäkseen pysytellään Charlestonin kuumilla kaduilla.

Conroy kirjoittaa väkevästi ja etelän kuumuus, kosteus ja jännittyneisyys tihkuvat tekstistä läpi. Luokkaerot, rotuerottelun loppuminen, seksuaalinen vaputuminen ja roomalaiskatolisuuden vahva rooli kietoutuvat yhteen sähköiseksi ilmapiiriksi jota Conroy rikkoo hirtehisellä huumorilla nokkelissa dialogeissaan. Lisäjännitettä tuovat väkivaltaiset haamut nuorten lapsuudesta - traumaattisia lapsi-vanhempi suhteita ei tästä kirjasta puutu.

Ainekset ovat siis mainiot ja lopputulos voisi olla elämää suurempi eeppinen ystävyyden voiman ylistys. Vaan ei ihan ole. Muutamat asiat häiritsivät itseäni liikaa. Leo on - huumemenneisyydestään huolimatta - niin siloposkinen joka äidin unelmavävy että tämä syö jo tarinan uskottavuuttaa.Vanhoja luurankoja on vähän joka toisessa kaapissa myös sellainen määrä että vähempikin olisi riittänyt. Lisäksi pikkunokkela huumori dialogeissa menee välillä liialliseksi rikkoen muuten koskettavan juonenkäänteen.

Noista puutteista huolimatta Etelän tuulet on ilman muuta vahva ja ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Henkilöt piirtyvät mieleen pitkäksi aikaa ja kirjan loputtua on haikea olo, kuin olisi ystävän hukannut.

* * * *

Juha Pihkala ja Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni (Minerva)

Tiedän uskovani, uskon tietäni on kokoelma kahden viisaan ja sanavalmiin miehen keskustelukirjeitä. Juha Pihkala on emerituspiispa ja siis vakaasti uskova kristitty. Esko Valtaoja on tähtitieteen professori ja maailmankatsomukseltaan agnostikko.

Kirjeiden aiheet käsittelevät enimmäkseen perinteisiä - ja perimmäisiä - kysymyksiä joissa uskonto ja tiede helposti ajautuvat törmäyskurssille. Erityisesti omaa mieleeni jäivät keskustelu moraalin ja uskonnon välisestä yhteydestä sekä keskustelu ihmisen nautinnonhalusta. Alkupuolella kirjaa aiheet olivat välillä hyvinkin konkreettisia (kuten abortin oikeutus tai vapaa-ajattelijoiden bussimainoskampanja), mutta mitä pidemmälle kirjeet etenivät sitä filosofisemmaksi keskustelu muuttui, ja lopussa käsiteltiin ei sen enempää eikä vähempää kuin elämän tarkoitus.

Sekä Pihkala että Valtaoja kirjoittavat hyvin ja mukaansatempaavasti. Itse pääosin Valtaojan hengenheimolaisena oli virkistävää huomata että Pihkalan perustelut saivat useamman kerran aikaan uudenlaista ajattelua ja asioiden miettimistä toisestakin näkökulmasta. Kirja vaatiikiin ilman muuta aikaa omalle ajattelulle ja pari kirjettä oli sopiva ilta-annos.

Valtaoja tietää paljon myös uskonnoista ja Pihkala vastaavasti luonnontieteistä. Lisäksi molemmilla tuntuu olevan (filosofian) historia paremmin kuin hyvin hallussaan. Tästä yhteisesti pohjasta syntyy hyvää keskustelua kun perusasioista ei tarvitse kiistellä. Toisaalta myös molemmat sanoutuvat selkeästi irti oman "puolensa" ääriliikkeistä, uusateismista ja fundamentalismista. Teksti on siis koko ajan toista kunnioittavaa, mutta onneksi välillä myös tarpeeksi aggresiivista jotta oikeita hedelmällisiä konflikteja pääsee syntymään.

Kummallakin on oma tapansa kirjoittaa. Valtaoja popularisoi tapansa mukaan välillä ehkä ärsyttävänkin rankasti, Pihkala taas käyttää välillä semmoisia lauseita että tarvitsin sivistyssanojen googletusta jotta pysyin kärryllä ilman filosofian korkeakouluopintoja. Etenkin kirjan loppupuolella kumpikin käytti myös paljon lainauksia joiden sisäistäminen ilman että tuntee lainauksen lähdettä aiheutti hieman ongelmia. Mukavan mausteen kirjeenvaihtoon toi se, että ne avattiin usein "kuulumisten kertomisella", jotka vaihtelevat kepeistä juhannustunnelmista vakaviin ja pysähdyttäviin uutisiin.

Aivan kirjan lopussa, epilogissa, Valtaoja kirjoittaa lyhyen tiivistelmänsä Pihkalan dogmatiikan teoksesta. Tuo pätkä - vaikkakin hieman pilke silmäkulmassa kirjoitettu - jäi omaan mieleeni tietynlaisena haasteen heittämisenä. Vieläkö siis näemme kolmannen osan näiden herrojen kirjeenvaihtoa. Toivottavasti, sen verran ajattelemaan laittavaa lukemista tämä oli. Suosittelen kaikille.

* * * *

Henning Mankell: Rauhaton Mies (Otava)

Olen lukenut lähes kaikki Mankellin suomennetut teokset. Mielestäni Mankellin käyttämät aihepiirit voi karkeasti jakaa neljään teemaan. Yksi kirja sitten ammentaa sisältönsä yhdestä tai useammasta näistä aiheista:

1) Rikostarinat (tyypillisenä esimerkkinä koko Wallander sarja)

2) Vahvat henkilökuvaukset (esimerkkinä mielestäni Mankellin paras kirja; Syvyys)

3) Ruotsin kansankodin historian (kipupisteiden) kuvaukset (esimerkiksi Mankellin esikoisteos Panokset ja eeppinen Daisy Sisters)

4) Afrikasta ja pakolaisuudesta kertovat teokset (esimerkiksi Nimeltään Tea Bag)

Rauhaton Mies sisältää vahvan latauksen ylläolevista kolmesta ensimmäisestä teemasta. Kirja on rikostarina - eläkkeellä oleva merivoimien upseeri katoaa ja poliisi ryhtyy selvittämään tätä tapausta. Kirja käy myös läpi yhtä Ruotsin lähihistorian traumaattista vaihetta - 80-luvun sukellusvene- ja vakoojaskandaalia. Ennenkaikkea Rauhaton Mies on kuitenkin vahva henkilökuvaus komisario Kurt Wallanderista. Kirjaa voi pitää Mankellin kunnianosoituksena yhdelle pohjoismaisen rikoskirjallisuuden tunnetuimmista hahmoista. Wallander saa kirjassa vieläkin keskeisemmän roolin kuin aikaisemmissa romaaneissa.

Rauhattomassa Miehessä Wallander on jo vanha ja väsynyt mies, joka jatkaa poliisinuraansa lähinnä välttääkseen uhkaavan yksinäisyyden. Hän tasapainoilee työnsä, terveytensä, uuden kotinsa, tyttärensä perheen, alkoholisoituneen ex-vaimonsa ja omien ahdistustensa ristiaallokossa. Kirja on päähenkilönsä näköinen. Kiire on poissa ja tarina kulkee rauhallisesti - uskaltaisin sanoa että välillä jopa väsyneesti - kohti loppuaan. Kuvaus on käytännössä koko ajan Wallanderin näkökulmasta ja esimerkiksi Ruotsin sukellusvenejupakan selvitykset jäävät Wallanderin henkilökuvauksen varjoon.

Mankell kirjoittaa kuten aina, erittäin tarkkanäköisesti ja sujuvasti. Tapahtumapaikat ja ihmiset piirtyvät mieleen elävästi kun tarina etenee. Ihan Mankellin parhaiden teosten listalle tämä ei omalta osaltani yllä, mutta jos on lukenut muita Wallander sarjan kirjoja on tämä kirja pakollista lukemista. Kirjan loppua kannattaa jaksaa odottaa, sen verran pysäyttävä se on.

* * *

Jeff Long: Helvetin Sydän (Like)

Helvetin Sydän on itsenäinen jatko-osa kirjalle Helvetin Piirit. Helvetin Piirissä vuorikiipeilijät löytävät maan alta valtavan luolaverkoston jota asuttavat ihmisrodusta kauan sitten erkaantuneet Hadaalit. Helvetin Sydämessä aikaa tuosta löydöstä on kulunut jo kymmenen vuotta, Hadaalien uskotaan kuolleen sukupuuttoon ruton seurauksena ja ihmiskunta on valjastanut maanalaisen maailman - Sisuksen - omaan käyttöönsä. Sisuksessa kuvataan elokuvia, harjoitetaan kaivostoimintaa ja turismia ja siitä on tullut myös erilaisten siirtolaisten uusi pakopaikka.

Eräänä yönä kaikki muuttuu kun maan päältä siepataan kymmeniä lapsia maan uumeniin. Ainoa johtopäätös on että Hadaaleja onkin säilynyt hengissä. Pelastusretkikunta lähtee Sisuksen syvimpiin onkaloihin pelastamaan lapsia.

Longin kirja on vangitseva sekoitus kauhua, fantasiaa, sci-fiä ja perinteistä seikkailukertomusta. Se sisältää myös vahvan mystisen puolen, Sisuksessa asustaa langennut enkeli, jota joku saatanaksikin kutsuu. Long välttää hyvin perinteisen "ihminen hyvä, outo olento paha" ansan eikä kirja missään tapauksessa ole mustavalkoinen taistelukuvaus. Sen sijaan Long onnistuu upottamaan tarinaan paljon ajattelemisen aihetta ja jopa ultraväkivaltaisia Hadaaleja kohtaan tuntee helposti sympatiaa. Kirjassa on myös selkeää kritiikkiä suurvaltoja ja maailmanpolitiikkaa kohtaan, tämä tulee parhaiten esiin lukujen väliin ripotelluissa "artifakteissa" eli lyhyissä tietoiskuissa maailman tapahtumista ja ilmiöistä.

Itse luolaverkosto - Sisus - on kuvattu todella hyvin. Lukiessa näkee silmissään ahdistavat käytävät, valtavat maanalaiset kaupungit ja oudot pimeään sopeutuneet eläinlajit.

Sisus on paikka jota kaikki pelkäävät, mutta se myös houkuttelee vastustamattomasti puoleensa. Samanlainen fiilis jäi itse kirjasta - se oli pelottava ja välillä ahdistava, mutta vangitsi otteeseensa loppuun asti eikä ihan heti lukemisen loputtuakaan päästänyt otteestaan.

Jos kirja kiinnostaa: Suosittelen ehdottomasti lukemaan Helvetin Piirit ensin, muuten lukukokemus jää vajaaksi. Hyvä kuitenkin tietää että siinä missä Helvetin Sydän on ehkä kuitenkin ensisijaisesti seikkailukertomus, on Helvetin Piirit aika puhdasta kauhuviihdettä, josta kaikki eivät varmasti tykkää.

* * * * * 

Jo Nesbö: Kukkulan Kuningas (Johnny Kniga / WSOY)

Kukkulan Kuningas on ensimmäinen Nesbön kirja jonka olen lukenut. Eikä varmasti jää viimeiseksi, sen verran mieleenpainuva lukuelämys se oli.

Kirjan päähenkilö Roger Brown on itsevarma ja itsekäs kykyjenmetsästäjä, "head hunter". Hän etsii toimistusjohtajaa norjalaiselle teknologiayritykselle ja siinä sivussa ylläpitää mutkikasta suhdetta vaimoonsa, harrastaa hämäräbisneksiä taideteosten parissa, yrittää unohtaa syrjähyppynsä ja ennenkaikkea taistelee sen edestä että vaivalla rakennettu menestyjän maine ei tahriudu.

Kirja etenee aluksi kuvaten rekrytointiprosessia ja ihmissuhteita eikä tässä vaiheessa ole varsinainen jännityskertomus. Sitten reilun sadan sivun jälkeen Nesbö iskee suuren vaihteen silmään ja alkaa hengästyttävä takaa-ajomainen tykitys jossa yllätykset seuraavat toisiaan. Kerronta on jo kirjan alussa jännän veijarimaista ja mustaa huumoria viljelevää mutta lopussa tunne on kuin Coenin veljesten elokuvaa katselisi - tapahtumat vyöryvät päälle lähes absurdein - ja välillä makaaberein - juonenkääntein ja ihmiset ovat ihanan stereotyyppisiä. Juoni on niin täynnä käänteitä ja silmänkääntötemppuja että Nesbö on katsonut parhaaksi varata lopusta useamman sivun sille että "mitä oikeasti tapahtui" käydään läpi lähes rautalangasta vääntäen.

Kukkulan Kuningas on erittäin hyvin kirjoitettu omaperäinen jännitystarina. Epäilisin että kirja on vähän kuin Aura-juusto - jotkut ei voi sietää ja loput rakastaa. Itse kuulun jälkimmäisiin.

Kirjan lukemisen jälkeen oli ihan pakko googlettaa tietoa kirjan päähenkilön palvomasta Inbaud-Reid-Buckley haastattelumetodista. Hyvä yhteenveto löytyy wikipediasta http://en.wikipedia.org/wiki/Reid_technique

* * * *

Lincoln Child: Utopia (Gummerus)

Olen sitä mieltä että elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen. Utopia on huono kirja ja melkein 600 sivua paksu. Luin sen silti loppuun.

Utopia on jättiläismäinen lasikuvun alle rakennettu huvipuisto. Puisto hyödyntää uusinta teknologiaa hologrammeista robotiikkaan luodakseen kävijöille unohtumattomia elämyksiä. Paratiisiin saapuu kuitenkin käärme ja Utopian johto huomaa puiston robottijärjestelmän olevan sabotoinnin kohteena. Paikalle kutsutaan tohtori Andew Warne joka on aikoinaan vastannut järjestelmän suunnittelusta. Warne saapuu puistoon tyttärensä kanssa ja huomaa pian olevansa keskellä häikäilemätöntä kiristystä missä panoksena on puiston tuhansien vieraiden henki ja myös Warnen tyttären turvallisuus.

Koko tarina tapahtuu yhden päivän aikana eikä takaumia käytetä. Tämmöinen rakenne vaatisi "tikittävän jännityksenrakentamisen" mutta Child sortuu tekemään tarinasta ylipitkän ja laahaavan. Kerronta on kokoajan jotenkin pintapuolista eikä imaise mukaansa kuin hetkittäin. Ihmishahmot ovat teennäisen tuntuisia ja särmättömiä. Child ei myöskään onnistu heittämään tarinaan tarpeeksi yllättäviä käänteitä vaan suurin osa juonen muutoksista on hyvinkin ennalta-arvattavia.

Harvoin tulee kiinnitettyä huomiota kirjan suomennokseen. Tällä kertaa useat kirjoitus- ja kielioppivirheet häiritsivät kuitenkin tavallista enemmän. Lisäksi Utopian eri osien suomennokset kuulostivat kuin suoraan Harry Potterista kiskaistuilta ("Kaasuvalo", "Kallisto", "Rantahuvi", "Kirkunakone").

Ja sitten se syy miksi jaksoin kahlata tämän kirjan loppuun asti. Puisto sinällään on kuvattu kiinnostavasti. Puiston alueet ja laitteet on rakennettu kekseliäästi ja niistä lukiessa tulee mieleen että "olisipa mahtavaa käydä tuolla". Vanhalle huvipuistofanille tämä oli se porkkana minkä takia luin loppuun asti. Vaan eipä olisi kannattanut tähän muuten aikaa tuhlata.

*