Mirjami Sirén: Kaupunki ilman koteja (Myllylahti)

Nuortenkirja Kaupunki ilman koteja on Sirénin esikoisromaani. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Airepoliksen kaupunkivaltioon. Airepolis on suljettu valtio, jossa innovointi on nostettu kaiken keskiöön. Innovaatioita pyritään houkuttelemaan esiin pakottamalla kansalaisia viettämään aikaa Luovuuskuutioissa. Kirjan nimi tulee siitä, että myös asuinpaikan vaihtaminen joka päivä katsotaan asiaksi, joka saa luovuuden kukkimaan.

Pääosassa on neljätoistavuotias Kipinä, joka heti kirjan ensimmäisessä luvussa aloittaa pakomatkan Airepoliksesta yhdessä yksinhuoltajaisänsä ja pikkusiskonsa kanssa. Ei liene suuri juonenpaljastus, jos kerron, että pakomatka ei mene suunnitelmien mukaan ja saa aikaan perheen elämän muutoksen, joka sysää kirjan tapahtumat liikkeelle.

Kirjan tapahtumien ajankohtaa ei kerrota, mutta omassa mielessäni sijoitin tarinan jonnekin lähitulevaisuuteen. Kirjassa esitelty teknologia ei sinällään ole mitään sci-fiä, ja valtiomuotona kuvatun kaltainen kansalaisten kontrollointiin perustuva oligarkia lienee valitettavan lähellä todellisuutta useassakin eri maassa (esimerkiksi Kiinan uiguurialueet).

Sirén on hyvin saanut aikaiseksi samaistuttavan ja vähän ahdistavankin täältä täytyy päästä pois -fiiliksen. Kipinä tuntee tukahtuvansa niin Airepolikseen, Luovuuskuutioon kuin pakoauton piilopaikkaankin. Romaanin pohjavire onkin kohtuullisen vakava, vaikka lasten välisissä dialogeissa tunnelmaa kevennetäänkin.

Aikuislukijana pakko tehdä innovaatioita -selitys monelle kirjan ympäristön kannalta olennaiselle asialle hieman häiritsi ja vei uskottavuutta, kun sitä ei juurikaan avattu. Lisäksi Kipinä tuntui välillä uskomattoman kiltiltä ja urhealta tapahtumat huomioon ottaen. Olisin kaivannut päähenkilöön särmää napsun lisää.

Kirja muistutti monelta osin Ulpu-Maria Lehtisen Kalmanperhon kutsua (jonka olen arvioinut aiemmin Instagramissa). Kummassakin kirjassa päähenkilö on 14-vuotias, joka kantaa huolta sisaruksestaan. Kummassakin liikutaan hienosti luodussa fiktiivisessä ympäristössä, ja kirjoitustyylissäkin oli mielestäni paljon samaa. Voisin kuvitella, että jos tykkäsit Kalmanperhosta, myös Sirénin kirja iskee - ja toisinpäin.

Kaupunki ilman koteja on sujuvasti etenevä, jännittävä ja mielikuvitusta kutkuttava kirja. Vahva suositus tälle etenkin yläasteikäisille! 

* * *

 

Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet (WSOY)

M

Pudonneet on Rasi-Koskisen toinen nuortenromaani. Luin ensimmäisen - Finlandia-voittajan - noin puoli vuotta sitten ja tykkäsin siitä pienin varauksin.

Tälläkin kertaa kirjailija leikittelee sillä, mitä todellisuus oikeasti on. Tämä aihepiiri on aina kiehtonut minua - niin fiktiivisessä kirjallisuudessa kuin tieteellisenä tekstinä (esimerkiksi Kari Enqvistin Kangastuksia varjojen talossa).

Kirjan päähenkilö on Ian. Hän on pyörätuolissa istuva nuori mies, joka tekee konemusiikkia tallentamistaan äänistä. Ian asuu Englannissa pienellä kadulla nimeltä Turnaround.

En paljasta juonesta yhtään enempää. Selvitä mitä on tapahtunut.

Luin kirjan illalla sängyssäni parin illan aikana. Parasta siinä oli mukaansa tempaava sujuvasti kerrottu tarina.

Mikko

Pudonneet on Rasi-Koskisen toinen nuortenromaani. Luin ensimmäisen - Finlandia-voittajan - noin puoli vuotta sitten ja tykkäsin siitä pienin varauksin.

Tälläkin kertaa kirjailija leikittelee sillä, mitä todellisuus oikeasti on. Aihepiirinä tämä on haastava ja aiheuttaa "kaikki on mahdollista, mikään ei siis ole uskottavaa" -riskin.

Kirjan päähenkilö on Suomeen adoptoitu Elias. Hän perii talon Turnaround nimiseltä kadulta Englannista ja matkustaa sinne koiransa kanssa. Elias haluaa kehittää maailman parhaan roolipelin.

En paljasta juonesta yhtään enempää. Keksi mitä tapahtuu seuraavaksi.

Luin kirjan parvekkeen riipputuolissa parin iltapäivän aikana. Parasta siinä oli ilmava ja vaivattoman tuntuinen kerronta yhdistettynä ihanan mystiseen tunnelmaan.

Äm

Pudonneet on Rasi-Koskisen toinen nuortenromaani. Luin ensimmäisen - Finlandia-voittajan - noin puoli vuotta sitten ja tykkäsin siitä pienin varauksin.

Tälläkin kertaa kirjailija leikittelee sillä, mitä todellisuus oikeasti on. Kirja on yhtä aikaa sekä samanlainen että täysin erilainen kuin edeltäjänsä.

Kirjan päähenkilö on nimeltään K. Hän etsii töitä ja päätyy ulkoiluttamaan koiria Turnaround nimiselle  pienelle kadulle Englantiin. Töiden etsimisen lisäksi K etsii jotain muutakin, paljon tärkeämpää.

En paljasta juonesta yhtään enempää. Maailma on nyt sinun.

Luin kirjan sohvalla löhöten parin päivän aikana. Parasta siinä oli mielenkiintoiset henkilöt, jotka oli kuvattu uskottavasti.

* * * *

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (WSOY)

Auringon pimeä puoli voitti vuoden 2019 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Kun tämän lisäksi juoni esittelytekstin perusteella vaikutti kiehtovalta yhdistelmältä jännitystä ja aikamatkailua, oli kirja helppo valinta lukulistalleni.

Kirjan päähenkilö on kuusitoistavuotias Emilia. Hän asuu eristetyssä diktatuurissa, Kaivoksen kaupungissa. Juonesta ei tee mieli paljastaa yhtään liikaa, ja niinpä tyydyn vain toteamaan, että luvassa on itsensä etsimistä, valtaapitäviä vastaan kapinointia ja salaperäisiä henkilöitä.

Rasi-Koskinen kirjoittaa vangitsevasti. Hän onnistuu tyylillään loihtimaan kaiken tapahtuvan päälle usvamaisen mystisen verhon, mutta tekstiä on silti helppo lukea.

Aikamatkailu kirjassa kuin kirjassa sisältää aina samat isoisäparadoksit ja madonreikäteoriat. Tässäkään kirjassa niiltä ei vältytä. Kirjailija käyttää kuitenkin ilahduttavan aitoja ja tuoreita teorioita ajassa liikkumista selittäessään. Vaikka olen ajasta ja sen luonteesta paljon lukenut sekä tieto- että kaunokirjallisuudesta, toi Auringon pimeä puoli kuitenkin uusi ajatuksia ja laittoi ajatukset liikkeelle. Mikään kova sci-fi kirja tämä ei silti missään tapauksessa ole, vaan keskiössä ovat vahvasti ihmiset ja tunteet, eivät koneet ja teoriat.

Kirjassa oli paljon samaa kuin 2021 lanu-Finlandian voittaneessa Mistä valo pääsee sisään -teoksessa. Ainakin dystooppinen tulevaisuudenkuva totalitäärisestä hallinnosta, aikuisuuden kynnyksellä oleva päähenkilö ja valtarakenteita vastaan kapinointi yhdistävät näitä (ja lukuisia muita) kirjoja. Yhteistä on myös se, että vaikka kirjat ovat nuortenkirjoja, sopivat ne aivan yhtä hyvin aikuisen luettavaksi.

Koukutuin alussa tarinaan ihan täysillä ja kirjaa piti päästä joka välissä lukemaan. Loppua kohti lukuinnostus kuitenkin hieman laantui. Kirja on pitkähkö (366 sivua) ja pituuteen nähden tapahtumia on loppujen lopuksi vähän. Viimeisen reilun sadan sivun aikana tuli usein fiilis, että tarina junnaa paikoillaan ja samaa asiaa kerrotaan uudestaan. Osaksi tämä oli tarkoituksellista ja juonelle olennaista, mutta silti pieni tylsyyden tunne iski kirjan loppupuolella ennen loppuratkaisuja.

Auringon pimeä puoli on sopivan erilainen ja erinomaisesti kirjoitettu kirja, joka saa aivoissa aikaan mukavaa solmuun menemisen tunnetta. Sopii niin nuorille kuin aikuisillekin.

* * *

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään (Otava)

Mistä valo pääsee sisään on dystopia lähitulevaisuudesta. Ilmastonmuutos on nostanut meren pintaa ja tapahtumien pääpaikkana toimiva Tokio on peittynyt osittain veden alle. Suurta osaa maailmaa pitää hallussaan totalitäärinen diktatuuri Itäisten Kauppaliittojen Unioni. Unionin julma ja väkivaltainen koneisto ylläpitää kastijärjestelmää, jossa alemmat kastit on alistettu eliitille eli kokokansalaisille.

Aalto kertoo tarinaa kolmesta eri näkökulmasta. Aleksei on kokokansalainen. Hän palaa kirjan alussa Tokioon isänsä johtamaan ihmistutkimuslaitokseen pitkän poissaolon jälkeen. Marija on ulkokansalainen ja mukana Unionin valtaa uhmaavassa kapinaliikkeessä. Kolmas näkökulma kuuluu koeyksilölle, Aleksein isän tutkimuslaitokseen muistinpyyhintään tuotavalle naiselle.

Kirjailija maalaa tulevaisuuden Tokiosta erittäin aidon tuntoisen kuvan. Lukiessa paikat näkee mielessään ja ne tulivat myös uniin. Juoni koukuttaa ja etenee selkeästi, ilman turhia kikkailuja. Yksi vangitseva  ja vahvoja ajatuksia herättävä sivujuoni on Aleksein äidin riippuvaisuus virtuaalimaailmasta. 

Kirja on jatko-osa Korento-romaanille. En ole Korentoa (vielä) lukenut ja Mistä valo pääsee sisään toimii mielestäni mainiosti myös itsenäisenä teoksena. 

Tarinan peruselementit ovat tuttuja monesta muusta teoksesta. Totalitäärinen hallintokoneisto yhdistettynä kapinallisiin ei ole uutta. Useassa kohdassa Orjattareni tuli vahvasti mieleen. Mutta tämä ei ole missään tapauksessa moite - jos kirja muistuttaa Margaret Atwoodin teoksia, ei se voi olla huono!

Mistä valo pääsee sisään voitti, lukemani perusteella täysin ansaitusti, viime vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Lukiessa mietin useaan kertaan, että missä menee nuorten ja aikuisten kirjan raja. Missään vaiheessa en ajatellut lukevani erityisesti nuortenkirjaa. Toki päähenkilöt ovat nuoria (Aleksei 19-vuotta), mutta tällä perusteella myös esimerkiksi Emmi Itärannan upea Teemestarin kirja olisi vähintään yhtä selkeästi nuortenkirja.

Tykkäsin tästä kirjasta todella paljon. Mietin pitkään neljän ja viiden tähden välillä. Päädyin neljään sen takia, että henkilöt jäivät lopulta hieman etäisiksi eikä heihin syntynyt vahvaa "jännittää miten sille käy" -sidettä. Vahva suositus tälle - toivottavasti löytää lukijoita niin nuorista kuin aikuisista.

* * * *

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia (WSOY)

Jo jonkin aikaa olen arponut josko otan Nälkäpelin lukulistalleni vai en. Kirjasarjan valtava suosio puolsi lukemista, nuortenkirja-status ja kornilta kuulostava juoni taas viivästytti lukemisen aloittamista. Muutama viikko sitten vihdoin poimin sarjan ensimmäinen osan kirjaston hyllystä mukaani.

Olin tarkoituksellisesti suojellut itseäni Nälkäpelin juonipaljastuksilta; en lukenut arvosteluja enkä edes katsonut kirjoista tehtyjen elokuvien trailereita. Niinpä etukäteen tiesin vain, että kyseessä on nuortenkirja, jossa lapset pakotetaan tappamaan toisiaan niin kutsutussa nälkäpelissä.

Päätin, että luen trilogian ensimmäisen osan ja sen jälkeen päätän josko jaksan kaikki kolme kirjaa kahlata läpi. Ja niinhän siinä sitten kävi, että luin kaikki kirjat (yhteensä lähes 1200 sivua) peräkkäin läpi, ahmimalla ja missään välissä ei edes käynyt mielessä, että voisin jotain muuta lukea ennen kuin Nälkäpeli on luettu.

Nälkäpeli-trilogian ensimmäinen kirja esittelee päähenkilön, Katnissin, 16-vuotiaan tytön. Katniss on koko sarjan ajan tapahtumien keskipisteessä ja tarinaa kerrotaan pääsääntöisesti minä-muodossa hänen näkökulmastaan. Katniss elää Panemiassa vyöhykkellä 12 ja joutuu valituksi Panemian pääkaupungin, Capitolin, pyörittämään tosi-tv ohjelmaan, Nälkäpeliin. Nälkäpelissä eri vyöhykkeiltä valitut lapset ja nuoret taistelevat toisiaan vastaan luonnon keskellä niin, että viimeiseksi eloonjäänyt voittaa pelin.

Vaikka tämä tosi-tv Nälkäpeli on antanut nimensä kirjasarjalle, on kirjoissa kyse kuitenkin ennen kaikkea dystopiakuvauksesta. Kirjat ovat kertomus siitä, kuinka sorrettu kansa nousee kapinaan ja nuoresta tytöstä tulee kapinan avainhahmo. Samalla Nälkäpeli on myös Katnissin kasvutarina ja hänen ihmissuhteensa ja henkiset kamppailunsa ovat suuressa roolissa.

Sarjan kolmesta osasta ensimmäinen herätti mielenkiinnon aiheeseen, toinen (Vihan liekit) jatkoi tarinaa syventämällä ykkösosan tapahtumia ja viemällä kertomuksen ikäänkuin astetta suuremmalle tasolle. Kolmas osa (Matkijanärhi) oli sitten pieni pettymys. Siitä puuttui kahden ensimmäisen osan luonnollisen oloinen tunnelma ja tilalla oli kylmempi ja kliinisempi ote. Etenkin kirjassa kuvattu kaupunkisota tuntui tympeältä ja yliampuvalta. "Kuinka monella eri tavalla voi tappaa"- botit eivät minua innostaneet. Matkijanärhi onnistuu kuitenkin vääntämään trilogian kunnialla päätökseen ja ihan loppuun oli vielä säästetty yksi yllätys.

Nälkäpeli oli yllättävän synkkä tarina. Katnissin kamppailu omien tunteidensa ja demoniensa kanssa tuntui aidolta - ja usein aidon ahdistavalta. Collinsin maalaama dystopia muuttuu sitä synkemmäksi mitä pidemmälle kirjat etenevät ja henkilöiden moraali rappeutuu uskottavan pelottavasti. Erityisen väkivaltainen kirjasarja ei ole tekojen kuvauksissaan, mutta ruumiita tulee kyllä tasaista tahtia ja mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Kirjathan on selkeästi luokiteltu nuortenkirjoiksi, mutta aivan yhtä hyvin voisin nähdä ne aikuisten kirjallisuuden joukossa. Nuortenkirjamaista Nälkäpelissä on oikeastaan vain kohtuullisen viaton kerronta Katnissin suurten rakkauksien, Galen ja Peetan, suhteen ja jonkinlainen tuotesijoittelumainen ote Katnissin pukeutumista kuvattaessa, Toisaalta Katnissin maskeeraukset ja puvustamiset tempaisivat aikuisen miehenkin mukanaan ja oli jännää odottaa, että minkälaisen muoti-ihmeen stylisti Cinna on hänelle milloinkin loihtinut.

Nälkäpeli koukutti etenkin kahden ensimmäisen osan aikana todella kovasti eikä kirjoja meinannut malttaa kädestään laskea. Suurin miinus tulee kolmannesta osasta, jossa kahden ensimmäisen osan luoma lumous vähän lässähti. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti ainakin kaikille dystopia-kirjallisuuden ystäville, iästä riippumatta.

* * * *