Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia (WSOY)

Jo jonkin aikaa olen arponut josko otan Nälkäpelin lukulistalleni vai en. Kirjasarjan valtava suosio puolsi lukemista, nuortenkirja-status ja kornilta kuulostava juoni taas viivästytti lukemisen aloittamista. Muutama viikko sitten vihdoin poimin sarjan ensimmäinen osan kirjaston hyllystä mukaani.

Olin tarkoituksellisesti suojellut itseäni Nälkäpelin juonipaljastuksilta; en lukenut arvosteluja enkä edes katsonut kirjoista tehtyjen elokuvien trailereita. Niinpä etukäteen tiesin vain, että kyseessä on nuortenkirja, jossa lapset pakotetaan tappamaan toisiaan niin kutsutussa nälkäpelissä.

Päätin, että luen trilogian ensimmäisen osan ja sen jälkeen päätän josko jaksan kaikki kolme kirjaa kahlata läpi. Ja niinhän siinä sitten kävi, että luin kaikki kirjat (yhteensä lähes 1200 sivua) peräkkäin läpi, ahmimalla ja missään välissä ei edes käynyt mielessä, että voisin jotain muuta lukea ennen kuin Nälkäpeli on luettu.

Nälkäpeli-trilogian ensimmäinen kirja esittelee päähenkilön, Katnissin, 16-vuotiaan tytön. Katniss on koko sarjan ajan tapahtumien keskipisteessä ja tarinaa kerrotaan pääsääntöisesti minä-muodossa hänen näkökulmastaan. Katniss elää Panemiassa vyöhykkellä 12 ja joutuu valituksi Panemian pääkaupungin, Capitolin, pyörittämään tosi-tv ohjelmaan, Nälkäpeliin. Nälkäpelissä eri vyöhykkeiltä valitut lapset ja nuoret taistelevat toisiaan vastaan luonnon keskellä niin, että viimeiseksi eloonjäänyt voittaa pelin.

Vaikka tämä tosi-tv Nälkäpeli on antanut nimensä kirjasarjalle, on kirjoissa kyse kuitenkin ennen kaikkea dystopiakuvauksesta. Kirjat ovat kertomus siitä, kuinka sorrettu kansa nousee kapinaan ja nuoresta tytöstä tulee kapinan avainhahmo. Samalla Nälkäpeli on myös Katnissin kasvutarina ja hänen ihmissuhteensa ja henkiset kamppailunsa ovat suuressa roolissa.

Sarjan kolmesta osasta ensimmäinen herätti mielenkiinnon aiheeseen, toinen (Vihan liekit) jatkoi tarinaa syventämällä ykkösosan tapahtumia ja viemällä kertomuksen ikäänkuin astetta suuremmalle tasolle. Kolmas osa (Matkijanärhi) oli sitten pieni pettymys. Siitä puuttui kahden ensimmäisen osan luonnollisen oloinen tunnelma ja tilalla oli kylmempi ja kliinisempi ote. Etenkin kirjassa kuvattu kaupunkisota tuntui tympeältä ja yliampuvalta. "Kuinka monella eri tavalla voi tappaa"- botit eivät minua innostaneet. Matkijanärhi onnistuu kuitenkin vääntämään trilogian kunnialla päätökseen ja ihan loppuun oli vielä säästetty yksi yllätys.

Nälkäpeli oli yllättävän synkkä tarina. Katnissin kamppailu omien tunteidensa ja demoniensa kanssa tuntui aidolta - ja usein aidon ahdistavalta. Collinsin maalaama dystopia muuttuu sitä synkemmäksi mitä pidemmälle kirjat etenevät ja henkilöiden moraali rappeutuu uskottavan pelottavasti. Erityisen väkivaltainen kirjasarja ei ole tekojen kuvauksissaan, mutta ruumiita tulee kyllä tasaista tahtia ja mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Kirjathan on selkeästi luokiteltu nuortenkirjoiksi, mutta aivan yhtä hyvin voisin nähdä ne aikuisten kirjallisuuden joukossa. Nuortenkirjamaista Nälkäpelissä on oikeastaan vain kohtuullisen viaton kerronta Katnissin suurten rakkauksien, Galen ja Peetan, suhteen ja jonkinlainen tuotesijoittelumainen ote Katnissin pukeutumista kuvattaessa, Toisaalta Katnissin maskeeraukset ja puvustamiset tempaisivat aikuisen miehenkin mukanaan ja oli jännää odottaa, että minkälaisen muoti-ihmeen stylisti Cinna on hänelle milloinkin loihtinut.

Nälkäpeli koukutti etenkin kahden ensimmäisen osan aikana todella kovasti eikä kirjoja meinannut malttaa kädestään laskea. Suurin miinus tulee kolmannesta osasta, jossa kahden ensimmäisen osan luoma lumous vähän lässähti. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti ainakin kaikille dystopia-kirjallisuuden ystäville, iästä riippumatta.

* * * *

John Grisham: Calicon Joe (WSOY)

1990-luvun alkupuolella suorastaan ahmin Grishamin pelikaanimuistioita ja päämiehiä ja luin häneltä kymmenkunta kirjaa. Jossain välissä kirjojen taso tuntui laskevan tai sitten vain kyllästyin Grishamin tyyliin ja tarinoihin. En ole hänen myöhempää tuotantoaan juuri lukenut, jonkin kirjan taisin muutama vuosi sitten aloittaa, mutta sen lukeminen jäi kesken jo ennen puoltaväliä.

Calicon Joe kiinnitti kuitenkin huomioni. Kirja ei vaikuttanut tyypilliseltä Grishamilta oikeudenkäyntikiemuroineen ja päätin antaa kirjailijalle mahdollisuuden palata lukulistalleni pitkän tauon jälkeen.

Kirjan pääosassa on Paul Tracey, jonka silmin tarinaa kerrotaan sekä hänen lapsuudessaan että nykyhetkessä. Paulin isä on New York Mets baseball-joukkueen syöttäjä. Kolmas päähenkilö kirjassa on Joe Castle, baseballin suurlupaus ja Paulin ihailun kohde. Näiden henkilöiden tiet kohtaavat traagisesti ja kirja kertoo ensisijaisesti tapahtumista jotka johtivat kaikkien kolmen elämän muuttaneeseen hetkeen.

Calicon Joen kantavia teemoja on Paulin hankala isäsuhde, ja kirjan voikin nähdä Paulin - ja myös hänen isänsä - kasvutarinana. Ennenkaikkea Calicon Joe on kuitenkin kirja baseballista, pelistä, joka kirjan henkilöille on elämää suurempi asia.

Grisham keroo baseballista paljon yksityiskohtia ja luettelee pelien tilastoja, pelaajia ja tapahtumia. Kun peliä ei itse hyvin tunne, oli näiden ymmärtäminen välillä haastavaa. Kirjan lopussa oli pitkä luku, jossa pelin sääntöjä avattiin. Ei-baseball-maiden painoksissa olisi ehkä ollut hedelmällisempää jos ainakin termit olisi avattu jo kirjan alussa. Tämä senkin takia, että suomennoksessa (Hilkka Pekkanen) käytetyt termit eivät monelta osin olleet samoja, mitä vastaavissa tilanteissa pesäpallossa käytetään. Lisäksi kirjassa puhutaan todella paljon syöttämisestä ja baseball syötön sääntöjen ymmärtäminen etukäteen olisi varmaan avannut kirjaa paremmin.

"Seurasi liian matala liukusyöttö, sitten Gallagher valitsi laakasyötön."

"...hänen räväkkä lyöntisuhteensa oli 0,601 ja hänellä oli neljätoista kunnaria ja seitsemäntoista varastusta."

Calicon Joe on kuin leirinuotiolla kerrottu tarina. Se on tarpeeksi yksinkertainen ja lyhyt ja etenee mukavan leppoisasti rytmitettynä. Vaikka aiheet ovat osittain raskaita, on Calicon Joe kuitenkin mielestäni feel-good kirja, joka on rentouttavaa luettavaa. Mukava välipalakirja, mukava tarina, mukava fiilis. Ei sen enempää eikä vähempää.

* * *

Lee Child: Paluu päämajaan (Karisto)

Olen lukenut niin monta Jack Reacher kirjaa, että tästä uusimmasta on kovin vaikea enää kirjoittaa pitkää arvostelua. Raapustetaan nyt kuitenkin jotakin.

Childin kirjojen perusjuonirakenteen ja Jack Reacherin esittelyn olen kertonut jo aikaisemmissa tämän kirjasarjan arvioinneissani. Jätän tämän vaiheen siis väliin ja totean vain, että Paluu päämajaan on tyypillinen Jack Reacher kirja.

Tällä kertaa Reacher komennetaan takaisin vanhaan sotilasyksikköönsä. Muutaman juonenkäänteen jälkeen hän huomaa tulleensa pidätetyksi aikoja sitten tapahtuneesta murhasta. Vyyhtiin liittyy myös majuri Susan Turner, päämajan nykyinen komentaja. Sitten selvitellään asioita, pahoinpidellään pari tyyppiä, vehdataan silleen kiltisti Susanin kanssa ja välillä juodaan kahvia ja pohditaan isä-tytärsuhteita.

En tiedä olenko vain kyllästynyt Reacher sarjaan vai alkaako Childin ote lipsua, mutta Paluu päämajaan oli mielestäni melko tylsä kirja. Etenkin kirjan loppupuolella Child sortuu turhaan selittelyyn, tiivistämistä olisi voinut tehdä paljonkin. Tarinaa on helppo seurata, mutta taustalla oleva salaliitto oli jotenkin vaikeaselkoinen eikä minulle täysin auennut. Kirja kyllä alkaa tuttuun tapaan kiihdyttämällä heti täyteen vauhtiin ja ensimmäisten lukujen jälkeen odotin tarinalta paljon enemmän.

Paluu päämajaan on ihan viihdyttävää jännityslukemista, mutta Reacher-taika alkaa hiipua. Valitettavasti.

* *

PS. Samaa fiilistä oli pari viikkoa sitten katsomassani Jack Reacher elokuvassa. Cruisen habitus on vain niin erilainen kuin kirjan Reacherilla että elokuvastakin tuo Reacher-taika jäi uupumaan ja lopulta leffa oli mielestäni vain mukiinmenevä perusjännäri.