Erik Axl Sund: Varistyttö (Otava)

Varistyttö tuntuu jakavan paljon lukijoiden mielipiteitä. Osa kehuu sen maasta taivaisiin, osa pitää kirjaa laskelmoituna ja vastenmielisenä. Tämä lähtökohta tuntui kirjan lukemista aloittaessani herkulliselta - dekkari joka herättää näin voimakkaita reaktioita voisi hyvin olla voimakas lukuelämys, suuntaan tai toiseen.

Varistyttö on ensimmäinen osa trilogiasta, johon kuuluu myös osat Unissakulkija ja Varjojen huone. Se on alunperin kirjoitettu yhdeksi massiiviseksi teokseksi, joka on sitten kustantamon aloitteesta pilkottu kolmeen osaan. Trilogiaa on kirjoittanut kaksi ruotsalaista kirjailijaa, Jerker Eriksson ja Håkan Sundquist. Käsittääkseni he ovat kirjoittaneet kirjaa samaan tapaan kuin nimimerkin Lars Kepler takana oleve kirjoittajakaksikko, eli sikin-sokin, ilman selkeää tehtävien jakoa kirjailijoiden välillä.

Kirjan aihepiiri on rankka ja jo aloitusluku kertoo mitä tuleman pitää.  Tukholmasta löytyy lapsi toisensa perään kuolleena, pahoinpideltynä ja häpäistynä. Rikoskomisario Jeanette Kihlberg tutkii tapauksia ja tarinaa kerrotaan paljon myös psykologi Sofia Zetterlundin näkökulmasta. Oman osansa rikostutkimuksen sivussa saavat Jeanetten ja Sofian mieskuviot ja menneisyyden haamut.

Varistytössä on moni asia kohdallaan. Kirjan rakenne on toimiva, takaumia ja sivujuonia on sopivasti ja tarina pysyy kasassa koko ajan. Juoni paljastuu vähitellen ja sisältää yllätyksiä. Varistyttö on myös vähemmän laskelmoidun - ja enemmän aidon - tuntoinen kuin esimerkiksi Keplerin kirjat.

Sundin (tai siis Erikssonin ja Sundquistin) kirjoitustyyli on valtavirrasta poikkeava ja sisältää jonkin verran - mutta ei ärsyttävästi - tekstillistä kikkailua esimerkiksi rivinvaihdoilla ja puuttuvilla isoilla alkukirjaimilla. Kirjan on laadukkaasti suomentanut Kari Koski ja uskon että hän on hyvin onnistunut tuomaan Varistytön alkuperäisen tyylin suomenkieliseen versioon.

Moni on kauhistellut Varistytön karmaisevaa aihepiiriä ja täytyy myöntää, että se oli yksi syy miksi kirjan lukemista lykkäsin näin myöhään. Sund ei kuitenkaan onneksi sorru ottamaan sairaasta aiheestaan irti enemmän kuin on tarinan kannalta tarpeen. Herkemmille lukijoilla kyllä tämäkin voi olla liikaa.    

So far so good, sanoisi englantilainen tässä vaiheessa. Mutta, mutta - kaikesta edelläolevasta huolimatta en pitänyt Varistyttö kovinkaan hyvänä kirjana. Analyyttisesti tarkasteltuna kirjat ainekset ovat hyvät, mutta tunnepuolella se ei vaan minulle toiminut. Ei jännittänyt, ei pelottanut eikä päähenkilöihin syntynyt minkäänlaista kiinnostusta. Tarina ei minua imaissut mukaansa, vaan kirjan loppupuoli tuli jo luettua puolipakolla. Etenkin Jeannette jäi mielestäni kliinisen etäiseksi hahmoksi, mikä on harmi, koska esimerkiksi hänen parisuhteessaan olisi ollut aineksia paljon intensiivisempään tarinaan.

En ole koskaan erityisemmin tykännyt ihmisen mielisairauksiin perustuvista juonenkäänteistä, enkä tykännyt nytkään. Kirjan puolessa välissä tuleva yllätys oli sinällään hyvä ja looginenkin, mutta sai minussa silti aikaan "hoh, hoh ja voi ei"-reaktion.

Kirjan loppupuolella olin varma, että en trilogian seuraavia osia tule lukemaan. Sund lataa viimeisille sivuille melkoisen cliffhangerin eli voi olla että tartun seuraavaan osaan sittenkin.

* * 

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää (Johnny Kniga)

Jääräpää kertoo ensisijaisesti kunnallispolitiikasta, matkailunedistämisestä, vaatteiden valmistuksesta ja perheväkivallasta. Eihän tämä näin lueteltuna kuulosta kovin kiinnostavalta eikä ainakaan hauskalta. Mutta Jääräpää on koukuttavan mielenkiintoinen ja nauruhermoja mukavasti kutitteleva kirja.

Kirjan juju on vanhan saamelaisen elämäntavan törmääminen pääkaupunkiseudun Latte ja iPad kulttuuriin. Näiden kahden eri maailman törmäyksistä eri tasoilla Heikkinen saa yllättävän paljon irti - sekä huumoria että vakavampaa pohdiskelua.

Tarinassa on neljä varsinaista päähenkilöä. Asla on saamelainen, joka on vaihtanut poronhoidon design-vaatteiden tekemiseen. Katja on hänen vaimonsa, pääkaupunkiseudulta syvään Lappiin muuttanut Muonion kunnanjohtaja. Suuressa roolissa ovat myös Aslan vanhemmat. Piera on tarinan suurin jääräpää, kaikkia uudistuksia viimeiseen asti vastustava vanha poromies. Mimmi on Pieran vaimo, Aslan äiti ja kunnan ainoa poliisi.

Kehikkoa tarinalle tuo Katjan ajama Muonion ja Enontekiön kuntaliitos, mutta varsinainen juonikirja Jääräpää ei ole. Ennemminkin se on kuvaus erilaisista ihmisistä Lapin kaamoksessa, keskellä monenlaista muutosta.

Itse koin kirjan ennen kaikkea Aslan kasvutarinana, hänen kamppailunaan kuivalihaa puukolla veistävän isän ja tuoreita mangoja kaipaavan vaimon välissä.  

Heikkisen persoonallinen kirjoitustyyli sopii tähän tarinaan kuin korianteri-poroburgeri muoniolaiselle huoltoasemalle. Huumori ei ole alleviivattua, vaan mukavasti kimppuun hiipivää sorttia. Monelle jutulle hihittelin vielä seuraavan päivänäkin.Yhtenä kohokohtana jäi mieleen Aslan lyhyt kommentti pariterapiassa sen jälkeen kun hänet oli vihdoin saatu ääneen pohtimaan omia tunnetilojaan.

"Mie sanoisin, että primaaritunnetila on se, kun vituttaa, ja sekundaarinen se, kun ei"

Heikkinen viljelee kerronnassaan paljon tuotemerkkejä ja populaarikulttuuriviittauksia. Mietin kirjan alkupuolella, että missähän vaiheessa ne alkavat ärsyttää, mutta loppujen lopuksi ne tuntuivat olennaiselta osalta kirjaa.

Tuotemerkit toivat tarinan ikään kuin todemmaksi ja lähemmäksi. Kuin varkain huomasin olevani ylpeä omasta Ice Breaker juoksupaidastani, etsiväni YouTubesta Alice in Chainsin Roosteria ja sovittavani Canada Goosen parkaa ylleni paikallisessa urheiluliikkeessä.

Tarinan toi lähelle myös sen tuttuus. Lähes jokatalvisella Lapin reissulla useat Heikkisen kuvailemat asiat tulevat iholle. Long Hill Skin idean keksin jo monta talvea sitten kun lapset valittelivat ylämäkihiihdon raskautta. Koparavelliä maistaessani tunteet olivat varmaan hyvin lähellä kunnanjohtaja Katjan ajatuksia. Yksi konkreettinen herätys turisti-Lapin ja aidon-Lapin eroista tuli muutama vuosi sitten, kun tutun sukulaistyttö lupautui meille lastenhoitajaksi vuokramökille Levillä. Lastenlikka asui vartin ajomatkan päässä Levin keskustasta ja kyselin autossa häntä hakiessani että käytkö useinkin laskettelemassa, että on varmaan kausikortti ja uusi lumilauta ja kavereiden kanssa juotte kaakaota varmaankin viikoittain V'inkkarissa? Tyttö vastasi käyneensä muutama vuosi takaperin kerran laskemista kokeilemassa koulun liikuntatunnilla.  

Heikkinen on suuri elokuvien ystävä (ja myös ammattikriitikko) ja tämä näkyy sekä kerronnassa että kirjan yksityiskohdissa. Jääräpää itsessään tuntui saaneen vaikutteita niin Fargosta, Rooman Sheriffistä kuin Villistä Pohjolastakin - tai ainakin tunnelma näitä elokuvia ja tv-sarjoja paikoitellen omasta mielestäni muistutti.

Jääräpää toimii kokonaisuutena selvästi Heikkisen edellistä kirjaa paremmin. Rytmitys on kohdillaan ja kirja pitää otteessaan loppuun asti. Jotkut juonenkäänteet, kuten Pieran Iron Maiden seikkailut, olivat jo vähän turhan absurdeja omaan mieleeni, mutta kokonaisuutena Jääräpää on hämmentävän todentuntuinen tarina kaikesta kärjistämisestään huolimatta.

Jääräpää on hyvän mielen kirja, vaikka aiheet ovat osittan rankkoja. Perheväkivallan sijoittaminen suureen rooliin tämänkaltaiseen kirjaan tuntui isolta riskiltä, mutta Heikkinen onnistuu tasapainoilemaan huumorin, hyvän maun ja vakavan aiheen vakavasti ottamisen välillä hyvin.

Viihdyin kirjan parissa todella hyvin ja monet kirjan tapahtumat ja hahmot pysyvät varmasti mielessä pitkään.


* * * *

PS. Kirjan sisäkanteen on painettu takakantta laajempi juonitiivistelmä. Ainakin omassa kirjassani tuo teksti on nurinpäin. Onko kyseessä "kuksa nurin" kikkailu vai omistanko väärin painetun keräilyharvinaisuuden?

Arnaldur Indridason: Talvikaupunki (Blue Moon)

Olen nyt muutaman kuukauden ajan lukenut Arnaldurin Erlendur-sarjaa läpi sen ilmestymisjärjestyksessä. Talvikaupunki on sarjan viides osa. Se on myös mielestäni sarjan tähän mennessä vaisuin kirja.

Talvikaupungin pääteemat käsittelevät maahanmuuttoa ja siihen liittyvää rasismia. Myös islantilaisella koululaitoksella on teoksessa näkyvä osa. Kirja alkaa kun lähiöstä löytyy kuoliaaksi puukotettu kymmenvuotias poika. Pojan juuret ovat Thaimaassa ja niinpä Erlendurin ja hänen tiiminsä tutkimuksissa rasistinen motiivi on heti yksi tutkintalinjoista.

Talvikaupunki on kirjana hyvin yksiulotteinen. Tarinaa ei juurikaan täydennettä takaumilla eikä sivujuonilla. Osansa tietenkin saa taas Erlendurin yksityiselämän kuvaus, mutta silläkään saralla ei tässä kirjassa kauheasti tapahdu. Kirjan tunnelma on kylmä, pimeä ja jotenkin väsynyt. Juonikaan ei jaksa yllättää.

Kirja kyllä välillä koukuttikin eikä sen kesken jättäminen käynyt mielessä, mutta ikävän vaisu kuva siitä jäi verrattuna aikaisempiin sarjan kirjoihin. Toivottavasti tämä oli vain tämän kirjan ongelma ja sarja jatkuu tämän jälkeen yhtä hyvänä kuin alkoikin. Seuraavankin osan Erlendur-sarjaa aion nimittän ilman muuta lukea.

* *

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti - silminnäkijän kertomus (WSOY)

Enqvistin viimeisin kirja on katsaus kosmologian nykytilaan ja sen viimeisiin tutkimustuloksiin sekä teorioihin. Wikipedia määrittelee kosmologian seuraavasti:

Kosmologia (muinaiskreikaksi κοσμολογία - κόσμος, kosmos, 'kaikkeus' ja -λογία, -logia, 'oppi') on maailmankaikkeuden rakennetta ja historiaa tutkiva tiede. Kosmologia tutkii kaikkeutta kokonaisuutena ja liittyy näin vahvasti niin tähtitieteeseen kuin fysiikkaankin. Erityisesti nykyajan kosmologia keskittyy kaikkeuden alkuperään liittyviin kysymyksiin.

Tämä kirja keskittyy ennenkaikkea maailmankaikkeuden synnyn ensihetkiin, siihen, mitä tapahtui ensimmäisen sekunnin aikana. Sekunti on lyhyt aika, mutta kirjan lopussa Énqvist avaa ajan käsitettä ja muistuttaa, että minuutit ja tunnit ovat vain ihmisen aikamääreitä. Hän esitteleekin mielenkiintoisen maailmankaikkeuden laajentumisen määrään perustuvan aikamääreen ("kilokerta") ja sen pohjalta määriteltynä ensimmäinen sekunti alkaa jo tuntumaan pitkältä tovilta.

Asioita joita Enqvist kirjassaan käsittelee ovat muun muassa alkeishiukkaset, avaruuden laajeneminen, gravitaatioaallot, Higgsin bosoni ja -kenttä, inflaatiomalli, mikroaaltotausta ja pimeä aine. Kirjan alussa asioita väännetään yllättävänkin paksusta rautalangasta, kun lukijaa opastetaan esimerkiksi siinä, kuinka monta nollaa on biljoonassa. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä paremmin täytyy lukijana olla skarppina pysyäkseen kärryillä. Vaikka Enqvist välttää tiedejargonin käyttämisen, ovat käsiteltävät asiat niin kaukana arkitodellisuudesta, että välillä aivojeni kapasiteetti tuntui loppuvan vaikka luin saman kohdan useaan kertaan.

Ymmärtämisen helpottamiseksi Enqvist käyttää paljon analogioita. Kaikkeuden kumimattoa venytetään ja rullataan useaan kertaan ja tyhjiön energia laskettelee Salpausselän harjuilla. Analogiat myös keventävät kirjaa mukavasti. Enqvist käyttää lisäksi viittauksia laulunsanoja ja vastaaviin tekstin kevennysmuotona, esimerkki sivulta 53:

Lämpöoppi ja Einsteinin yhtälöt - siinä sellainen pari, että oli kylmä tai vari, kumpikin tietää paikkansa.

Tämänkaltaisista sanaleikeistä tuli mieleeni urheiluselostaja Mikko Hannula, jonka kepeä tyyli tuli monelle tutuksi lentopallon maailmanmestaruuskisojen aikaan. Osaa ihmisistä tämäntyyppinen puujalkavitsipopularisointi varmaan ärsyttää (kuten Hannulan selostustyylikin), mutta itselleni nämä putosi ihan hyvin.

Kirjan sisällön ymmärtämistä helpotti yllättävän paljon myös kirjan sisäkansiin painetut yksinkertaiset kuvat alun aikajanasta - inflaatiosta Higgsin jäätymiseen ja galaksien syntyyn.

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen ihmetys siitä, kuinka paljon nykyinen tiede pystyy tietämään noin kaukaisista tapahtumista. Enqvist avaa kirjassa hyvin niitä keinoja ja teorioita joiden avulla ymmäryksemme kaikkeuden synnystä on viime vuosikymmeninä kasvanut. Jotta kirjasta saisi enemmän irti, täytyisi se varmaan lukea pari kolme kertaa uudestaan ja samalla muistiinpanoja tehden. Mutta kyllä tämä jo yhdellä lukemisella avasi hienosti sekä koko kosmologiaa että ensimmäisen sekunnin spesifisiä tapahtumia. Ajatuksia herättävää lukemista!

 * * * 

Sakari Kiuru: Kuoleman sukua (Myllylahti)

Minulla oli ilo ja kunnia toimia Oulun kaupunginkirjaston dekkarilukupiirin joulukuun istunnon alustajana ja keskustelun johdattelijana. Kirjaksi tälle kerralle olimme valinneet Sakari Kiurun esikoisjännärin Kuoleman sukua. Omien mietteitteni lisäksi referoin tähän juttuun myös dekkaripiiriläisten kommentteja kirjasta ja sen aihepiiristä.  Sain myös kustantamon kautta mahdollisuuden kysellä kirjasta suoraan kirjailijalta itseltään ja tässä kirjoituksesssa on käytetty apuna myös hänen vastauksiaan kysymyksiini.

Vielä varoituksena, että tämä arviointi sisältää hieman normaalia enemmän juonipaljastuksia.

Kuoleman sukua on jännityskertomus jonka pääosassa on lapsuutensa lastenkodissa orpona viettänyt toimittaja Matias Luoto, Hän saa yllättävän yhteydenoton lapsuuden ajan kaveriltaan Ruopsalta ja tämä käynnistää tapahtumaketjun, jossa Matias tutustuu oman sukunsa salaisuuksiin. Suuressa roolissa on salaperäinen ääriuskonnollinen  lahko, jonka salaisuudet aukeavat Matiakselle synkkien tapahtumien myötä.

Sakari Kiuru on helsinkiläinen, Raahessa lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt valokuvaaja. Hän kertoo saaneensa idean tähän kirjaan jo vuonna 1985. Pohjatyönä romaaniaan varten hän on muun muassa tutustunut Suomessa 1920-1950 luvuilla vaikuttaneeseen Kartanolaisuus-lahkoon, josta on kirjoitettu useampiakin kirjoja.

Kiuru itse mainitsee kirjansa pääteemoiksi yksinäisyyden ja yhteisöllisyyden. Dekkaripiirissä nousi esille vahvasti myös Matiaksen kasvutarina, kirjan punaiseksi langaksi nähtiin "poika saa tietää, että hänellä on äiti". Itse näen kirjan ensisijaisesti viihdyttävänä jännityskertomuksena, joka pitää otteessaan alusta loppuun.

Kokonaisuutena kirja jakoi kirjastolla käydyssä keskustelussamme mielipiteitä. Osa kehui sen hyvää "flow:ta" ja tarinan sujuvaa etenemistä. Joitakin häiritsi juonenkäänteiden epäloogisuus ja kirjan tyylin muuttuminen loppuratkaisujen  aikana. Matiaksen lapsuuden traumoista olisi dekkaripiirin mielestä voinut saada paljon enemmänkin irti.

Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että kirjan henkilöt olivat kiinnostavia ja hyvin rakennettuja. Erityisesti tykättiin lupsakkaasta maahanmuuttajasta, baariaan pyörittävästä Reiskasta. Myös tyylikkäästi eläköitynyt vanharouva Aino Haarala nähtiin sympaattisena henkilönä, jonka soisi esiintyvän kirjan mahdollisissa jatko-osissakin. Huoltoaseman työntekijä Vilma toi monen mielestä synkkään tarinaan hyvää mieltä. Ruopsan kasvamista lapsuuden kiusaajasta hyvää tahtovaksi aikuiseksi pidettiin yllättävänä, mutta uskottavana muutoksena. Pientä kritiikkä sai Ruopsan naisystävän Miriamin kevytkenkäisyys - toisen miehen kanssa flirttailua ei nähty realistiseksi kun oma mies on juuri dramaattisesti kadonnut.

Dekkaripiirissä keskustelimme paljon myös siitä, onko tarinan uskottavuus yleensäkään jännäreissä tärkeää. Esimerkiksi itseäni tässä kirjassa häiritsi Pohjois-Suomen paikkakuntien kuvaamisen nimettömyys, moni muu ei tähän ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Jotain oli jäänyt vaivaamaan miten vasta savustettu lohi voi säilyä autossa pitkän ajomatkan ajan. Usean mielipide kuitenkin oli, että uskottavuus ei ole niin olennaista, jos tarina vain tempaisee mukaansa.

Ainakin uskonlahkon kuvauksen suhteen Kuoleman sukua on valitettavankin uskottava. Käsittääkseni kotimaisista uskonlahkoista esimerkiksi Kartanolaisuudessa oli vahvoja maailmanlopun odottamisen ja lasten eristämisen piirteitä. Kiuru mainitsee myös vastikään Argentiinassa paljastuneen lahkon, joka oli kaapannut katulapsia kasvattaakseen jäsenmääräänsä.

Luin tämän kirjan hyvin nopeasti. Se tempaisi otteeseensa heti ensimmäisillä sivuilla ja tarina eteni sujuvasti loppuun asti, vaikka menettikin jonkin verran jännitettään. Henkilöhahmot olivat erinomaisia ja kirjan rakenne takaumineen toimiva. Kiuru myös viljelee sopivasti kuivaa huumoria ja näin keventää kirjan rankkaa aihepiiriä. Kokonaisvaikutelma jäi kuitenkin hieman pinnalliseksi, lahkolaisuus ja Matiaksen lastenkotilapsuus eivät teemoina kehittyneet juonenkulkua avustavasta roolista suuremmiksi.

Kirjailija kertoo Matiaksen tarinan vielä joskus jatkuvan. Ilman muuta luen jatko-osankin jos ja kun se aikanaan ilmestyy.

Sain kirjan kustantamolta lahjoituksena dekkaripiiriä varten.


* * *

Arnaldur Indridason: Mies järvessä (Blue Moon)

Mies järvessä on neljäs osa islantilaisen kirjailijan sarjaa, jossa pääosassa on rikospoliisi Erlendur. Olen kolme aikaisempaa osaa  blogissani arvioinut ja sarjasta on hankala sanoa paljon uutta. Yritetään nyt kuitenkin jotain raapustaa.

Tästä kirjasta tuli heti mieleeni lähes samaan aikaan lukemani Nesserin Yksinäiset. Kummassakin tutkitaan vanhaa kuolemantapausta, kummassakin on suuressa osassa takaumat kylmän sodan aikaiseen maailmaan ja kumpikin on erinomainen kirja.

Tarina alkaa kun järven pinnan laskiessa sen pohjalta löytyy luuranko. Erlendur kumppaneineen alkaa tutkimaan tapausta ja selvittämään kenen kauan sitten kadonneen henkilön viimeinen leposija järven pohjasta löytyi. Nykyajassa tapahtuvan tutkimuksen rinnalla Arnaldur kertoo 1950-luvun tapahtumista, jotka sijoittuvat ensisijaisesti opiskelijaelämään Itä-Saksan Leipzigissa. Opiskelun yllä on vahva Stasin varjo ja opiskelijoiden ideologinen sinisilmäisyys murenee hiljalleen valtion kontrollikoneiston alla.

Kirjailija kertoo näitä kahta tarinaa taitavasti ja paljastaa menneisyydestä aina sopivan määrän tietoa kerrallaan. Olen vastaavanlaiseen dekkarin rakenteeseen törmännyt todella usein viimeaikoina. Hyvin toteutettuna tämä kyllä toimii tosi hyvin.

1950-luvun  DDR:n kuvaus on yhtäaikaa mielenkiintoista ja ahdistavaa. Hyvin vähän on aikaa siitä, kun Euroopassakin sananvapaus oli vain sananhelinää ja valtion rooli ajatuspoliisina pelottavan vahva.

Erlendurin yksityiselämä saa edelleen paljon tilaa kirjasta. Tämä Erlendurin lapsuuden traumojen avaaminen ja omien lapsiensa suhteiden kehittyminen onkin selkeä teema joka tuntuu jatkuvan kirjasta toiseen. Minulla on vielä monta kirjaa tästä sarjasta lukematta, mutta jotenkin jo nyt aavistan että uusimmassakin sarjan kirjassa Erlendurin veljen kohtalo on auki ja tytär-suhde ongelmallinen.

* * * *

Neljä Kuningasta -kirjailijakiertue Oulussa

Neljä Kuningasta -kiertue on konseptina Suomessa jotain uutta ja käsittääkseni vastaavaa ei ole ennen tehty. Kustantamo (WSOY) on jalkauttanut neljä tunnettua kirjailijaansa kansan pariin. En tiedä onko kiertue ajoitettu kirjojen julkaisuajankohdan mukaan vai toisinpäin, mutta ihmeen sopivasti kaikilta kiertueen kirjailijalta on ihan äskettäin ilmestynyt uusi teos. Heikki Turusen Karjalan kuningas on jatko-osa hänen tunnetuimmalle kirjalleen Simpauttajalle (1973) ja julkaistiin lokakuussa. Tuomas Kyrön valtavaan suosioon noussut Mielensäpahoittaja sai jatko-osansa Ilosia aikoja heinäkuussa. Mikko-Pekka Heikkisen paljon julkisuutta saanut Jääräpää niin kuin myös Jari Tervon Revontulentie ilmestyivät kesän loppupuolella.

Olin seuraamassa kiertueen päätöstapahtumaa Oulussa teatteri Riossa. En oikein tiennyt etukäteen mitä tilaisuudelta odottaa. Yhdentoista ja puolen euron hintainen lippu antoi ymmärtää ettei kyseessä ole puhdas markkinointitapahtuma.

Tilaisuus alkoi kirjailijoiden välisellä vapaamuotoisella keskustelulla, jota juontaja Maria Veitola johdatteli aiheesta toiseen. Aiheet pyörivät paljolti kiertueen ympärillä. Kommentti siitä, että kiertueen virallisen valokuvan oli tarkoitus olla Reservoir Dogs tyyliä, mutta näyttääkin enemmän Dressmanilta, nauratti kovasti.

Alkukeskustelun jälkeen Veitola haastatteli jokaista kirjailijaa erikseen ja kysymykset käsittelivät enimmäkseen kirjailijan uusinta kirjaa. Haastattelut olivat rennon mielenkiintoisa, eikä ainakaan Oulussa tullut fiilistä, että samoja kysymyksiä olisi jo jankattu monta kertaa edellisissä esiintymisissä. Etenkin Turusen tunteenpalo EU:n ja sosiaalisen median haitallisuudesta oli selvästi ei-käsikirjoitettua. Haastattelujen aikana videotykillä pyöritetyt kuvat olivat vähän hutaistun oloisesti kasattuja eivätkä tuoneet juurikaan lisäarvoa.

Seuraavaksi vuorossa oli "Vain elämää" -osio - kirjailijat lukivat otteita toistensa kirjoista sen jälkeen kun kirjan kirjoittaja oli ensin johdattanut kyseisen lukunäytteen kontekstiin. Kyrölle ja Heikkiselle pisteet tästä osiosta "määkin itken" heittäytymisestä.

Iltapäivän päätti kvartettina esitetty sekalaulu, jossa kuultiin muun muassa Yesterdayta ja Nälkämaan laulua. Mutta ei siitä sen enempää.

Tilaisuuden lopuksi oli vielä mahdollisuus ostaa kirjoja, jututtaa kirjailijoita ja kerätä nimikirjoituksia. Ruuhkaa ei Riossa ollut ja kirjailijoita pääsi tapaamaan lähes ilman jonottamista.

Olin positiivisesti yllättynyt tilaisuuden annista. Nauroin iltapäivän aikana enemmän kuin Riossa stand-up koomikoita katsoessani olen nauranut. Tunnelma oli mukavan rento ja kirjailijoiden huumori mainion itseironista. Stand-up:sta tilaisuuden erotti muun muassa se, että yleisöä ei esityksen aikana juurikaan aktivoitu mukaan. Ja hyvä niin.

Erikoismaininnan saa Tervon hypnoottinen ääni, jota oli livenä hienoa kuunnella. Mikko-Pekka Heikkinen kuvailikin Tervon ääntä tasaiseksi, päälle vyöryväksi äänimatoksi ja Tuomas Kyrö vertasi sitä merisäähän. Olen samaa mieltä.