Håkan Nesser: Pikku-Burman teurastajatar (Tammi)

Tähän asti lukemistani kirjoista intensiivisin ensimmäinen luku on ollut Antti Tuomaisen Veljeni vartijassa. Nesser laittaa nyt Tuomaisen tiukoille, kirja lähtee liikkeelle luvulla joka oli pakko lukea heti uudestaan ennen kuin jatkoin kirjassa eteenpäin.

Pikku-Burman teurastajatar päättää Nesserin viisiosaisen Barbarotti- sarjan, joka on avausosaansa lukuunottamatta ollut nykydekkareiden aatelia. Sarja saa arvoisensa päätöksen, tämä viides osa on yksi sarjan parhaista ja mainio lukuelämys.

Kirjan nimen ensimmäisen kerran kuullessani luulin Nesserin vieneen tarinansa kaukomaille, vähän Mankellin siirtomaakuvausten tapaan. Pian kuitenkin selvisi, että Burma viittaa talon nimeen ja miljöö on periruotsalainen.

Kirjan toinen päähenkilö rikonskonstaapeli Gunnar Barbarotin lisäksi on Ellen Bjarnebo, joka tappoi miehensä 1980-luvulla ja sai siitä pilkkanimen Pikku-Burman teurastajatar. Barbarotti saa tutkittavakseen muutaman vuoden takaisen katoamistapauksen ja tämän tutkimuksen kanssa rinnakkain Nesser kertoo Bjarnebon tarinaa usean kymmenen vuoden takaa. Tämä rakenne toimii hyvin, kirja pitää otteessaan ja juonessa pysyy hyvin mukana.

Aikaisemmissa sarjan kirjoissa Barbarotti on ollut yllättävänkin vähän esillä, etenkin kirjojen alkupuolella. Niihin verrattuna tämä päätösosa on selkeästi Barbarottin kirja, hänen yksityselämänsä on vähintään yhtä suuressa roolissa kuin rikostutkinta. Nesser avaa vanhan rikoskonstaapelin sielunmaisemaa ja ahdistusta taidokkaasti, Barbarottin hyvinvoinnista tuli oikeasti huoli.

Barbarotti-sarja siis lopettaa huipulla. Pidän Herra Roosin tarinaa edelleen parhaana sarjan viidestä kirjasta, mutta ei tämä päätösosa paljon siitä jää jälkeen. Tulen kaipaamaan Barbarottia ja erityisesti hänen vuoropuheluitaan Meidän Herramme kanssa. Toivottavasti Nesseristä kuullaan taas pian, käsittääkseni hän on Barbarotti-sarjan (tämä viimenen osa kirjoitettu 2012) jälkeen kirjoittanut vain yhden romaanin (Levande och döda i Winsford) ja sitä ei ole suomennettu ainakaan vielä.

* * * *

Esa Mäkinen: Totuuskuutio (Otava)

Totuuskuutio on Hesarin uutispäällikön Esa Mäkisen esikoisromaani. Kirja sijoittuu Helsingin lähitulevaisuuteen, noin 2050-luvulle. Tuloerot ovat kasvaneet, rikkaat asuvat aidatuilla alueilla ja kaiken yllä ihmisiä valvoo jättimäinen Celsius konserni, joka käytännössä hallitsee internetin sisältöä.

Kirjan päähenkilö Tero Liljaa toimii Celsiuksella täsmäyttäjänä. Käytännössä hän muokkaa netissä liikkuvaa tietoa ja sen saatavuutta yrityksen asiakkaiden intressien mukaiseksi. Ei niinkään yllättävästi Teron henkilökohtaisessa elämässä tapahtuu asioita, jotka laittavat hänen omatuntonsa haastamaan työn merkityksen ja eettisyyden.

Mäkinen rakentaa tulevaisuuden Helsingistään uskottavan ja sopivan ahdistavan. Lukuisat yksityiskohdat linkittyvät hyvin yhteen ja tekevät dystopiasta ehjän kokonaisuuden. Celsius-pisteet, sovinnaisuuden rajoja venyttävät tosi-tv ohjelmat ja vartijoiden mukana nuuskivat robokoirat olivat kaikki yhtäaikaa sekä mielikuvituksellisia että pelottavan realistisia

Yksi Totuuskuution viehätyksestä onkin, että tarkemmin ajateltuna useat sen elementit ovat jo nykypäivää, joskin hieman lievemmässä muodossa. Kirjaa lukiessa tuli fiilis "voi perhana - tätäkö kohti me oikeasti ollaan menossa". Kirjaa tukeva nettisisältö (mm totuuskuutio.fi) voimisti tätä tunnetta entisestään.

Kirjaa lukiessa ei voi välttyä lievältä Orwell 1984 deja-vulta. Kirjojen ydinajatus on täsmälleen sama, menneisyyden muokkaaminen. Keinot vain on Totuuskuutiossa päivitetty nykymaailmaan. Millään lailla häiritsevänä en tätä samankaltaisuuttaa kuitenkaan pitänyt, onhan samasta "isoveli valvoo" teemasta tehty valtava kasa kirjoja ja elokuvia.

Totuuskuutiosta tuli mieleen myös toinen vähän aikaa sitten ilmestynyt suomalainen dystopia-kuvaus, Tero Sompin Leijonan varjo. Jos tykkäsit Totuuskuutiosta, kannattaa Somppikin lukea.

Mäkinen kirjoittaa sujuvasti ja kirja koukuttaa vahvasti. Rehellinen kolmen pointin palaute ilman täsmäytyksiä on:

• Juoni piti hyvin kerrontaa kasassa, mutta lopun yllätys ei minulle auennut ja jäi jossain määrin ärsyttämään turhana kikkailuna.
• Henkilökuvaus oli pääosin pinnallista ja esimerkiksi pääosassa olevasta Liljasta ja hänen kohtalostaan ei jaksanut oikeasti kiinnostua.
• Kokonaisuutena kirja on kuitenkin erinomaisen kiehtova ja taitavasti rakennettu tulevaisuudenkuvaus!

Mikko
Kirjoittaja vihaa vihaamista, omaan napaan tuijottamista ja liian laihaksi keitettyä kahvia.
@Iltaluvut  - Jos kirjoitat hyvän kirjan, me kehumme sinua

* * * 

Arnaldur Indridason: Hyytävä kylmyys (Blue Moon)

Päätin reilu vuosi sitten lukea kaikki Arlandurin kirjat järjestyksessä läpi. Se oli hyvä päätös. Vaikka kirjojen rikostarinat ovat itsenäisiä, on kirjoissa yhtä suuressa roolissa päähenkilö rikospoliisi Erlendurin yksityiselämä ja menneisyyden haamut. Ja tämä puoli kirjoista kannattaa ilman muuta lukea järjestyksessä, muuten menettää paljon kirjojen tunnelmasta.

Hyytävä kylmyys on sarjan kuudes osa, se on kirjoitettu 2007 ja ilmestynyt suomeksi 2009. Kirjassa Erlendur tutkii vanhoja katoamistapauksia samaan aikaan nykyajassa tapahtuneen itsemurhan kanssa. Pinnan alta kaivaminen tuo esille asioita jotka tuovat sekä katoamiset että itsemurhan uuteen valoon.

Kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen sen rauhallisuus ja seesteisyys. Väkivaltaa tai takaa-ajoja ei ole, mutta tarina vangitsee unenomaisesti otteeseensa. Särmää juoneen tuovat yliluonnollisilta vaikuttavat tapahtumat ja hämmentävät lääketieteelliset kokeilut.

Erlendurin yksityiselämän kuvaus on jälleen vahvaa. Suhde ex-vaimoon, lapsiin ja naisystävään kehittyy kirjan aikana - joidenkin osalta parempaan, toisten osalta huonompaan suuntaan. Erlendurin lapsuuden traumasta, hänen lumimyrskyssä kadonneesta veljestään, kerrotaan taas vähän lisää, mutta jätetään edelleen paljon kerrottavaksi seuraaviin kirjoihin.

Jos rauhallinen tahti jännärissä ei häiritse, on Arnaldur varma valinta. Hyytävä kylmyys on mielestäni sarjan parasta tähän mennessä ja samalla hyvä tason nosto pieneksi pettymykseksi jääneen Talvikaupungin jälkeen.

* * * *  

Arttu Tuominen: Muistilabyrintti (Myllylahti)

Muistilabyrintti on Arttu Tuomisen esikosteos, jolla hän tulee ryminällä mukaan kotimaisen jännityskirjallisuuden kärkikahinoihin.

Porista Pelle Hermannin puistosta löytyy ruumis ja Liisantorilla osoitetaan mieltä patsashanketta vastaan. Ulvilassa joki täytyy kuolleista kaloista. Satakunnan poliisissa sisäiset ristiriidat ja kärjistyvä työpaikkakiusaaminen tuovat jännitteitä murhatutkimuksen keskelle.

Muistilabyrintissä on kolme päähenkilöä, joista jokaisella on kirjassa suuri rooli. Janne Rautakorpi vetää rikostutkintaa ja käy läpi rankkaa toipumisprosessia viiden vuoden takaisesta auto-onnettomuudesta. Entinen huippu-urheilija Liisa Sarasoja taistelee epävarmuutensa kanssa tuoreena poliisina. Terveystarkastaja Jarkko Kokko yrittää pitää työpaikkansa ja siinä samalla kossupullon korkin kiinni.

Tuominen rakentaa henkilökaartinsa herkullisesti. Kerrankin suomalaisessa jännärissä henkilöissä on kunnolla särmää ja heidän kohtaloistaan tulee oikeasti kiinnostuneeksi. Omaksi suosikikseni nousi terveystarkastaja Kokko. Etenkin oikeudenkäyntimäinen kuvaus Ulvilan kunnanhallituksen kokouksesta oli ihanan intensiivinen kuvaus ja vei täysillä mukanaan.

Rautakorpi on eräänlainen synkempi versio kaikkien tuntemasta lääkäri Housesta ja poliisilaitoksen sisäisten jännitteiden kuvaamisesta tuli mieleeni kotimainen sairaalasarja Syke. Ja nämä molemmat vertaukset teen täysin positiivisessa mielessä.

Muutama asia kirjassa sentään ärsyttikin. Liisan ahdisteluepisodi tuntui vähän päälleliimatulta ja turhalta sivujuonelta. Kirjan lopussa tapahtumat äitiyivät hetkeksi aika toimintapainotteiseksi ja tämä jossain määrin vei uskottavuutta tai ainakin rikkoi kirjan perustunnelmaa.

Tuominen on esikoiskirjailijana selvästi valinnut kirjoittavansa asioista mistä hän tietää. Ympäristöteknologiaosaaminen, veneilyharrastus ja Satakunta asuinpaikkana tulevat kirjassa vahvasti ja aidosti esille.

Muistilabyrintti on mainio esikoisteos. Valtavirrasta kirja erottaa väkevät henkilökuvaukset ja "tarpeeksi hyvä" juono luo hyvän kehikon henkilöille. Tuomisen tapa kirjoittaa vaivattoman rennosti tekee lukemisesta miellyttävää - kaikki väkisin kirjoittamisen maku on kirjasta poissa (no, paitsi ehkä sitä lopun toimintakohtausta lukuunottamatta).

Jos Muistilabyrintti olisi pitkän kirjasarjan ensimmäinen osa ryntäisin nyt kirjastoon varaamaan tai kauppaan ostamaan sarjan jatko-osat. Toivottavasti tälle siis tulee jatkoa!

Sain kirjan kustantamolta arvotelukappaleena.

* * * *

Lars Kepler: Nukkumatti (Tammi)

Aikaisemmista Keplerin kirjoista on jäänyt minulle hyvin kaksijakoinen olo. Toisaalta kirjat ovat pitäneet hyvin otteessaan, toisaalta niissä on ollut tympeän kliininen sarjatuotannon maku.

Tällä kertaa komisario Joona Linna palaa vanhojen - jo ratkaistuiksi luultujen - sarjamurhien pariin kun jo kuolleeksi luultu uhri hoippuu takaisin ihmisten ilmoille. Olennaista osaa tarinassa näyttelee Jurek Walter, suljetulla osastolla murhatuomiota istuva älykäs pahan ruumillistuma. Kepler on Harrisinsa lukenut, niin vahva Hannibal Lecter déjà-vu Walterista tuli. Vahvassa sivuroolissa oleva keijumainen rikostutkija Saga Bauer taas toi mieleeni Larssonin Lisbet Salanderin. Bauerin ympärille kirjoitettu vankilaosuus kirjan loppupuolella oli mielestäni kirjan kutkuttavin osa - siinä vaiheessa kirjaa ei voinut yksinkertaisesti jättää hetkeksikään kesken.

Nukkumatti pitää siis lukijansa koukussa tehokkaasti. Kepler kikkailee taas ultralyhyillä luvuilla ja saa näin keskittymishäiriöisetkin pysymään kirjan ääressä. Juoni on helposti seurattava, mutta silti sopivan yllätyksellinen. Preesensin käyttö tuo tarinan lähemmäksi ja tiukentaa kirjan otetta lukijastaan.

Sarjassamme kaukaa-haettuja-analogioita Nukkumatista tuli mieleen pikaruoka-ateria. Joskus sellaista tekee todella paljon mieli, ensimmäinen suupala maistuu taivaalliselta, ateria tulee ahmittua vauhdilla läpi, lopussa iskee pieni ähky ja ihmetys että miten minä nyt tämmöiseen taas sorruin.

Nukkumatti on Keplerin kirjoista sieltä parhaimmasta päästä ja maistui nälkäiselle kuin tuplajuusto isoilla ranskalaisilla, valkosipulidipillä ja kylmällä colalla. Mitään fine diningiä tämä ei ole, mutta kuka sellaista aina kaipaakaan.

* * * * 
 

Taavi Soininvaara: Teräsarkku (Otava)

Soininvaara kirjoittaa kahta eri sarjaa, toisessa päähenkilönä häärää YK:n hommissa oleva Leo Kara ja toisessa suojelupoliisin leivissä oleva Arto Ratamo. Teräsarkku on Ratamo sarjan yhdestoista osa ja toinen kirja Soinivaaran Ratamo-tauon, jolloin häneltä ilmestyi neljä Kara-kirjaa, jälkeen

Teräsarkku alkaa intensiivisesti. Ratamo herää sietämättömään kipuun suljetussa terästankissa. Ulospääsyä ei näytä olevan, ranteiden ympärillä on käsiraudat ja seinältä löytyy lappu jossa hapen ilmoitetaan pian loppuvan.

Kirja käsittelee tapahtumia ennen Ratamon ahdistavaa vankeutta. Mukana kuvioissa on laittomia maahanmuuttajia ja ihmiskauppaa. Välillä kaivetaan myös luurankoja Ratamon menneisyydestä ja selvitellään Supon sisäisiä ristiriitoja.

Kirjan pääjuoni on kuitenkin Euroopan finanssikriisi. Siinä Soinivaara maalailee mielikuvituksellisen - joskin jossain määrin epäuskottavan - juonen joka on kuin EU-kriittisen puolueen populistisesta vaaliohjemasta. Syyt Euromaiden ongelmiin eivät olekaan sitä, mitä virallisesti kerrotaan, vaan taustalla on häikäilemätöntä valtapeliä.  

Soininvaara kirjoittaa helppolukuista ja hyvin etenevää tekstiä. Juonessa pysyy hyvin mukana, etenkin jos lunttaa henkilöitä kirjan alusta löytyvästä henkilöluettelosta. Välillä kirjailija sortuu halpoihin ratkaisuihin. Kohtaus jossa henkilö ammutaan juuri sopivasti kesken "kerron nyt, että syyllinen on..." lausetta on vaan niin kliseinen, että se ei tämmöisessä realismia hakevassa jännärissä toimi.

Soininvaara käyttää myös paljon historiallisia faktoja tietoiskumaisesti uusien paikkojen esittelyjen yhteydessä. Itseäni nämä vähän ärsyttivät, niistä tuli wikipedia-fiilis ja ne eivät oikein sopineet kirjan tunnelmaan.

Kuvaavaa Soininvaaran kirjoille on, että vasta kirjan puolivälissä tajusin, että lukemani kirja ei olekaan jatkoa viimeksi lukemalleni Soinivaaran kirjalle (Valkoinen Kääpiö, Kara-sarjaa). Nämä kaksi sarjaa eivät siis paljon eroa toisistaan, eivätkä kirjat muutenkaan toisistaan.

Takuuvarmaa viihdettä Teräsarkku kuitenkin on ja luin sen nopeassa tahdissa. Ratamoon oli saatu mukavaa karheutta ja särmää mukaan ja juoni oli tarpeeksi omaperäinen.

* *

Steven Strogatz: Ihana X: Matematiikan lumoa nollasta äärettömään (Art House)

Minulle iski lopputalvesta jonkinsortin kirja-allergia. Aloin ensin lukea Michael Connellyn uusinta (Musta laatikko), mutta jätin sen kesken noin sadan sivun jälkeen. Kirja tuntui tylsältä ja hitaasti etenevältä. Sitten vaihdoin sci-fin pariin ja aloitin Siilon jatko-osaa Siirrosta. Sitä jaksoin noin parinkymmenen sivun verran. Ei vain iskenyt. Päätin pelata varman päälle ja nappasin vaimon yöpöydältä Finlandia-voittajan, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät.  Kirja vaikutti mielenkiintoiselta, mutta jokin tökki silti ja jätin senkin kesken (uskoen että palaan sen pariin vielä).

Päätin lääkitä alkanutta allergiaani rankalla genrenvaihdolla ja poimin kirjaston matematiikka-hyllystä Ihana X kirjan. Matemaatikan hyllylle eksyin lähinnä sen takia, että olen viime aikoina yrittänyt palauttaa vanhoja taitoja mieleeni kun olen auttanut poikaani lukion matematiikassa.

Ihana X käy läpi matematiikan osa-alueita käsitellen muun muassa lukujen historiaa, yhtälön ratkaisua, geometriaa, derivointia ja äärettömyyden käsitettä. Kaikilla alueilla ajatuksena on kertoa mitä jonkin kaavan tai menetelmän "takaa" löytyy ja samalla tarjota lukijalle ahaa-elämyksiä. Esipuheessa Strogatz mielestäni hyvin tiivistää kirjan idean.

Kirja on opastettu kiertokäynti matematiikan alkeisiin esikoulutasolta lukioon asti, ja se on tarkoitettu kaikille, jotka haluavat antaa matematiikalle toisen mahdollisuuden - mutta tällä kertaa aikuisen näkökulmasta.  

Itselleni kirja tarjosi useamman ahaa-elämyksen ja palautti hyvin mieleen kouluaikojen matematiikan taitoja. Derivaatan idea aukesi pitkän tauon jälkeen helposti ja numeroiden historia oli mielenkiintoista luettavaa. Päällimmäisenä mieleeni jäi ympyrän pinta-alan laskukaavan (pii kertaa säde toiseen) elegantti geometrinen todistus. Sen avulla tajusin, miksi laskukaava on tuo ja miten se aikanaan on keksitty sen sijaan, että vain opettelen kaavan ulkoa (kuten olen tähän asti tehnyt).

Kirja on osin kasattu Times-lehdessä julkaistuista artikkeleista ja toimitettu vuonna 2012. Esimerkit ovat siis ajankohtaisia ja kirjan kieli nykyaikaista, vaikka itse sisältö pääsääntöisesti on asiaa, joka on ollut tiedossa jo vuosisatoja.

Positiivinen yllätys kirjassa oli se, että  Strogatz ei sorru aliarvioimaan lukijaansa. Kirjan tarjoamat älylliset haasteet etenkin kirjan loppupuolella vaativat ainakin itseltäni kovaa keskittymistä vaikka olen matematiikkaa korkeakoulutasollakin aikanaan opiskellut. Kirjan alkupuoli sen sijaan olisi mielestäni mainiota luettavaa vaikkapa lukiolaiselle ja voisi parhaimmillaan saada tylsän matikan tuntumaan astetta mielenkiintoisemmalta.

Tähtien lukumäärä: