John Verdonin esikoisteos Numeropeli on erittäin hyvä dekkari. Pitkästä aikaa kirja joka todellakin oli pakko lukea lähes yhdeltä istumalta läpi (ja näin kesälomalla se oli jopa mahdollista).
Numeropeli on periaatteessa "vain" yksi sarjamurhaajatarina - sama peruskuvio on nähty monta kertaa niin Michael Connellyn kirjoissa kuin esimerkiksi Uhrilampaat elokuvassa. Kuviohan menee niin että tapahtuu yksi murha, sitten löytyy kasa samanlaisia murhia, johtolangat ovat mystisiä ja päähenkilö joutuu laittamaan itsensä vaaraan tapausta tutkiessaan.
Miksi sitten Numeropeli eroaa edukseen? Näen tähän kolme syytä. 1) Päähenkilö Dave Gurney - varhaiseläkkeellä oleva poliisi - on erittäin hyvin rakennettu syvällinen hahmo 2) Murhamysteeri on astetta mysteerisempi kuin perusdekkareissa 3) Verdon kirjoittaa koukuttavasti mutta ei kuitenkaan tee sana- ja lausevalinnoissaan liian helppoja ratkaisuja vaan teksti on laadukasta läpi koko kirjan.
Numeropelin juonesta on turha paljastaa tässä enempää. Kehotan vahvasti että kirjan takakantta ja etenkään etuliepeessä olevaa tiivistelmää ei kannata lukea. Lieveteksti paljastaa mielestäni ihan liikaa juonesta.
Numeropeli oli itselleni ilman muuta yksi viime aikojen parhaista dekkareista. Innoissani odotan Verdonin seuraavaa kirjaa jonka suomennos julkaistaan keväällä 2012.
* * * *
maanantai 11. heinäkuuta 2011
sunnuntai 10. heinäkuuta 2011
Taavi Soininvaara: Pakonopeus (Otava)
Taavi Soininvaaran kirjoille on mielestäni tapahtunut paljolti kuten Ilkka Remeksenkin (ks arvostelu) teoksille; ensimmäiset kirjat olivat edelläkävijöitä tälle dekkarityypille Suomessa ja tekivät itseeni suuren vaikutuksen. Sen jälkeen kirjojen kiinnostavuus on koko ajan laskenut ja viimeiset kirjat ovat olleet selkeitä pettymyksiä. Niinpä mietin pitkään ennenkuin poimin Pakonopeuden - Soininvaaran uusimman dekkarin - kirjaston hyllystä mukaani. Ja onneksi poimin, Pakonopeus on Soininvaaran paras kirja.
Pakonopeus on jatkoa vuonna 2009 julkaistulle kirjalle Kriittinen Tiheys. Tuo kirja avasi Leo Kara sarjan, jonka toinen osa Pakonopeus siis on. Ensimmäisen osan lukeminen ei ole pakollista, Pakonopeus toimii hyvin myös itsenäisenä kirjana.
Kirjasarjan päähenkilö on YK:n huume- ja rikostoimiston erikoisavustaja Leo Kara. Selkeänä toisena päähenkilönä Pakonopeudessa toimii juristi Kati Soisalo. Kirjan ensimmäisessä luvussa Katin tytär kaapataan. Tämän jälkeen siirrytään ajassa kolme vuotta eteenpäin ja tarinaa kuljetetaan usealla eri polulla. Soisalo etsii yhä tytärtään, Kara selvittää ydinpolttoaineiden varkauksia, italialainen fysiikan tohtori kokee kovia lomallaan ja niin edelleen. Juonet punoutuvat yhteen ja kaiken yllä leijuu Mundun Novus salajärjestön haamu.
Soininvaara on uskaltanut tehdä hahmoistaan riittävän persoonallisia - tai sanoisinko outoja. Tämä pitää hyvin mielenkiintoa yllä ja auttaa erottamaan suurehkon henkilökaartin ihmiset toisistaan. Karalla on muistihäiriö ja aggressiivisuuteen altistava aivovamma, Soisalon ex-mies on shokeeraavan häikäilemätön ja julma, yhdellä pääpahiksista on aivovamma joka estää tunteiden ymmärtämisen, Ison-Britannian tiedustelupalvelun pomolla on sydänvika joka vaikeuttaa hänen työtään, Karan pomolla on omat oudot salaisuutensa - hahmoilla todellakin riittää mielikuvituksekkaita piirteitä.
Henkilöiden fyysiset ja psyykkiset erikoisuudet yhdessä lähes sci-fi-mäisen (tai Da Vinci koodimaisen) juonen kanssa vievät kirjalta uskottavuutta. Paljon parempi kuitenkin tälläinen koukuttava, mutta ei-niin-uskottava tarina kuin toisinpäin. Soininvaara kirjoittaa hyvin muutamaa eri juonipolkua eteenpäin ja jättää ne yleensä kesken johonkin koukuttavaan kohtaan. Ei kirja mikään vuoden dekkari ole mutta erittäin viihdyttävää lukemista kuitenkin alusta loppuun.
Pakonopeuden loppu on sitten enemmänkin alku kirjasarjan seuraavalle osalle kuin kaikenselittävä päätös tälle kirjalle. Seuraavan Soininvaaran poiminkin sitten mukaani ilman empimisiä.
* * *
Pakonopeus on jatkoa vuonna 2009 julkaistulle kirjalle Kriittinen Tiheys. Tuo kirja avasi Leo Kara sarjan, jonka toinen osa Pakonopeus siis on. Ensimmäisen osan lukeminen ei ole pakollista, Pakonopeus toimii hyvin myös itsenäisenä kirjana.
Kirjasarjan päähenkilö on YK:n huume- ja rikostoimiston erikoisavustaja Leo Kara. Selkeänä toisena päähenkilönä Pakonopeudessa toimii juristi Kati Soisalo. Kirjan ensimmäisessä luvussa Katin tytär kaapataan. Tämän jälkeen siirrytään ajassa kolme vuotta eteenpäin ja tarinaa kuljetetaan usealla eri polulla. Soisalo etsii yhä tytärtään, Kara selvittää ydinpolttoaineiden varkauksia, italialainen fysiikan tohtori kokee kovia lomallaan ja niin edelleen. Juonet punoutuvat yhteen ja kaiken yllä leijuu Mundun Novus salajärjestön haamu.
Soininvaara on uskaltanut tehdä hahmoistaan riittävän persoonallisia - tai sanoisinko outoja. Tämä pitää hyvin mielenkiintoa yllä ja auttaa erottamaan suurehkon henkilökaartin ihmiset toisistaan. Karalla on muistihäiriö ja aggressiivisuuteen altistava aivovamma, Soisalon ex-mies on shokeeraavan häikäilemätön ja julma, yhdellä pääpahiksista on aivovamma joka estää tunteiden ymmärtämisen, Ison-Britannian tiedustelupalvelun pomolla on sydänvika joka vaikeuttaa hänen työtään, Karan pomolla on omat oudot salaisuutensa - hahmoilla todellakin riittää mielikuvituksekkaita piirteitä.
Henkilöiden fyysiset ja psyykkiset erikoisuudet yhdessä lähes sci-fi-mäisen (tai Da Vinci koodimaisen) juonen kanssa vievät kirjalta uskottavuutta. Paljon parempi kuitenkin tälläinen koukuttava, mutta ei-niin-uskottava tarina kuin toisinpäin. Soininvaara kirjoittaa hyvin muutamaa eri juonipolkua eteenpäin ja jättää ne yleensä kesken johonkin koukuttavaan kohtaan. Ei kirja mikään vuoden dekkari ole mutta erittäin viihdyttävää lukemista kuitenkin alusta loppuun.
Pakonopeuden loppu on sitten enemmänkin alku kirjasarjan seuraavalle osalle kuin kaikenselittävä päätös tälle kirjalle. Seuraavan Soininvaaran poiminkin sitten mukaani ilman empimisiä.
* * *
perjantai 8. heinäkuuta 2011
Tess Gerritsen: Jääkylmä (Otava)
Olen lukenut lähes kaikki Tess Gerritsenin kirjat. Pääosin ne ovat olleet peruslaadukkaita jännäreitä ilman sen suurempia ongelmia tai kohokohtia. Jääkylmä jatkaa tätä samaa sarjaa, se on helposti ja nopeasti luettava jännäri joka säilyttää mielenkiintonsa loppuun saakka.
Gerritsenin eduksi on laskettava että hän sijoittaa kirjojaan rohkeasti uusiin ympäristöihin. Aikaisemmin on seikkailtu muun muassa avaruudessa, nyt on vuorossa Wyomingin maaseutu keskitalven aikaan. Gerritsenin vakiopäähenkilö, kuolinsyyntutkija Maura Isles osallistuu Wyomingissa konferenssiin. Sattuma seuraa toistaan ja Isles joutuu pakkasen ja lumen armoille selvittämään salaperäisen uskonlahkon salaisuuksia.
Salaperäinen, eristyvä uskonlahko on aina hedelmällinen (ja helppo) keino rakentaa tarinaan jännitystä ja tirkistelynomaista mielenkiintoa. Gerritsen onnistuu tässä hyvin. Myös henkilökuvaukset ovat perushyviä, vaikka Gerritsen sortuukin välillä aika vahvoihin stereotypioihin. Juonenkäänteet onnistuvat yllättämään kohtuullisesti. Hyisen ympäristön kuvaus on rakennettu uskottavan oloisesti. Jotain tästä jää kuitenkin puuttumaan ja ainakin omassa lukuharrastuksessani tästä jää semmoinen helpon välipalakirjan maku suuhun. Ihan hyvä maku kuitenkin.
* *
Gerritsenin eduksi on laskettava että hän sijoittaa kirjojaan rohkeasti uusiin ympäristöihin. Aikaisemmin on seikkailtu muun muassa avaruudessa, nyt on vuorossa Wyomingin maaseutu keskitalven aikaan. Gerritsenin vakiopäähenkilö, kuolinsyyntutkija Maura Isles osallistuu Wyomingissa konferenssiin. Sattuma seuraa toistaan ja Isles joutuu pakkasen ja lumen armoille selvittämään salaperäisen uskonlahkon salaisuuksia.
Salaperäinen, eristyvä uskonlahko on aina hedelmällinen (ja helppo) keino rakentaa tarinaan jännitystä ja tirkistelynomaista mielenkiintoa. Gerritsen onnistuu tässä hyvin. Myös henkilökuvaukset ovat perushyviä, vaikka Gerritsen sortuukin välillä aika vahvoihin stereotypioihin. Juonenkäänteet onnistuvat yllättämään kohtuullisesti. Hyisen ympäristön kuvaus on rakennettu uskottavan oloisesti. Jotain tästä jää kuitenkin puuttumaan ja ainakin omassa lukuharrastuksessani tästä jää semmoinen helpon välipalakirjan maku suuhun. Ihan hyvä maku kuitenkin.
* *
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)