Kerrotaan nyt heti tähän alkuun, että luin tätä kirjaa vain noin neljäkymmentä sivua ennenkuin jätin sen kesken. Tämä ei siis nyt ole varsinainen arviointi vaan enemmänkin kommentit noiden muutaman kymmenen sivun perusteella.
Murha laitumella kertoo lampaista jotka yrittävät selvittää kuka tappoi heidän paimenensa. Kun luin tämän kirjan takakannesta kirjastossa en voinut olla istahtamatta alas ja lukematta paria ensimmäistä sivua. Niiden perusteella kirja tuntui yllättävän hyvältä yhdistelmältä mustaa huumoria, dekkaria ja jonkinlaista aikuisten satua. Kyseessä siis nimenomaan on aikuisten kirja, ei lasten satu.
Mutta silti.
Kirjan päähenkilöinä on siis hupsuja puhuvia lampaita. Ne puhuvat keskenään ja tuntuvat myös ymmärtävän ihmisten kieltä. Osa lampaista on fiksumpia kuin toiset, yleisvaikutelmaksi jäi että keskimäärin ne ovat semmoisen hassusti dementoituneen mutta välillä skarpisti ajattelevan mummon tasolla. Luen mielellään sci-fiä ja fantasiaakin ja niinpä ajattelin että tämmöinen outo lähtökohta ei minua häiritsisi. Mutta siis hei! Puhuvia hupsuja lampaita! Dekkarissa! Jotenkin tuo vain tökki niin pahasti että kirja jäi heti alussa kesken.
Sinällään kirja on - ainakin alun perusteella - ihan hyvin kirjoitettu, se on voittanut palkintoja ja käännetty ainakin kahdellekymmenelle eri kielelle. Eli erittäin todennäköisesti joku tästä tykkää eikä tämä mikään B-luokan teos missään tapauksessa ole.
En jaa tähtiä tälle kirjalle kun en tuon pidemmälle jaksanut lukea.
torstai 1. maaliskuuta 2012
perjantai 24. helmikuuta 2012
Ken Follett: Kun suuret sortuvat (WSOY)
Ken Folletilta on suomennettu yhteensä yhdeksäntoista romaania. Olen lukenut ne kaikki ja mukaan mahtuu sekä todellisia mestariteoksia että keskivertodekkareita. Folletin esikoisteos Neulansilmä on mielestäni edelleen paras lukemani vakoojajännäri. Toisaalta sellaiset kirjat kuin Kolmas kaksonen ja Eedenin vasara olivat tusinadekkareita joista ei jäänyt mieleen mitään ihmeempää. Suurimman vaikutuksen Folletin kirjoista minuun ovat tehneet 1100-luvulle sijoittuva Taivaan pilarit ja sen itsenäinen jatko-osa, 1300-luvulle sijoittuva Maailma ilman loppua. Näissä historiallisissa teoksissa Follett on onnistunut kuvaamaan todella mielenkiintoisen miljöön tapahtumineen ja kirjojen lähes tuhatsivuinen pituus onnistui luomaan vahvan immersion ("siellä olemisen fiiliksen").
Niinpä odotukseni olivat todella korkealla kun aloin lukemaan Folletin uusinta,1900-luvun alkuun sijoittuvaa järkälemäistä (noin 850 sivua) teosta. Kirja vastasi odotuksiini melko hyvin, mutta ihan Taivaan pilareiden veroista elämystä siitä ei tullut.
Kun suuret sortuvat kertoo viiden perheen kohtaloista 1900-luvun alkupuolella. Tapahtumat sijoittuvat ensisijaisesti Englantiin, Venäjälle, Saksaan ja Yhdysvaltoihin. Kirja rakentuu paljolti ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen ympärille. Välillä käydään läpi myös Englannin kaivosteollisuutta ja ammattiliittotoimintaa, Yhdysvaltojen presidenttipeliä, Englannin luokkajakoa, naisten tasa-arvotaistelua, Venäjän mafiaa ja niin edelleen.
Follett yhdistää ihan mukavasti aitoja historiallisia tapahtumia fiktiiviseen sisältöön. Välillä häiritsee kerronnan vahvat kontrastit kun lähes tietokirjamaisesta tapahtumien kertomisesta hypätään imelähköön rakkausdraamaan. Mutta jotenkin vain Follett saa tämänkin toimimaan ja kirjaa lukee koko ajan mielellään. Henkilökuvaukset ovat hyviä ja ihmisistä ja heidän kohtaloistaan tuli oltua oikeasti huolissaan. Follett myös välttää hyvin liian mustavalkoisen hyvä-paha asetelman ja jokaisella henkilöllä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.
Kirja toimisi varmasti hienosti oppimisen apuna jos haluaa tuon ajan tapahtumia ja niiden taustoja opiskella. Paikoitellen teos oli myös erittäin koukuttavaa luettavaa eikä sitä meinannut malttaa käsistään laskea. Tykkäsin kokonaisuutena tosi paljon, mutta ihan Taivaan pilareiden ja sen jatko-osan tasolle tämä ei noussut. Syynä tähän ehkä se, että nyt tapahtumat olivat enemmän irrallaan toisistaan ja tästä syystä myötäeläytyminen ei ollut niin voimakasta. Innolla odotan kuitenkin jatko-osia, joista ensimmäinen kertoo suuresta lamasta ja toisesta maailmansodasta ja toinen kylmän sodan ajasta.
* * * *
Niinpä odotukseni olivat todella korkealla kun aloin lukemaan Folletin uusinta,1900-luvun alkuun sijoittuvaa järkälemäistä (noin 850 sivua) teosta. Kirja vastasi odotuksiini melko hyvin, mutta ihan Taivaan pilareiden veroista elämystä siitä ei tullut.
Kun suuret sortuvat kertoo viiden perheen kohtaloista 1900-luvun alkupuolella. Tapahtumat sijoittuvat ensisijaisesti Englantiin, Venäjälle, Saksaan ja Yhdysvaltoihin. Kirja rakentuu paljolti ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen ympärille. Välillä käydään läpi myös Englannin kaivosteollisuutta ja ammattiliittotoimintaa, Yhdysvaltojen presidenttipeliä, Englannin luokkajakoa, naisten tasa-arvotaistelua, Venäjän mafiaa ja niin edelleen.
Follett yhdistää ihan mukavasti aitoja historiallisia tapahtumia fiktiiviseen sisältöön. Välillä häiritsee kerronnan vahvat kontrastit kun lähes tietokirjamaisesta tapahtumien kertomisesta hypätään imelähköön rakkausdraamaan. Mutta jotenkin vain Follett saa tämänkin toimimaan ja kirjaa lukee koko ajan mielellään. Henkilökuvaukset ovat hyviä ja ihmisistä ja heidän kohtaloistaan tuli oltua oikeasti huolissaan. Follett myös välttää hyvin liian mustavalkoisen hyvä-paha asetelman ja jokaisella henkilöllä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.
Kirja toimisi varmasti hienosti oppimisen apuna jos haluaa tuon ajan tapahtumia ja niiden taustoja opiskella. Paikoitellen teos oli myös erittäin koukuttavaa luettavaa eikä sitä meinannut malttaa käsistään laskea. Tykkäsin kokonaisuutena tosi paljon, mutta ihan Taivaan pilareiden ja sen jatko-osan tasolle tämä ei noussut. Syynä tähän ehkä se, että nyt tapahtumat olivat enemmän irrallaan toisistaan ja tästä syystä myötäeläytyminen ei ollut niin voimakasta. Innolla odotan kuitenkin jatko-osia, joista ensimmäinen kertoo suuresta lamasta ja toisesta maailmansodasta ja toinen kylmän sodan ajasta.
* * * *
sunnuntai 12. helmikuuta 2012
Risto Räppääjä ja viileä Venla (elokuva)
Kävin katsomassa uusimman Risto Räppääjä elokuvan yhdessä 6-vuotiaan tyttäreni kanssa. Mielestäni lastenelokuvien arviointi vain aikuisen näkökulmasta on aina huono idea, niinpä tässä lyhyesti omat kommenttini ja sitten tytön ajatukset elokuvasta.
Aikaisemmat Risto Räppääjä elokuvat ovat olleet huolella tehtyjä lastenelokuvia, joissa lasta ei ole aliarvioitu. Musiikilla ja tarkkaan harkitulla värimaailmalla on ollut olennainen osa elokuvissa. Samaa hyväksi havaittua rataa jatkaa myös sarjan uusin (ja ilmeisesti viimeinen) elokuva. Jotenkin tästä jäi kuitenkin valjumpi maku kuin edellisistä osista. Juoni oli lähes olematon, elokuva oli lähinnä "jokainen saa olla oma itsensä"-ajatuksen ympärille rakennettu reilun tunnin mittainen kuvaus elämästä kesäsaaressa. Risto Räppääjille ominainen kirkas ja selkeä värimaailma ei nyt päässyt kunnolla oikeuksiinsa kun taustalla oli perusvärista luontoa lähes koko ajan. Jotenkin vain ne kirkkaanpunaiset rakennukset ja myrkynvihreät ajoneuvot ovat toimineet tosi hyvin aikaisemmissa elokuvissa. Lisäksi tuntui että sarjakuvatehosteita (oudot äänet, kuvan päälle liimatut puhekuplat, siirtymätehosteet) oli nyt aikaisempaa enemmän tai ainakin ne hyppäsivät silmille enemmän ja tästä jäi vähän turhan kikkailun maku.
Näyttelijät (joita on käytännössä kuusi + muutama pieni sivuosa) olivat hyviä ja etenkin Ulla Tapaninen Elvinä oli taas elementissään. Elokuvan parasta antia olivat lukuisat Iiro Rantalan säveltämät musiikkikappaleet, joista useat esitettiin irrallisina musiikkivideomaisina pätkinä.
Siinä minun mietteeni, mutta seuraavassa kommentit oikealta kohdeyleisöltä (varoitus, sisältää juonipaljastuksia).
Se Nelli oli eka sen Riston kaveri mutta sitten se näki sen viileän Venlan ja tuli sen kaveriksi. Sitten kun se oli leikkinyt sen kaa niin se tykkäsi taas Ristosta ja ne alkoi kolmestaan leikkimään.
Parasta oli se kun viileä Venla oppi uimaan lopussa. Huonointa oli se kun viileä Venla ja Nelli harjoitteli esitystä ja joku kuvasi siinä niin näkyi ihan hämärällä eikä näkynyt mitään värejä.
Lauluista paras oli se laulu kun viileä Venla lauloi vähän nolottaa ja esitteli niinkuin ne kaikki sanat jota se sano ja sitten ne yhdessä tiesi ne.
Ei naurattanut eikä pelottanut. Tää oli sellainen elokuva joka ei ollut niinkuin pelottava ja siinä ei melkein tapahtunut mitään pelottavaa tai naurettavaa.
Oli tää ihan hyvä.
Aikaisemmat Risto Räppääjä elokuvat ovat olleet huolella tehtyjä lastenelokuvia, joissa lasta ei ole aliarvioitu. Musiikilla ja tarkkaan harkitulla värimaailmalla on ollut olennainen osa elokuvissa. Samaa hyväksi havaittua rataa jatkaa myös sarjan uusin (ja ilmeisesti viimeinen) elokuva. Jotenkin tästä jäi kuitenkin valjumpi maku kuin edellisistä osista. Juoni oli lähes olematon, elokuva oli lähinnä "jokainen saa olla oma itsensä"-ajatuksen ympärille rakennettu reilun tunnin mittainen kuvaus elämästä kesäsaaressa. Risto Räppääjille ominainen kirkas ja selkeä värimaailma ei nyt päässyt kunnolla oikeuksiinsa kun taustalla oli perusvärista luontoa lähes koko ajan. Jotenkin vain ne kirkkaanpunaiset rakennukset ja myrkynvihreät ajoneuvot ovat toimineet tosi hyvin aikaisemmissa elokuvissa. Lisäksi tuntui että sarjakuvatehosteita (oudot äänet, kuvan päälle liimatut puhekuplat, siirtymätehosteet) oli nyt aikaisempaa enemmän tai ainakin ne hyppäsivät silmille enemmän ja tästä jäi vähän turhan kikkailun maku.
Näyttelijät (joita on käytännössä kuusi + muutama pieni sivuosa) olivat hyviä ja etenkin Ulla Tapaninen Elvinä oli taas elementissään. Elokuvan parasta antia olivat lukuisat Iiro Rantalan säveltämät musiikkikappaleet, joista useat esitettiin irrallisina musiikkivideomaisina pätkinä.
Siinä minun mietteeni, mutta seuraavassa kommentit oikealta kohdeyleisöltä (varoitus, sisältää juonipaljastuksia).
Se Nelli oli eka sen Riston kaveri mutta sitten se näki sen viileän Venlan ja tuli sen kaveriksi. Sitten kun se oli leikkinyt sen kaa niin se tykkäsi taas Ristosta ja ne alkoi kolmestaan leikkimään.
Parasta oli se kun viileä Venla oppi uimaan lopussa. Huonointa oli se kun viileä Venla ja Nelli harjoitteli esitystä ja joku kuvasi siinä niin näkyi ihan hämärällä eikä näkynyt mitään värejä.
Lauluista paras oli se laulu kun viileä Venla lauloi vähän nolottaa ja esitteli niinkuin ne kaikki sanat jota se sano ja sitten ne yhdessä tiesi ne.
Ei naurattanut eikä pelottanut. Tää oli sellainen elokuva joka ei ollut niinkuin pelottava ja siinä ei melkein tapahtunut mitään pelottavaa tai naurettavaa.
Oli tää ihan hyvä.
keskiviikko 25. tammikuuta 2012
Harlan Coben: Tiukassa otteessa (WSOY)
Edellinen lukemani Cobenin kirja oli pettymys kirjailijan aikasempiin kirjoihin verrattuna, mutta kuitenkin vielä ihan mukavaa luettavaa. Niinpä nappasin Cobenin uusimman teoksen Tiukassa otteessa mukaani työmatkalle lentokonelukemiseksi. Valitettavasti Cobenin laskeva trendi kirjojen tasossa jatkuu, tällä kertaa lukukokemus jäi varsin heikoksi.
Cobenin kirjoissa yleensä aina joku katoaa, niin tälläkin kertaa. Nyt katoamisvuoron saa 16-vuotias lukiolainen Adam Baye. Ennen Adamin katoamista hänen vanhempansa Mike ja Tia ovat asentaneet poikansa tietokoneelle vakoiluohjelmiston jolla ovat seuranneet poikansa touhuja. Adamin katoamista selvittäessään he pääsevät vähitellen selville paitsi kaupungin hämärästä nuorisoelämästä myös naapureidensa salaisuuksista.
Kirja etenee ärsyttävällä rytmityksellä. Aina kun jotain jännittävää on tapahtumassa Coben lataa väliin pitkiä pätkiä missä turhan alleviivaavasti maalaillaan henkilöiden taustoja ja muuta itse juonen kannalta epäolennaista. Ja ongelma on että kirjan ainoa hyvä puoli on sinällään yllätyksellinen juoni. Muu tarina sen ympärillä on päälleliimatun oloista ja lukijaa aliarvioivaa. Yksi kirjan "jutuista" on ihmeellisen internet-tekniikan esittely. Se tehdään ihan realistisesti mutta ei ainakaan minussa mitään suuria vau-elämyksiä saanut aikaan. Tarinaan on aika ajoin sisällytetty raakaa väkivaltaa ja vaikkei sillä varsinaisesti mässäilläkään jätti se silti tympeän maun. Henkilökuvaukset ovat ohuita eikä kenenkään henkilön kohtalo oikeasti jaksanut kiinnostaa vaikka Coben kovasti yrittääkin saada lukijan jännittämään henkilöidensä puolesta.
Luin kirjan loppuun asti hyppien välillä tylsien kappaleiden yli. Juonessa pysyi hyvin mukana näinkin lukien ja ainoa syy miksi luin kirjan loppuun oli se, että halusin tietää juonen loppuratkaisut. En voi tätä kirjaa suositella oikein kenellekään.
*
Cobenin kirjoissa yleensä aina joku katoaa, niin tälläkin kertaa. Nyt katoamisvuoron saa 16-vuotias lukiolainen Adam Baye. Ennen Adamin katoamista hänen vanhempansa Mike ja Tia ovat asentaneet poikansa tietokoneelle vakoiluohjelmiston jolla ovat seuranneet poikansa touhuja. Adamin katoamista selvittäessään he pääsevät vähitellen selville paitsi kaupungin hämärästä nuorisoelämästä myös naapureidensa salaisuuksista.
Kirja etenee ärsyttävällä rytmityksellä. Aina kun jotain jännittävää on tapahtumassa Coben lataa väliin pitkiä pätkiä missä turhan alleviivaavasti maalaillaan henkilöiden taustoja ja muuta itse juonen kannalta epäolennaista. Ja ongelma on että kirjan ainoa hyvä puoli on sinällään yllätyksellinen juoni. Muu tarina sen ympärillä on päälleliimatun oloista ja lukijaa aliarvioivaa. Yksi kirjan "jutuista" on ihmeellisen internet-tekniikan esittely. Se tehdään ihan realistisesti mutta ei ainakaan minussa mitään suuria vau-elämyksiä saanut aikaan. Tarinaan on aika ajoin sisällytetty raakaa väkivaltaa ja vaikkei sillä varsinaisesti mässäilläkään jätti se silti tympeän maun. Henkilökuvaukset ovat ohuita eikä kenenkään henkilön kohtalo oikeasti jaksanut kiinnostaa vaikka Coben kovasti yrittääkin saada lukijan jännittämään henkilöidensä puolesta.
Luin kirjan loppuun asti hyppien välillä tylsien kappaleiden yli. Juonessa pysyi hyvin mukana näinkin lukien ja ainoa syy miksi luin kirjan loppuun oli se, että halusin tietää juonen loppuratkaisut. En voi tätä kirjaa suositella oikein kenellekään.
*
Camilla Läckberg: Merenneito (Gummerus)
Camilla Läckberg on yksi Euroopan myydyimpiä kirjailijoita, hän on käsittääkseni ollut TOP-10 joukossa jo useamman vuoden. Itse törmäsin tähän ruotsalaiskirjailijaan kuitenkin vasta nyt kun hänen uusin suomennettu dekkarinsa Merenneito oli esillä kirjaston uutuushyllyssä.
Läckbergin kirjat kertovat kirjailija Erica Falckista ja hänen poliisimiehestään Patrik Hedstömistä. He asuvat pienessä Fjällbackan kylässä jonne Läckberg sijoittaa rikoksensa. Läckberg on itse kotoisin juuri Fjällbackasta ja myös hänen miehensä on poliisi. Melkoinen alter ego asetelma on siis kyseessä.
Merenneidossa Fjällbackan poliisi etsii mystisesti kadonnutta miestä. Pian kylässä asuva esikoiskirjailija alkaa saada outoja uhkauskirjeitä. Tapahtuvat tuntuvat liittyvän toisiinsa ja kaksosia viimeisillään odottava Erica alkaa selvittämään tapausta harrastuspohjalta samalla kun hänen miehensä selvittää sitä työn puolesta.
Tarina piti hyvin otteessaan ja oli sopivan monipuolinen, mutta kuitenkin helposti seurattava. Läckberg käyttää tehokeinona takaumia menneisyyden tapahtumiin kuten niin moni muukin dekkaristi - vanhoja tapahtumia kerrotaan minä-muodossa kerta kerralta lisää paljastaen. Henkilöhahmot olivat pääosin hyvin kuvattuja. Tosin esimerkiksi täysin epäpätevä poliisipäällikkö Mellberg ja muutamat vainoharhaiset miehiään vakoilevat vaimot olivat jo liian stereotyyppisiä omaan makuuni. Loppuratkaisu oli vähän pliisu niinkuin usein näissä agathachristie-tyylin arvoitusdekkareissa.
Merenneito on helppolukuinen ja harmiton dekkari joka unohtuu pian lukemisen jälkeen, mutta jota on helppo suositella ajanvietteeksi kenelle vaan. Se ei sisällä juurikaan väkivaltaa ja keskittyy kuvaamaan paitsi rikoksen ratkaisemista myös henkilöiden elämää ja ihmissuhteita. Näiltä osin se muistuttaakin paljon Johanna Tuomolan kirjoja. Läclbergiltä on ennen tätä suomennettu kuusi teosta, uskoisin että luen vielä ainakin jonkun noista aikaisemmista kirjoista kun kaipaan viihdyttävää perusdekkaria.
* * *
Läckbergin kirjat kertovat kirjailija Erica Falckista ja hänen poliisimiehestään Patrik Hedstömistä. He asuvat pienessä Fjällbackan kylässä jonne Läckberg sijoittaa rikoksensa. Läckberg on itse kotoisin juuri Fjällbackasta ja myös hänen miehensä on poliisi. Melkoinen alter ego asetelma on siis kyseessä.
Merenneidossa Fjällbackan poliisi etsii mystisesti kadonnutta miestä. Pian kylässä asuva esikoiskirjailija alkaa saada outoja uhkauskirjeitä. Tapahtuvat tuntuvat liittyvän toisiinsa ja kaksosia viimeisillään odottava Erica alkaa selvittämään tapausta harrastuspohjalta samalla kun hänen miehensä selvittää sitä työn puolesta.
Tarina piti hyvin otteessaan ja oli sopivan monipuolinen, mutta kuitenkin helposti seurattava. Läckberg käyttää tehokeinona takaumia menneisyyden tapahtumiin kuten niin moni muukin dekkaristi - vanhoja tapahtumia kerrotaan minä-muodossa kerta kerralta lisää paljastaen. Henkilöhahmot olivat pääosin hyvin kuvattuja. Tosin esimerkiksi täysin epäpätevä poliisipäällikkö Mellberg ja muutamat vainoharhaiset miehiään vakoilevat vaimot olivat jo liian stereotyyppisiä omaan makuuni. Loppuratkaisu oli vähän pliisu niinkuin usein näissä agathachristie-tyylin arvoitusdekkareissa.
Merenneito on helppolukuinen ja harmiton dekkari joka unohtuu pian lukemisen jälkeen, mutta jota on helppo suositella ajanvietteeksi kenelle vaan. Se ei sisällä juurikaan väkivaltaa ja keskittyy kuvaamaan paitsi rikoksen ratkaisemista myös henkilöiden elämää ja ihmissuhteita. Näiltä osin se muistuttaakin paljon Johanna Tuomolan kirjoja. Läclbergiltä on ennen tätä suomennettu kuusi teosta, uskoisin että luen vielä ainakin jonkun noista aikaisemmista kirjoista kun kaipaan viihdyttävää perusdekkaria.
* * *
sunnuntai 1. tammikuuta 2012
Nightwish: Imaginaerum
Tarkoitus oli pitää tämä blogi vain kirjablogina mutta nyt kun uusin Nightwishin levy on tullut lukuisia kertoja kuunneltua läpi niin en malttanut olla kirjoittamatta siitä arviota. Olen itse täysin epämusikaalinen eli en yritäkään arvioida bändin soitto- tai laulutaitoja vaan yritän tuoda esille levyn aikaansaamia fiiliksiä. Tässä siis lyhyet arviot Imaginearumin jokaisesta biisistä ja lopuksi vielä yhteenveto koko albumista.
Taikatalvi
Levyn aloittaa suomenkielinen lyhyt balladi Taikatalvi. Tämä "sirelwoodmainen" kappale toimii yllättävän hyvin levyn introna, itsenäiseksi kappaleeksi sitä tuskin on tarkoitettukaan. Kappaletta voisi verrata kirjan prologiin joka herättää heti kiinnostuksen lukea (kuunnella) enemmän. Marco Hietalan ääni kuulostaa yllättävän hyvältä ja sopivan karhealta tälläiseen suomenkieliseen tunnelmointiin.
Storytime
Levyn ensimmäinen sinkkulohkaisu Storytime on yksi levyn "helpoimmista" biiseistä. Se rullaa poppimaisen sulavasti ilman turhia särmiä ja kertosäe jää helposti päähän soimaan. Kun levyssä kerran huvipuistoteemalla liikutaan niin Storytimestä tuli mieleeni Power Parkin mainio puuvuoristorata - se on samanlaista miellyttävän pehmeää mutta kovavauhtista kyytiä alusta loppuun ilman turhia yllätyksiä tai kolautuksia.
Ghost River
Ghost River on mielestäni yksi levyn parhaimmista kappaleista. Siinä on paljon samaa kuin aikaisemmissa Nightwish suosikeissani, I wish I had an Angel and Bye bye beautiful. Marcon huutolaulu yhdistyy hyvin Anetten rauhallisempiin osuuksiin ja tästä tulee mukavaa kontrastia. Biisin sopisi tunnelmaltaan - ja myös sanoiltaan - erinomaisesti sound trackiksi jos Jeff Longin Helvetin sydämestä tehtäisiin elokuva!
Slow, love, slow
Tässä on yksi levyn suurimmista yllätyksistä, hämyisää Jazz tunnelmaa ei ole aikaisemmilla Nightwish levyillä kuultu. Kappale toimii yllättävän hyvin ja Anetten ääni sopii biisiin erinomaisesti. Tunnelmaltaan Film Noire fiilistä sisältävä laulu kävisi erinomaisesti vaikkapa Antti Tuomaisen Parantaja romaanin taustalle. Erikoismaininta lopun "kellon naksutuksesta", joka jotenkin sopii loppuun tosi hyvin ennenkuin seuraava kappale alkaa.
I want my tears back
Biisin alku tuo mieleen kasarihevin yhdistettynä irlantilaisiin kansanlauluhin. Kappale onneksi paranee edetessään ja kertosäe rullaa mukavasti. Semmoinen perushyvä biisi joka ei erotu joukosta hyvässä eikä pahassa.
Scaretale
Kappale voisi olla suoraan teatterilavalta musikaalista repäisty. Tulee fiilis että Anette näyttelee laulamalla ja Marcon välirepliikitkin ovat kuin suoraan musikaalin käsikirjoituksesta. Ei ihan perusbiisi siis ja vaatii kuuntelua. Aluksi ei uponnut mulle yhtään mutta on parantunut kuuntelu kuuntelulta. Tavoittaa kyllä mainiosti tunnelman, kun laittaa silmät kiinni niin tulee fiilis kuin olisi keskiaikaisella torilla ihmisvilinässä.
Arabesque
Arabialaisbaikutteinen instrumentaalibiisi jossa on vahva välisoiton maku. Täyttää paikkansa siirtymäbiisinä kahden täysin eri tunnelmaisen kappaleen välillä.
Turn loose the mermaids
Erittäin kaunis kappale! Sopisi mainiosti vaikkapa Sormusten herran sound track musiikiksi.
Rest calm
Tunnelmaltaan paljolti edellisen biisin kaltainen, vähän niinkuin Turn loose the mermaids olisi saman teeman rauhallinen avaus ja Rest calm vähän vauhdikkaampi jatko-osa. Sinällään tämä on yksi levyn selkeimmistä "perinteisistä" Nighwish-biiseistä ilman turhia kikkailuja ja sinällään mukavaa kuunneltavaa. Pituus (7 min) on vähän liikaa etenkin kun loppu menee saman toistamiseksi.
The crow, the owl and the dove
Oma (tämänhetkinen) suosikkini tällä levyllä. Kaunis biisi, jossa erittäin tarttuva melodia. Marcon ja Anetten äänet soivat hyvin yhteen. Tunnelmasta tulee mieleen yksi kaikkien aikojen parhaista lukemistani kirjoista, Ishiguro Kazuon Pitkän päivän ilta. Tämä on levyn ainoa biisi jonka on säveltänyt Marco Hietala eikä Tuomas Holopainen. Tykkäsin kovasti myös Hietalan säveltämästä Islanderista edellisellä levyllä.
Last ride of the day
Jostain syystä en ikinä muista millainen biisi tämä on, ei siis jää soimaan päähän. Sitten kuunnellessa kuulostaa kyllä hyvältä ja kertosäe on tarttuvan kuuloinen.
Song of myself
Aloin ensi kertaa kuuntelemaan tätä biisiä suurin odotuksin, pidän edellisen levyn Poet and the pendulumia yhtenä Nighwishin hienoimmista kappaleista ikinä huolimatta (tai johtuen) sen pituudesta. Kun nyt siis näin että tarjolla olisi taas reilusti yli kymmenen minuutin biisi jossa on useita eri osia niin odotukset olivat korkealla. Mutta valitettavasti Song of myself ei vaan ainakaan mulle toimi kovin hyvin. Lauluosuudet ovat peruskauraa ja puolet biisistä on puheosuuksia jotka on siinä ja siinä että kuulostavatko syvällisiltä ajatuksilta vai kornilta kikkailulta. Voisin arvailla että biisi on Tuomas Holopaisen taiteellinen kokeilu ja sinällään ihan kiinnostava mutta tästä jää juuri sellainen "piti tätäkin kokeilla"-maku suuuhin.
Imaginaerum
Komea instrumentaalibiisi joka ikäänkuin kokoaa koko levyn yhteen ja toistaa usean levyn kappaleen teemoja. Erittäin vahvasti elokuvamusiikkia ja on helppo kuvitella että tämä kappale soisi tulevan Imaginaerum elokuvan lopputekstien aikana.
Kokonaisuutena Imaginaerum on hieno levy joka muodostaa yhden selkeän kokonaisuuden. Kaikki biisit eivät yksinään toimi niin hyvin, mutta levy on ikäänkuin enemmän kuin osiensa summa. Aikasempiin Nighwish levyihin verrattuna Imaginaerum on vähemmän raskas mutta toisaalta selvästi enemmän kokeileva levy. Ainakin mulle nuo kokeilut toimii hyvin, on jotenkin hienoa kun heavy-tykitystä seuraa tunnelmoiva Jazz kappale ja tuo yhdistelmä oikeasti toimii hyvin.
Taikatalvi
Levyn aloittaa suomenkielinen lyhyt balladi Taikatalvi. Tämä "sirelwoodmainen" kappale toimii yllättävän hyvin levyn introna, itsenäiseksi kappaleeksi sitä tuskin on tarkoitettukaan. Kappaletta voisi verrata kirjan prologiin joka herättää heti kiinnostuksen lukea (kuunnella) enemmän. Marco Hietalan ääni kuulostaa yllättävän hyvältä ja sopivan karhealta tälläiseen suomenkieliseen tunnelmointiin.
Storytime
Levyn ensimmäinen sinkkulohkaisu Storytime on yksi levyn "helpoimmista" biiseistä. Se rullaa poppimaisen sulavasti ilman turhia särmiä ja kertosäe jää helposti päähän soimaan. Kun levyssä kerran huvipuistoteemalla liikutaan niin Storytimestä tuli mieleeni Power Parkin mainio puuvuoristorata - se on samanlaista miellyttävän pehmeää mutta kovavauhtista kyytiä alusta loppuun ilman turhia yllätyksiä tai kolautuksia.
Ghost River
Ghost River on mielestäni yksi levyn parhaimmista kappaleista. Siinä on paljon samaa kuin aikaisemmissa Nightwish suosikeissani, I wish I had an Angel and Bye bye beautiful. Marcon huutolaulu yhdistyy hyvin Anetten rauhallisempiin osuuksiin ja tästä tulee mukavaa kontrastia. Biisin sopisi tunnelmaltaan - ja myös sanoiltaan - erinomaisesti sound trackiksi jos Jeff Longin Helvetin sydämestä tehtäisiin elokuva!
Slow, love, slow
Tässä on yksi levyn suurimmista yllätyksistä, hämyisää Jazz tunnelmaa ei ole aikaisemmilla Nightwish levyillä kuultu. Kappale toimii yllättävän hyvin ja Anetten ääni sopii biisiin erinomaisesti. Tunnelmaltaan Film Noire fiilistä sisältävä laulu kävisi erinomaisesti vaikkapa Antti Tuomaisen Parantaja romaanin taustalle. Erikoismaininta lopun "kellon naksutuksesta", joka jotenkin sopii loppuun tosi hyvin ennenkuin seuraava kappale alkaa.
I want my tears back
Biisin alku tuo mieleen kasarihevin yhdistettynä irlantilaisiin kansanlauluhin. Kappale onneksi paranee edetessään ja kertosäe rullaa mukavasti. Semmoinen perushyvä biisi joka ei erotu joukosta hyvässä eikä pahassa.
Scaretale
Kappale voisi olla suoraan teatterilavalta musikaalista repäisty. Tulee fiilis että Anette näyttelee laulamalla ja Marcon välirepliikitkin ovat kuin suoraan musikaalin käsikirjoituksesta. Ei ihan perusbiisi siis ja vaatii kuuntelua. Aluksi ei uponnut mulle yhtään mutta on parantunut kuuntelu kuuntelulta. Tavoittaa kyllä mainiosti tunnelman, kun laittaa silmät kiinni niin tulee fiilis kuin olisi keskiaikaisella torilla ihmisvilinässä.
Arabesque
Arabialaisbaikutteinen instrumentaalibiisi jossa on vahva välisoiton maku. Täyttää paikkansa siirtymäbiisinä kahden täysin eri tunnelmaisen kappaleen välillä.
Turn loose the mermaids
Erittäin kaunis kappale! Sopisi mainiosti vaikkapa Sormusten herran sound track musiikiksi.
Rest calm
Tunnelmaltaan paljolti edellisen biisin kaltainen, vähän niinkuin Turn loose the mermaids olisi saman teeman rauhallinen avaus ja Rest calm vähän vauhdikkaampi jatko-osa. Sinällään tämä on yksi levyn selkeimmistä "perinteisistä" Nighwish-biiseistä ilman turhia kikkailuja ja sinällään mukavaa kuunneltavaa. Pituus (7 min) on vähän liikaa etenkin kun loppu menee saman toistamiseksi.
The crow, the owl and the dove
Oma (tämänhetkinen) suosikkini tällä levyllä. Kaunis biisi, jossa erittäin tarttuva melodia. Marcon ja Anetten äänet soivat hyvin yhteen. Tunnelmasta tulee mieleen yksi kaikkien aikojen parhaista lukemistani kirjoista, Ishiguro Kazuon Pitkän päivän ilta. Tämä on levyn ainoa biisi jonka on säveltänyt Marco Hietala eikä Tuomas Holopainen. Tykkäsin kovasti myös Hietalan säveltämästä Islanderista edellisellä levyllä.
Last ride of the day
Jostain syystä en ikinä muista millainen biisi tämä on, ei siis jää soimaan päähän. Sitten kuunnellessa kuulostaa kyllä hyvältä ja kertosäe on tarttuvan kuuloinen.
Song of myself
Aloin ensi kertaa kuuntelemaan tätä biisiä suurin odotuksin, pidän edellisen levyn Poet and the pendulumia yhtenä Nighwishin hienoimmista kappaleista ikinä huolimatta (tai johtuen) sen pituudesta. Kun nyt siis näin että tarjolla olisi taas reilusti yli kymmenen minuutin biisi jossa on useita eri osia niin odotukset olivat korkealla. Mutta valitettavasti Song of myself ei vaan ainakaan mulle toimi kovin hyvin. Lauluosuudet ovat peruskauraa ja puolet biisistä on puheosuuksia jotka on siinä ja siinä että kuulostavatko syvällisiltä ajatuksilta vai kornilta kikkailulta. Voisin arvailla että biisi on Tuomas Holopaisen taiteellinen kokeilu ja sinällään ihan kiinnostava mutta tästä jää juuri sellainen "piti tätäkin kokeilla"-maku suuuhin.
Imaginaerum
Komea instrumentaalibiisi joka ikäänkuin kokoaa koko levyn yhteen ja toistaa usean levyn kappaleen teemoja. Erittäin vahvasti elokuvamusiikkia ja on helppo kuvitella että tämä kappale soisi tulevan Imaginaerum elokuvan lopputekstien aikana.
Kokonaisuutena Imaginaerum on hieno levy joka muodostaa yhden selkeän kokonaisuuden. Kaikki biisit eivät yksinään toimi niin hyvin, mutta levy on ikäänkuin enemmän kuin osiensa summa. Aikasempiin Nighwish levyihin verrattuna Imaginaerum on vähemmän raskas mutta toisaalta selvästi enemmän kokeileva levy. Ainakin mulle nuo kokeilut toimii hyvin, on jotenkin hienoa kun heavy-tykitystä seuraa tunnelmoiva Jazz kappale ja tuo yhdistelmä oikeasti toimii hyvin.
Jo Nesbö: Punarinta (Johnny Kniga/WSOY)
Viimeksi lukemieni kirjojen joukossa on ollut pari lukijalle hyvinkin haastavaa kirjaa (Kvanttivaras, Super-Cannes). Joulunpyhiksi valitsinkin ajanvietteeksi kirjan, jonka tiesin sisältävän takuuvarmaa jännitystä kohtuu helposti luettavassa muodossa.
Punarinta alkaa Bill Clintonin Oslon vierailusta. Harry Hole on mukana vastaamassa presidentin turvallisuudesta ja joutuu puuttumaan uhkaavaan tilanteeseen aseellisesti. Tämän välikohtauksen seurauksena Hole siirretään valvontaosastolle, jossa hän tulee tempaistuksi mukaan salakuljetettujen aseiden ja toisen maailmansodan takaisten tapahtumien mysteeriin.
Jo Nesbö on ottanut Michael Connellyn paikan omana "luottokirjailijanani". Tiedän, että minkä tahansa kirjan Nesböltä valitsenkin, niin tulen siitä pitämään. Nesbön kirjoissa viehättää etenkin päähenkilön karismaattisuus ja särmäisyys. Kun tämä yhdistetään yllättävään juonenkulkuun on tuloksena mainiota ajanvietettä.
Punarinta täyttää hyvin edellä kerrotut ominaisuudet. Harry Hole on taas kerran kuvattu mielenkiintoisesti ja dekkariin sopivan syvällisesti. Juoni on mielenkiintoinen ja takaumat toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin tuovat tarinaa moniulotteisuutta. Useisssa kohdissa kirja tempaisi todella vahvasti mukaansa, etenkin kirjan puolen välin tienoilla Harryn kollegaan Elleniin liittyvissä tapahtumissa (en paljasta tässä niistä sen enempää).
Ihan napakymppi Punarinta ei kuitenkaan ole. En tiedä oliko kyseessä joulun ajan henkinen laiskuuteni, mutta välillä meinasin pudota kärryiltä henkilöiden suhteen ja jouduin selaamaan kirjaa taaksepäin selvittääkseni että kenestä henkilöstä nyt oikein puhutaan. Myös se jokin viimeinen silaus kirjasta jäi puuttumaan joka nostaisi sen ihan huippudekkareiden joukkoon. Loppu myös jätti omaan makuuni liikaa asioita auki. Tästä huolimatta Punarinta on erittäin viihdyttävää lukemista, takuuvarmaa Nesbötä!
* * * *
* * * *
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)