Risto Isomäki on tiedetoimittaja joka on tietokirjallisuuden lisäksi julkaissut myös useita fiktiivisiä teoksia. Näille teoksille yhteistä on luonnonsuojelullinen näkökulma ja tarinan pohjaaminen tieteellisiin faktoihin. Con Rit on uusin teos tähän sarjaan.
Con Rit kertoo meribiologi Martti Ritolasta. Ritola asuu yksin ja on kiinostunut lähinnä luonnosta ja luonnonsuojelullisista asioista. Yksi hänen kiinnostuksen kohteistaan on kryptoeläintiede. Sanahirviö tarkoittaa tieteenalaa joka tutkii eläimiä, jotka perintötiedon mukaan ovat olemassa mutta joista ei ole tieteellisiä todisteita. Lumimies ja Loch Nessin hirviö ovat tunnetuimpia esimerkkejä tällaisista eläimistä. Kirjassa Ritola saa vinkin Vietnamista löytyneestä salaperäisestä eläimen luurangosta, joka hän epäilee kuuluva Con Rit:lle - muinaiselle jättiläismäiselle merikäärmeelle. Meribiologi houkuttelee nuoruudenystävänsä Camilla Norrstrandin mukaan hirviöjahtiin Vietnamiin Ha Longin lahdelle.
Kirjasta jäi hyvin kaksijakoinen olo. Parhaimmillan reilun sadan sivun verran se oli hyvinkin koukuttavaa ja jännittävää lukemista. Isomäki kuvaa hyvin merta ja luonnonvoimia ja Martin ja Camillan puolesta tuli oikeasti jännittettyä. Sitten se iso mutta: Ennen tätä intensiivistä vaihetta on reilusti yli kahdensadan sivun johdanto, jonka aikana tapahtumat etenevät hitaasti ja pääpaino on välillä liikaa tieteellisten faktojen kerronnassa. Vaikka faktat kiinnostavia ovatkin, tulee kuitenkin olo että Isomäki yrittää nyt liikaa yhdistää oman näkökulmansa saarnaamista viihteeseen. Joitain faktoja on liimattu tarinaan ihan vain sen takia että Isomäki haluaa niistä ihmisiä muistuttaa, esimerkkinä Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus ja sen syyt ja seuraukset. Näin on ollut edellisissäkin kirjoissa mutta Con Rit:ssä tämä häiritsi minua enemmän kuin ennen. Lisäksi Isomäen ihmiskuvaus ei valitettavasti ole kehittynyt edellisistä kirjoista. Aina kun kirjassa on suvantokohta ja pohditaan Riston ja Camillan suhdetta niin tarina jotenkin lässähtää. Nämä ihmissuhdekuvaukset eivät vain yksinkertaisesti toimi vaan tuntuvat lapsellisilta ja päälleliimatuilta.
Kirjan taustalla on Seura-lehdessä julkaistu kesäjatkokertomus. Tämä mielestäni selittää kirjan heikkouksia. Sinällään kiehtovasta ideasta on yritetty väkisellä vääntää neljäsataasivuinen romaani ja mukaan on väkisinkin tullut sivujen täytettä joka ei itse tarinaa paranna. Olisi kannattanut tiivistää tai luoda tarinaan uusia tasoja. Nythän mukana on käytännössä vain kaksi henkilöä ja tarina etenee suoraviivaisesti ilman takaumia tai sivujuonia. Näistä aineksista olisi voinut sata sivua pudottaa surutta pois. Isomäen pitkäaikainen kustannustoimittaja on jäänyt eläkkeelle ja tällä kirjalla on uusi kustannustoimittaja. Tämäkin voi osaltaan selittää miksi kirjan rakenne on mielestäni jäänyt puolitiehen.
Isomäen fiktiivisisitä kirjoista Sarasvatin hiekkaa on mielestäni edelleen paras. Con Rit:ssä on paljon hyviä aineksia ja kyllä kirja lukemisen arvoinen on. Jo senkin takia että Isomäen kirjoista oppii uutta helposti viihteen varjolla. Tulen ilman muuta lukemaan myös Isomäen seuraavan kirjan.
Lopuksi vielä semmoinen havainto että kirjaa lukiessa tulee pakostakin mieleen että Martti Ritola on jollain tasolla Risto Isomäen alter ego.
* *
lauantai 15. lokakuuta 2011
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus)
Taisin huokaista että "huh huh" luettuani Kvanttivarkaan viimeisen sivun loppuun. Huh-huh sen takia että olipas mahtava kirja! Ja huh-huh myös sen takia että lukeminen oli nautittavuudestaan huolimatta melkoinen urakka. Kvanttivaras on raskaan sarjan sci-fiä joka ei päästä lukijaansa helpolla mutta palkitsee hienosti sinnikkään lukijan.
Tarinan alussa mestarivaras Jean Le Flambeur viruu virtuaalisessa dilemmavankilassa ja on pakotettu jatkuvasti pelaamaan peliteoriaa testaavia kuolettavia pelejä. Mieli-niminen nainen vapauttaa varkaan ja vaatii palkinnoksi varasta suorittamaan tehtävän Marsissa sijaitsevassa kaupungissa, Oubliettessä. Vastaansa Le Flambeur saa Isidoren, Oubliettessä legendaarisen maineen omaavan salapoliisin.
Oublietten kaupunki näyttelee yhtä kirjan pääosaa yhdessä Le Flambeurin ja Isidoren kanssa. Kaupunki on kiehtovasti kuvattu paikka, joka on toisaalta täysin erilainen nykyisiin kaupunkeihin verrattuna, toisaalta hämmentävän samanlainen. Kaupunki muun muassa liikkuu koko ajan eteenpäin Marsin aavikolla ja muuttaa sen mukaan myös asemakaavaansa vähän väliä. Kaupungin asukkaat viettävät ikuista elämää jonka silloin tällöin tapahtuva kuolema keskeyttää. Ja viestintä tapahtuu tyypillisesti gevulotia raottamalla ja yhteismuistoja jakamalla.
Kuulostaako sekavalta? Siltä se tuntui luettunakin etenkin kirjan alussa. Rajaniemen tyyliin kuuluu kertoa vaikkapa gevulotista, kuptauksesta, arkonteista tai gogolpiraateista kuin ne olisivat kaikille tuttuja termejä. Rautalankaselitystä uusista asioista on turha odottaa, mutta myöhemmin kirjassa sentään vähän enemmän avataan noita asioita. Tämä kerrontatapa vaatii tarkkaa lukemista ja ainakin itse luin aika lyhyitä pätkiä kerrallaan. Tarkka lukeminen palkitaan hienoilla ahaa-elämyksillä kun Oublietten elämän salat paljastuvat.
Kvanttivaras on todella kiehtova kirja jonka lukuisat mielikuvitusrikkaat elementit nivoutuvat yhteen yhtenäiseksi tulevaisuudenkuvaksi. Juoni on monimutkainen ja yllättävä, henkilöhahmot (onko Perhonen niminen avaruusalus henkilö?) hyvin rakennettuja ja ympäristönkuvaus todella vakuuttavaa. Mitäpä sitä kirjalta muuta voi vaatia. Varoitus kuitenkin - jos et ole sci-fiä juuri ennen lukenut niin tämä voi olla turhan raskas aloitus.
PS. jos kirjan lukeminen tuntuu alussa ylivoimaiselta niin termejä ja niiden selityksiä voi luntata vaikkapa täältä:
http://en.wikipedia.org/wiki/Glossary_of_terms_in_The_Quantum_Thief
* * * * *
Tarinan alussa mestarivaras Jean Le Flambeur viruu virtuaalisessa dilemmavankilassa ja on pakotettu jatkuvasti pelaamaan peliteoriaa testaavia kuolettavia pelejä. Mieli-niminen nainen vapauttaa varkaan ja vaatii palkinnoksi varasta suorittamaan tehtävän Marsissa sijaitsevassa kaupungissa, Oubliettessä. Vastaansa Le Flambeur saa Isidoren, Oubliettessä legendaarisen maineen omaavan salapoliisin.
Oublietten kaupunki näyttelee yhtä kirjan pääosaa yhdessä Le Flambeurin ja Isidoren kanssa. Kaupunki on kiehtovasti kuvattu paikka, joka on toisaalta täysin erilainen nykyisiin kaupunkeihin verrattuna, toisaalta hämmentävän samanlainen. Kaupunki muun muassa liikkuu koko ajan eteenpäin Marsin aavikolla ja muuttaa sen mukaan myös asemakaavaansa vähän väliä. Kaupungin asukkaat viettävät ikuista elämää jonka silloin tällöin tapahtuva kuolema keskeyttää. Ja viestintä tapahtuu tyypillisesti gevulotia raottamalla ja yhteismuistoja jakamalla.
Kuulostaako sekavalta? Siltä se tuntui luettunakin etenkin kirjan alussa. Rajaniemen tyyliin kuuluu kertoa vaikkapa gevulotista, kuptauksesta, arkonteista tai gogolpiraateista kuin ne olisivat kaikille tuttuja termejä. Rautalankaselitystä uusista asioista on turha odottaa, mutta myöhemmin kirjassa sentään vähän enemmän avataan noita asioita. Tämä kerrontatapa vaatii tarkkaa lukemista ja ainakin itse luin aika lyhyitä pätkiä kerrallaan. Tarkka lukeminen palkitaan hienoilla ahaa-elämyksillä kun Oublietten elämän salat paljastuvat.
Kvanttivaras on todella kiehtova kirja jonka lukuisat mielikuvitusrikkaat elementit nivoutuvat yhteen yhtenäiseksi tulevaisuudenkuvaksi. Juoni on monimutkainen ja yllättävä, henkilöhahmot (onko Perhonen niminen avaruusalus henkilö?) hyvin rakennettuja ja ympäristönkuvaus todella vakuuttavaa. Mitäpä sitä kirjalta muuta voi vaatia. Varoitus kuitenkin - jos et ole sci-fiä juuri ennen lukenut niin tämä voi olla turhan raskas aloitus.
PS. jos kirjan lukeminen tuntuu alussa ylivoimaiselta niin termejä ja niiden selityksiä voi luntata vaikkapa täältä:
http://en.wikipedia.org/wiki/Glossary_of_terms_in_The_Quantum_Thief
* * * * *
tiistai 6. syyskuuta 2011
Lars Kepler: Paganini ja paholainen (Tammi)
Keplerin esikoisteos Hypnotisoija sai aikaan paljon positiivista julkisuutta. Jatko-osa Paganini ja paholainen taas on saanut aika varautuneita arvosteluja ja olinkin hieman epäileväinen kun kirjaa aloin lukemaan. Pelkäsin että nyt ratsastetaan - ja rahastetaan - aikaisemman kirjan suosiolla. Pelko oli onneksi täysin turha, mielestäni Paganini ja paholainen on monessa mielessä parempi kirja kuin Hypnotisoija.
Hyptonisoijaa vaivasi tietynlainen laskelmoivuus ja kliinisyys. Paganini ja paholainen onnistuu mielestäni paljon paremmin kuvaamaan henkilöitä ja paikkoja ja luomaan "siellä olemisen" fiiliksen. Hyptonisoijassa juoni oli kaikki kaikessa mutta nyt jatko-osassa myös ihmiskuvaus saa suuren roolin. Pääosassa oleva komisario Joona Linna tuntuu nyt ihan oikealta ihmiseltä ja uudet henkilöt, kuten keijumainen rikostutkija Saga Bauer ovat kiinnostavia.
Kirjan alussa huviveneestä löytyy mystisesti kuollut nuori nainen ja edustuskodista hirttoköydestä roikkuva Ruotsin aseviennistä vastaava johtaja. Joona Linna alkaa tutkimaan tapauksia yhdessä Saga Bauerin kanssa ja pian he huomaavat että tapahtumien syyt ja seuraukset ovat kansainvälistä kokoluokkaa. Juonen käänteet seuraavat toisiaan aina toimintapainotteiseen loppuun asti.
Lars Keplerhän on nimimerkki jonka takaa löytyy ruotsalainen kirjailijapariskunta. He kirjoittavat näitä romaaneja yhdessä ilman suurempaa suunnitelmaa siitä kumpi kirjoittaa mitä. Tämä näkyy mielestäni kirjassa siinä miten kertominen limittyy ajan suhteen näkökulmasta toiseen Eli ensin kerrotaan Joona Linnan näkökulmasta tapahtumien kulku, sitten sama tapahtuma ainakin osittain vaikkapa Saga Bauerin näkövinkkelistä. Tämä yhdistettynä preesensin käyttöön ärsytti kirjan alussa mutta tuntui lopussa jo luonnolliselta ratkaisulta.
Kepler yhdistelee kirjassa perinteistä salapoliisintyötä tikittävään toimintajännitykseen. Vielä Hypnotisoijassa tuo toimintaosuus tuntui päälleliimatulta mutta nyt yhdistelmä toimii pääosin hyvin. Välillä tosin menee överiksi kun helikoptereita tippuu taivaalta lähes brucewillisleffa-tyyliin.
Yksi Paganini ja paholainen kirjan pääosan esittäjistä on viulumusiikki. Ammattimainen ja intohimoinen viulunsoitto on kuvattu todella hyvin niin, että täysin sävelkorvattomallakin kulki kylmät väreet selkää pitkin kun viulunsoiton saloja kuvailtiin. Tämä yhdessä koukuttavan juonen ja mieleenpainuvan henkilögallerian kanssa nostavat tämän kirjan selvästi keskitasoa paremmaksi jännäriksi.
* * * *
Hyptonisoijaa vaivasi tietynlainen laskelmoivuus ja kliinisyys. Paganini ja paholainen onnistuu mielestäni paljon paremmin kuvaamaan henkilöitä ja paikkoja ja luomaan "siellä olemisen" fiiliksen. Hyptonisoijassa juoni oli kaikki kaikessa mutta nyt jatko-osassa myös ihmiskuvaus saa suuren roolin. Pääosassa oleva komisario Joona Linna tuntuu nyt ihan oikealta ihmiseltä ja uudet henkilöt, kuten keijumainen rikostutkija Saga Bauer ovat kiinnostavia.
Kirjan alussa huviveneestä löytyy mystisesti kuollut nuori nainen ja edustuskodista hirttoköydestä roikkuva Ruotsin aseviennistä vastaava johtaja. Joona Linna alkaa tutkimaan tapauksia yhdessä Saga Bauerin kanssa ja pian he huomaavat että tapahtumien syyt ja seuraukset ovat kansainvälistä kokoluokkaa. Juonen käänteet seuraavat toisiaan aina toimintapainotteiseen loppuun asti.
Lars Keplerhän on nimimerkki jonka takaa löytyy ruotsalainen kirjailijapariskunta. He kirjoittavat näitä romaaneja yhdessä ilman suurempaa suunnitelmaa siitä kumpi kirjoittaa mitä. Tämä näkyy mielestäni kirjassa siinä miten kertominen limittyy ajan suhteen näkökulmasta toiseen Eli ensin kerrotaan Joona Linnan näkökulmasta tapahtumien kulku, sitten sama tapahtuma ainakin osittain vaikkapa Saga Bauerin näkövinkkelistä. Tämä yhdistettynä preesensin käyttöön ärsytti kirjan alussa mutta tuntui lopussa jo luonnolliselta ratkaisulta.
Kepler yhdistelee kirjassa perinteistä salapoliisintyötä tikittävään toimintajännitykseen. Vielä Hypnotisoijassa tuo toimintaosuus tuntui päälleliimatulta mutta nyt yhdistelmä toimii pääosin hyvin. Välillä tosin menee överiksi kun helikoptereita tippuu taivaalta lähes brucewillisleffa-tyyliin.
Yksi Paganini ja paholainen kirjan pääosan esittäjistä on viulumusiikki. Ammattimainen ja intohimoinen viulunsoitto on kuvattu todella hyvin niin, että täysin sävelkorvattomallakin kulki kylmät väreet selkää pitkin kun viulunsoiton saloja kuvailtiin. Tämä yhdessä koukuttavan juonen ja mieleenpainuvan henkilögallerian kanssa nostavat tämän kirjan selvästi keskitasoa paremmaksi jännäriksi.
* * * *
Jo Nesbö: Pelastaja (Johnny Kniga/WSOY)
Pelastaja on jo neljäs vuoden aikana lukemani Jo Nesbön dekkari. Aloin Nesbötä tosiaan lukemaan vasta viime syksynä ja nyt tästä norjalaiskirjailijasta on tullut varma valinta yöpöydälleni - lukemattomia nesböitä löytyy kirjaston hyllystä helposti. Olen lukenut kirjoja vähän sikin-sokin enkä ilmestymisjärjestyksessä. Tämä on toiminut ihan hyvin, vaikka viittaukset edellisiin kirjoihin välillä näin lukien menettävätkin merkitystään.
Pelastaja on takuuvarmaa Nesbö laatua. Tälläkin kertaa pääosassa on karheankarismaattinen rikostutkija Harry Hole. Holen hahmo ei tällä kertaa saa ihan yhtä hallitsevaa roolia kuin esimerkiksi kirjassa Torakat. Hole on Pelastajassa välillä lähes normaali poliisi eikä hänen päihde- ja ihmissuhdeongelmansa saa niin suurta roolia kuin aikaisemmin lukemissani Hole romaaneissa.
Pelastajassa jahdataan salaperäistä, kasvotonta ja häikäilemätöntä salamurhaajaa. Tapahtumat pyörivät pelastusarmeijan ja vuosien takaisten tapahtumien ympärillä. Kuten tavallista Nesbö heittelee juonen sekaan yllättäviä juonenkäänteitä sopivaan tahtiin ja onnistuu hyvin ihmiskuvauksissaan. Välillä juoni lipsahtaa hieman epäuskottavan puolelle, mutta ei pahasti. Pelastusarmeija järjestönä tuo kiinnostavan sivumaun jota olisi voinut hyödyntää romaanissa enemmänkin.
Aikaisemmin lukemissani Harry Hole kirjoissa mieleen on jäänyt pikkutarkka sadistisen väkivallan kuvaaminen joka on ainakin omasta mielestäni keikkunut siinä ihan hyvän maun rajoilla. Pelastaja on tässäkin suhteessa konservatiivisempi ja yhtä silmä-irti kohtausta lukuunottamatta väkivalta ei mene yökytyksen puolelle. Pelastaja onkin kokonaisuutena "helpompi" Harry Hole kirja kuin esimerkiksi Panssarisydän. Vähäisempi väkivalta ja paremmassa kunnossa oleva päähenkilö tekevät tästä perinteisemmän pohjoismaisen dekkarin. Makuasia sitten kummasta tykkää enemmän, Pelastaja on joka tapauksessa laadukasta ja koukuttavaa luettavaa tuttuun Jo Nesbö tyyliin.
* * *
Pelastaja on takuuvarmaa Nesbö laatua. Tälläkin kertaa pääosassa on karheankarismaattinen rikostutkija Harry Hole. Holen hahmo ei tällä kertaa saa ihan yhtä hallitsevaa roolia kuin esimerkiksi kirjassa Torakat. Hole on Pelastajassa välillä lähes normaali poliisi eikä hänen päihde- ja ihmissuhdeongelmansa saa niin suurta roolia kuin aikaisemmin lukemissani Hole romaaneissa.
Pelastajassa jahdataan salaperäistä, kasvotonta ja häikäilemätöntä salamurhaajaa. Tapahtumat pyörivät pelastusarmeijan ja vuosien takaisten tapahtumien ympärillä. Kuten tavallista Nesbö heittelee juonen sekaan yllättäviä juonenkäänteitä sopivaan tahtiin ja onnistuu hyvin ihmiskuvauksissaan. Välillä juoni lipsahtaa hieman epäuskottavan puolelle, mutta ei pahasti. Pelastusarmeija järjestönä tuo kiinnostavan sivumaun jota olisi voinut hyödyntää romaanissa enemmänkin.
Aikaisemmin lukemissani Harry Hole kirjoissa mieleen on jäänyt pikkutarkka sadistisen väkivallan kuvaaminen joka on ainakin omasta mielestäni keikkunut siinä ihan hyvän maun rajoilla. Pelastaja on tässäkin suhteessa konservatiivisempi ja yhtä silmä-irti kohtausta lukuunottamatta väkivalta ei mene yökytyksen puolelle. Pelastaja onkin kokonaisuutena "helpompi" Harry Hole kirja kuin esimerkiksi Panssarisydän. Vähäisempi väkivalta ja paremmassa kunnossa oleva päähenkilö tekevät tästä perinteisemmän pohjoismaisen dekkarin. Makuasia sitten kummasta tykkää enemmän, Pelastaja on joka tapauksessa laadukasta ja koukuttavaa luettavaa tuttuun Jo Nesbö tyyliin.
* * *
tiistai 16. elokuuta 2011
Jean-Christophe Rufin: Globalia (Tammi)
Globalia on lähitulevaisuuteen sijoittuva sci-fi tarina. Se yrittää kovasti olla yhtäaikaa jännityskertomus, ihmissuhderomaani ja ennenkaikkea kantaaottava tulevaisuudenkuvaus orwellimaiseen tyyliin. Osittain Rufin onnistuu tässä haastavassa tavoitteessaan, mutta yritys jää valitettavasti puolitiehen.
Kirjassa eletään lähitulevaisuudessa. Ihmiskunnan parempiosaiset ovat muuttaneet asumaan Globaliaan, jättimäiseen uuteen valtioon jonka maa-alueet on suojattu lasikuvuilla ympäröivästä maailmasta. Asukkaat on alistettu näennäinen demokratian avulla tiukkaan kontrolliin, jonka suurin osa kuitenkin kokee valheellisesti vapautena. Kauneusleikkaukset, yltiökaupallisuus, tv-ohjelmat ja lukuisat teemapäivät täyttävät ihmisten elämän, töitä tarvitsee tehdä vain halutessaan ja kaikenlainen yhteisöllisyys on pannassa. Elinikien pidentymisen takia nuoria ja lapsia on hyvin vähän ja Globaliassa vallitsee eräänlainen "ikuinen Floridalaisen eläkeläisen arki" - jopa sää on aina poutainen ja lämmin.
Kaikki eivät tätä kuitenkaan koe vapautena vaan pyrkivät haastamaan valtaapitävät tahot. Yksi kapinallisista on romaanin päähenkilö Baikal joka yhdessä tyttöystävänsä Katen kanssa karkaa Globalian lasikupujen ulkopuolelle ja päätyy lopulta yhden sortin vapaustaistelijaksi.
Rufin maalaa maailmastaan elävän ja yksityiskohtaisen kuvan. Välillä yhteiskunnan kuvailu menee kuitenkin lähes komedian puolelle kun kirjailija sortuu ylilyönteihin Globaliaa kuvaillessaan.Ihmiskuvauksiinsa Rufin ei saa syvyyttä ja hän tuntuukin kuvailevan enemmän mitä ihmisillä on päällään kuin mitä heillä on mielessään. Myöskään jännite ei missään välissä oikein kiristy - en jaksanut millään olla kovin huolissaan Baikalin ja Katen kohtalosta.
Globalia jääkin hyvästä yrityksestä huolimatta mieleen lähinnä hyvästä perusideastaan eli tulevaisuuden uudesta "kontrolli-demokratiasta". Itse tarina jäi liian pliisuksi puitteisiin nähden.
Rufin kertoo kirjan loppusanoissa kirjan idean synnystä ja kirjoittamisprosessista. Ihan kiva idea jonka näkisi mielellään muissakin kirjoissa.
* *
Kirjassa eletään lähitulevaisuudessa. Ihmiskunnan parempiosaiset ovat muuttaneet asumaan Globaliaan, jättimäiseen uuteen valtioon jonka maa-alueet on suojattu lasikuvuilla ympäröivästä maailmasta. Asukkaat on alistettu näennäinen demokratian avulla tiukkaan kontrolliin, jonka suurin osa kuitenkin kokee valheellisesti vapautena. Kauneusleikkaukset, yltiökaupallisuus, tv-ohjelmat ja lukuisat teemapäivät täyttävät ihmisten elämän, töitä tarvitsee tehdä vain halutessaan ja kaikenlainen yhteisöllisyys on pannassa. Elinikien pidentymisen takia nuoria ja lapsia on hyvin vähän ja Globaliassa vallitsee eräänlainen "ikuinen Floridalaisen eläkeläisen arki" - jopa sää on aina poutainen ja lämmin.
Kaikki eivät tätä kuitenkaan koe vapautena vaan pyrkivät haastamaan valtaapitävät tahot. Yksi kapinallisista on romaanin päähenkilö Baikal joka yhdessä tyttöystävänsä Katen kanssa karkaa Globalian lasikupujen ulkopuolelle ja päätyy lopulta yhden sortin vapaustaistelijaksi.
Rufin maalaa maailmastaan elävän ja yksityiskohtaisen kuvan. Välillä yhteiskunnan kuvailu menee kuitenkin lähes komedian puolelle kun kirjailija sortuu ylilyönteihin Globaliaa kuvaillessaan.Ihmiskuvauksiinsa Rufin ei saa syvyyttä ja hän tuntuukin kuvailevan enemmän mitä ihmisillä on päällään kuin mitä heillä on mielessään. Myöskään jännite ei missään välissä oikein kiristy - en jaksanut millään olla kovin huolissaan Baikalin ja Katen kohtalosta.
Globalia jääkin hyvästä yrityksestä huolimatta mieleen lähinnä hyvästä perusideastaan eli tulevaisuuden uudesta "kontrolli-demokratiasta". Itse tarina jäi liian pliisuksi puitteisiin nähden.
Rufin kertoo kirjan loppusanoissa kirjan idean synnystä ja kirjoittamisprosessista. Ihan kiva idea jonka näkisi mielellään muissakin kirjoissa.
* *
maanantai 1. elokuuta 2011
Johanna Tuomola: Petoksen anatomia (Myllylahti)
Petoksen anatomia on kolmas osa Johanna Tuomolan Noora Nurkka sarjaa. Nurkka on nuorehko naispoliisi joka kirjasarjan ensimmäisessä osassa muuttaa Helsingistä KRP:n palveluksesta pikkukaupunkiin paikallispoliisin rikoskonstaapeliksi. Nurkka on poliisin työnsä ohella yksinhuoltaja ja asuu lastensa kanssa isänsä ja tämän elämänkumppanin kanssa vanhalla maatilalla.
Petoksen anatomiassa tarina saa alkunsa kun Jukka Peura - aviomies, tuleva isä ja paikallinen liikemies - katoaa Ruotsin laivalta. Noora Nurkka kollegoineen alkaa selvittää katoamista ja pian selviää että tapaus ei ole niin yksinkertainen kuin aluksi näyttää. Kirjan kuluessa tapausta selvitellään samalla kun seurataan Nooran ja hänen kollegansa Mario Turusen romanssin syventymistä sekä ihmetellään rikoskomisario Pentti Litjan ja hänen vaimonsa suhteen ongelmia.
Petoksen anatomiassa tarina saa alkunsa kun Jukka Peura - aviomies, tuleva isä ja paikallinen liikemies - katoaa Ruotsin laivalta. Noora Nurkka kollegoineen alkaa selvittää katoamista ja pian selviää että tapaus ei ole niin yksinkertainen kuin aluksi näyttää. Kirjan kuluessa tapausta selvitellään samalla kun seurataan Nooran ja hänen kollegansa Mario Turusen romanssin syventymistä sekä ihmetellään rikoskomisario Pentti Litjan ja hänen vaimonsa suhteen ongelmia.
Tuomolan kirjoissa väkivaltaa on hyvin vähän, rikokset ovat pienimuotoisia ja kerronta muutenkin leppoisaa. Suurimman osan kirjaa tämän toimii hyvin, mutta välillä tulee vähän sellainen harlekiini-fiilis kun ihmissuhdeasioita vatvotaan turhan pitkään ja etenkin Nooran ja Marion suhteen kehittyminen on välillä jo ällöttävän imelää luettavaa. Tuomola myös venyttää kirjan loppuratkaisua mielestäni turhaan, jännite särkyy kun tuntuu että kirjailija ei millään haluaisi lopettaa tarinaansa.
Petoksen anatomia on helppolukuinen, "harmiton" dekkari joka pääosin on sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettu. Pientä hiomattomuuden makua kerronnassa edelleen on, mutta potentiaalia hyviin seuraaviin kirjoihin löytyy paljon kunhan tarinaa vähän tiivistää ja ihmissuhdekerrontaan lisää vähän särmää. Lisäpisteitä ilman muuta tulee siitä että joku vielä kirjoittaa dekkareita missä ei millään lailla mässäillä väkivallalla. Tuli mieleen että Petoksen anatomiasta ei millään saisi hyvää kokoillan elokuvaa, mutta se toimisi mainiosti alkuillan tv-sarjan käsikirjoituksena.
Loppuun vielä täytyy mainita tämä: Itseäni vaivasi kirjan alussa Toyota Prius henkilöauton ylenpalttinen mainostaminen ja kehuminen. Jos kyseessä olisi elokuva olisin ollut varma että kyseessä on product placement.
* * *
* * *
maanantai 11. heinäkuuta 2011
John Verdon: Numeropeli (Gummerus)
John Verdonin esikoisteos Numeropeli on erittäin hyvä dekkari. Pitkästä aikaa kirja joka todellakin oli pakko lukea lähes yhdeltä istumalta läpi (ja näin kesälomalla se oli jopa mahdollista).
Numeropeli on periaatteessa "vain" yksi sarjamurhaajatarina - sama peruskuvio on nähty monta kertaa niin Michael Connellyn kirjoissa kuin esimerkiksi Uhrilampaat elokuvassa. Kuviohan menee niin että tapahtuu yksi murha, sitten löytyy kasa samanlaisia murhia, johtolangat ovat mystisiä ja päähenkilö joutuu laittamaan itsensä vaaraan tapausta tutkiessaan.
Miksi sitten Numeropeli eroaa edukseen? Näen tähän kolme syytä. 1) Päähenkilö Dave Gurney - varhaiseläkkeellä oleva poliisi - on erittäin hyvin rakennettu syvällinen hahmo 2) Murhamysteeri on astetta mysteerisempi kuin perusdekkareissa 3) Verdon kirjoittaa koukuttavasti mutta ei kuitenkaan tee sana- ja lausevalinnoissaan liian helppoja ratkaisuja vaan teksti on laadukasta läpi koko kirjan.
Numeropelin juonesta on turha paljastaa tässä enempää. Kehotan vahvasti että kirjan takakantta ja etenkään etuliepeessä olevaa tiivistelmää ei kannata lukea. Lieveteksti paljastaa mielestäni ihan liikaa juonesta.
Numeropeli oli itselleni ilman muuta yksi viime aikojen parhaista dekkareista. Innoissani odotan Verdonin seuraavaa kirjaa jonka suomennos julkaistaan keväällä 2012.
* * * *
Numeropeli on periaatteessa "vain" yksi sarjamurhaajatarina - sama peruskuvio on nähty monta kertaa niin Michael Connellyn kirjoissa kuin esimerkiksi Uhrilampaat elokuvassa. Kuviohan menee niin että tapahtuu yksi murha, sitten löytyy kasa samanlaisia murhia, johtolangat ovat mystisiä ja päähenkilö joutuu laittamaan itsensä vaaraan tapausta tutkiessaan.
Miksi sitten Numeropeli eroaa edukseen? Näen tähän kolme syytä. 1) Päähenkilö Dave Gurney - varhaiseläkkeellä oleva poliisi - on erittäin hyvin rakennettu syvällinen hahmo 2) Murhamysteeri on astetta mysteerisempi kuin perusdekkareissa 3) Verdon kirjoittaa koukuttavasti mutta ei kuitenkaan tee sana- ja lausevalinnoissaan liian helppoja ratkaisuja vaan teksti on laadukasta läpi koko kirjan.
Numeropelin juonesta on turha paljastaa tässä enempää. Kehotan vahvasti että kirjan takakantta ja etenkään etuliepeessä olevaa tiivistelmää ei kannata lukea. Lieveteksti paljastaa mielestäni ihan liikaa juonesta.
Numeropeli oli itselleni ilman muuta yksi viime aikojen parhaista dekkareista. Innoissani odotan Verdonin seuraavaa kirjaa jonka suomennos julkaistaan keväällä 2012.
* * * *
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)