Arnaldur Indridason: Talvikaupunki (Blue Moon)

Olen nyt muutaman kuukauden ajan lukenut Arnaldurin Erlendur-sarjaa läpi sen ilmestymisjärjestyksessä. Talvikaupunki on sarjan viides osa. Se on myös mielestäni sarjan tähän mennessä vaisuin kirja.

Talvikaupungin pääteemat käsittelevät maahanmuuttoa ja siihen liittyvää rasismia. Myös islantilaisella koululaitoksella on teoksessa näkyvä osa. Kirja alkaa kun lähiöstä löytyy kuoliaaksi puukotettu kymmenvuotias poika. Pojan juuret ovat Thaimaassa ja niinpä Erlendurin ja hänen tiiminsä tutkimuksissa rasistinen motiivi on heti yksi tutkintalinjoista.

Talvikaupunki on kirjana hyvin yksiulotteinen. Tarinaa ei juurikaan täydennettä takaumilla eikä sivujuonilla. Osansa tietenkin saa taas Erlendurin yksityiselämän kuvaus, mutta silläkään saralla ei tässä kirjassa kauheasti tapahdu. Kirjan tunnelma on kylmä, pimeä ja jotenkin väsynyt. Juonikaan ei jaksa yllättää.

Kirja kyllä välillä koukuttikin eikä sen kesken jättäminen käynyt mielessä, mutta ikävän vaisu kuva siitä jäi verrattuna aikaisempiin sarjan kirjoihin. Toivottavasti tämä oli vain tämän kirjan ongelma ja sarja jatkuu tämän jälkeen yhtä hyvänä kuin alkoikin. Seuraavankin osan Erlendur-sarjaa aion nimittän ilman muuta lukea.

* *

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti - silminnäkijän kertomus (WSOY)

Enqvistin viimeisin kirja on katsaus kosmologian nykytilaan ja sen viimeisiin tutkimustuloksiin sekä teorioihin. Wikipedia määrittelee kosmologian seuraavasti:

Kosmologia (muinaiskreikaksi κοσμολογία - κόσμος, kosmos, 'kaikkeus' ja -λογία, -logia, 'oppi') on maailmankaikkeuden rakennetta ja historiaa tutkiva tiede. Kosmologia tutkii kaikkeutta kokonaisuutena ja liittyy näin vahvasti niin tähtitieteeseen kuin fysiikkaankin. Erityisesti nykyajan kosmologia keskittyy kaikkeuden alkuperään liittyviin kysymyksiin.

Tämä kirja keskittyy ennenkaikkea maailmankaikkeuden synnyn ensihetkiin, siihen, mitä tapahtui ensimmäisen sekunnin aikana. Sekunti on lyhyt aika, mutta kirjan lopussa Énqvist avaa ajan käsitettä ja muistuttaa, että minuutit ja tunnit ovat vain ihmisen aikamääreitä. Hän esitteleekin mielenkiintoisen maailmankaikkeuden laajentumisen määrään perustuvan aikamääreen ("kilokerta") ja sen pohjalta määriteltynä ensimmäinen sekunti alkaa jo tuntumaan pitkältä tovilta.

Asioita joita Enqvist kirjassaan käsittelee ovat muun muassa alkeishiukkaset, avaruuden laajeneminen, gravitaatioaallot, Higgsin bosoni ja -kenttä, inflaatiomalli, mikroaaltotausta ja pimeä aine. Kirjan alussa asioita väännetään yllättävänkin paksusta rautalangasta, kun lukijaa opastetaan esimerkiksi siinä, kuinka monta nollaa on biljoonassa. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä paremmin täytyy lukijana olla skarppina pysyäkseen kärryillä. Vaikka Enqvist välttää tiedejargonin käyttämisen, ovat käsiteltävät asiat niin kaukana arkitodellisuudesta, että välillä aivojeni kapasiteetti tuntui loppuvan vaikka luin saman kohdan useaan kertaan.

Ymmärtämisen helpottamiseksi Enqvist käyttää paljon analogioita. Kaikkeuden kumimattoa venytetään ja rullataan useaan kertaan ja tyhjiön energia laskettelee Salpausselän harjuilla. Analogiat myös keventävät kirjaa mukavasti. Enqvist käyttää lisäksi viittauksia laulunsanoja ja vastaaviin tekstin kevennysmuotona, esimerkki sivulta 53:

Lämpöoppi ja Einsteinin yhtälöt - siinä sellainen pari, että oli kylmä tai vari, kumpikin tietää paikkansa.

Tämänkaltaisista sanaleikeistä tuli mieleeni urheiluselostaja Mikko Hannula, jonka kepeä tyyli tuli monelle tutuksi lentopallon maailmanmestaruuskisojen aikaan. Osaa ihmisistä tämäntyyppinen puujalkavitsipopularisointi varmaan ärsyttää (kuten Hannulan selostustyylikin), mutta itselleni nämä putosi ihan hyvin.

Kirjan sisällön ymmärtämistä helpotti yllättävän paljon myös kirjan sisäkansiin painetut yksinkertaiset kuvat alun aikajanasta - inflaatiosta Higgsin jäätymiseen ja galaksien syntyyn.

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen ihmetys siitä, kuinka paljon nykyinen tiede pystyy tietämään noin kaukaisista tapahtumista. Enqvist avaa kirjassa hyvin niitä keinoja ja teorioita joiden avulla ymmäryksemme kaikkeuden synnystä on viime vuosikymmeninä kasvanut. Jotta kirjasta saisi enemmän irti, täytyisi se varmaan lukea pari kolme kertaa uudestaan ja samalla muistiinpanoja tehden. Mutta kyllä tämä jo yhdellä lukemisella avasi hienosti sekä koko kosmologiaa että ensimmäisen sekunnin spesifisiä tapahtumia. Ajatuksia herättävää lukemista!

 * * * 

Sakari Kiuru: Kuoleman sukua (Myllylahti)

Minulla oli ilo ja kunnia toimia Oulun kaupunginkirjaston dekkarilukupiirin joulukuun istunnon alustajana ja keskustelun johdattelijana. Kirjaksi tälle kerralle olimme valinneet Sakari Kiurun esikoisjännärin Kuoleman sukua. Omien mietteitteni lisäksi referoin tähän juttuun myös dekkaripiiriläisten kommentteja kirjasta ja sen aihepiiristä.  Sain myös kustantamon kautta mahdollisuuden kysellä kirjasta suoraan kirjailijalta itseltään ja tässä kirjoituksesssa on käytetty apuna myös hänen vastauksiaan kysymyksiini.

Vielä varoituksena, että tämä arviointi sisältää hieman normaalia enemmän juonipaljastuksia.

Kuoleman sukua on jännityskertomus jonka pääosassa on lapsuutensa lastenkodissa orpona viettänyt toimittaja Matias Luoto, Hän saa yllättävän yhteydenoton lapsuuden ajan kaveriltaan Ruopsalta ja tämä käynnistää tapahtumaketjun, jossa Matias tutustuu oman sukunsa salaisuuksiin. Suuressa roolissa on salaperäinen ääriuskonnollinen  lahko, jonka salaisuudet aukeavat Matiakselle synkkien tapahtumien myötä.

Sakari Kiuru on helsinkiläinen, Raahessa lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt valokuvaaja. Hän kertoo saaneensa idean tähän kirjaan jo vuonna 1985. Pohjatyönä romaaniaan varten hän on muun muassa tutustunut Suomessa 1920-1950 luvuilla vaikuttaneeseen Kartanolaisuus-lahkoon, josta on kirjoitettu useampiakin kirjoja.

Kiuru itse mainitsee kirjansa pääteemoiksi yksinäisyyden ja yhteisöllisyyden. Dekkaripiirissä nousi esille vahvasti myös Matiaksen kasvutarina, kirjan punaiseksi langaksi nähtiin "poika saa tietää, että hänellä on äiti". Itse näen kirjan ensisijaisesti viihdyttävänä jännityskertomuksena, joka pitää otteessaan alusta loppuun.

Kokonaisuutena kirja jakoi kirjastolla käydyssä keskustelussamme mielipiteitä. Osa kehui sen hyvää "flow:ta" ja tarinan sujuvaa etenemistä. Joitakin häiritsi juonenkäänteiden epäloogisuus ja kirjan tyylin muuttuminen loppuratkaisujen  aikana. Matiaksen lapsuuden traumoista olisi dekkaripiirin mielestä voinut saada paljon enemmänkin irti.

Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että kirjan henkilöt olivat kiinnostavia ja hyvin rakennettuja. Erityisesti tykättiin lupsakkaasta maahanmuuttajasta, baariaan pyörittävästä Reiskasta. Myös tyylikkäästi eläköitynyt vanharouva Aino Haarala nähtiin sympaattisena henkilönä, jonka soisi esiintyvän kirjan mahdollisissa jatko-osissakin. Huoltoaseman työntekijä Vilma toi monen mielestä synkkään tarinaan hyvää mieltä. Ruopsan kasvamista lapsuuden kiusaajasta hyvää tahtovaksi aikuiseksi pidettiin yllättävänä, mutta uskottavana muutoksena. Pientä kritiikkä sai Ruopsan naisystävän Miriamin kevytkenkäisyys - toisen miehen kanssa flirttailua ei nähty realistiseksi kun oma mies on juuri dramaattisesti kadonnut.

Dekkaripiirissä keskustelimme paljon myös siitä, onko tarinan uskottavuus yleensäkään jännäreissä tärkeää. Esimerkiksi itseäni tässä kirjassa häiritsi Pohjois-Suomen paikkakuntien kuvaamisen nimettömyys, moni muu ei tähän ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Jotain oli jäänyt vaivaamaan miten vasta savustettu lohi voi säilyä autossa pitkän ajomatkan ajan. Usean mielipide kuitenkin oli, että uskottavuus ei ole niin olennaista, jos tarina vain tempaisee mukaansa.

Ainakin uskonlahkon kuvauksen suhteen Kuoleman sukua on valitettavankin uskottava. Käsittääkseni kotimaisista uskonlahkoista esimerkiksi Kartanolaisuudessa oli vahvoja maailmanlopun odottamisen ja lasten eristämisen piirteitä. Kiuru mainitsee myös vastikään Argentiinassa paljastuneen lahkon, joka oli kaapannut katulapsia kasvattaakseen jäsenmääräänsä.

Luin tämän kirjan hyvin nopeasti. Se tempaisi otteeseensa heti ensimmäisillä sivuilla ja tarina eteni sujuvasti loppuun asti, vaikka menettikin jonkin verran jännitettään. Henkilöhahmot olivat erinomaisia ja kirjan rakenne takaumineen toimiva. Kiuru myös viljelee sopivasti kuivaa huumoria ja näin keventää kirjan rankkaa aihepiiriä. Kokonaisvaikutelma jäi kuitenkin hieman pinnalliseksi, lahkolaisuus ja Matiaksen lastenkotilapsuus eivät teemoina kehittyneet juonenkulkua avustavasta roolista suuremmiksi.

Kirjailija kertoo Matiaksen tarinan vielä joskus jatkuvan. Ilman muuta luen jatko-osankin jos ja kun se aikanaan ilmestyy.

Sain kirjan kustantamolta lahjoituksena dekkaripiiriä varten.


* * *

Arnaldur Indridason: Mies järvessä (Blue Moon)

Mies järvessä on neljäs osa islantilaisen kirjailijan sarjaa, jossa pääosassa on rikospoliisi Erlendur. Olen kolme aikaisempaa osaa  blogissani arvioinut ja sarjasta on hankala sanoa paljon uutta. Yritetään nyt kuitenkin jotain raapustaa.

Tästä kirjasta tuli heti mieleeni lähes samaan aikaan lukemani Nesserin Yksinäiset. Kummassakin tutkitaan vanhaa kuolemantapausta, kummassakin on suuressa osassa takaumat kylmän sodan aikaiseen maailmaan ja kumpikin on erinomainen kirja.

Tarina alkaa kun järven pinnan laskiessa sen pohjalta löytyy luuranko. Erlendur kumppaneineen alkaa tutkimaan tapausta ja selvittämään kenen kauan sitten kadonneen henkilön viimeinen leposija järven pohjasta löytyi. Nykyajassa tapahtuvan tutkimuksen rinnalla Arnaldur kertoo 1950-luvun tapahtumista, jotka sijoittuvat ensisijaisesti opiskelijaelämään Itä-Saksan Leipzigissa. Opiskelun yllä on vahva Stasin varjo ja opiskelijoiden ideologinen sinisilmäisyys murenee hiljalleen valtion kontrollikoneiston alla.

Kirjailija kertoo näitä kahta tarinaa taitavasti ja paljastaa menneisyydestä aina sopivan määrän tietoa kerrallaan. Olen vastaavanlaiseen dekkarin rakenteeseen törmännyt todella usein viimeaikoina. Hyvin toteutettuna tämä kyllä toimii tosi hyvin.

1950-luvun  DDR:n kuvaus on yhtäaikaa mielenkiintoista ja ahdistavaa. Hyvin vähän on aikaa siitä, kun Euroopassakin sananvapaus oli vain sananhelinää ja valtion rooli ajatuspoliisina pelottavan vahva.

Erlendurin yksityiselämä saa edelleen paljon tilaa kirjasta. Tämä Erlendurin lapsuuden traumojen avaaminen ja omien lapsiensa suhteiden kehittyminen onkin selkeä teema joka tuntuu jatkuvan kirjasta toiseen. Minulla on vielä monta kirjaa tästä sarjasta lukematta, mutta jotenkin jo nyt aavistan että uusimmassakin sarjan kirjassa Erlendurin veljen kohtalo on auki ja tytär-suhde ongelmallinen.

* * * *

Neljä Kuningasta -kirjailijakiertue Oulussa

Neljä Kuningasta -kiertue on konseptina Suomessa jotain uutta ja käsittääkseni vastaavaa ei ole ennen tehty. Kustantamo (WSOY) on jalkauttanut neljä tunnettua kirjailijaansa kansan pariin. En tiedä onko kiertue ajoitettu kirjojen julkaisuajankohdan mukaan vai toisinpäin, mutta ihmeen sopivasti kaikilta kiertueen kirjailijalta on ihan äskettäin ilmestynyt uusi teos. Heikki Turusen Karjalan kuningas on jatko-osa hänen tunnetuimmalle kirjalleen Simpauttajalle (1973) ja julkaistiin lokakuussa. Tuomas Kyrön valtavaan suosioon noussut Mielensäpahoittaja sai jatko-osansa Ilosia aikoja heinäkuussa. Mikko-Pekka Heikkisen paljon julkisuutta saanut Jääräpää niin kuin myös Jari Tervon Revontulentie ilmestyivät kesän loppupuolella.

Olin seuraamassa kiertueen päätöstapahtumaa Oulussa teatteri Riossa. En oikein tiennyt etukäteen mitä tilaisuudelta odottaa. Yhdentoista ja puolen euron hintainen lippu antoi ymmärtää ettei kyseessä ole puhdas markkinointitapahtuma.

Tilaisuus alkoi kirjailijoiden välisellä vapaamuotoisella keskustelulla, jota juontaja Maria Veitola johdatteli aiheesta toiseen. Aiheet pyörivät paljolti kiertueen ympärillä. Kommentti siitä, että kiertueen virallisen valokuvan oli tarkoitus olla Reservoir Dogs tyyliä, mutta näyttääkin enemmän Dressmanilta, nauratti kovasti.

Alkukeskustelun jälkeen Veitola haastatteli jokaista kirjailijaa erikseen ja kysymykset käsittelivät enimmäkseen kirjailijan uusinta kirjaa. Haastattelut olivat rennon mielenkiintoisa, eikä ainakaan Oulussa tullut fiilistä, että samoja kysymyksiä olisi jo jankattu monta kertaa edellisissä esiintymisissä. Etenkin Turusen tunteenpalo EU:n ja sosiaalisen median haitallisuudesta oli selvästi ei-käsikirjoitettua. Haastattelujen aikana videotykillä pyöritetyt kuvat olivat vähän hutaistun oloisesti kasattuja eivätkä tuoneet juurikaan lisäarvoa.

Seuraavaksi vuorossa oli "Vain elämää" -osio - kirjailijat lukivat otteita toistensa kirjoista sen jälkeen kun kirjan kirjoittaja oli ensin johdattanut kyseisen lukunäytteen kontekstiin. Kyrölle ja Heikkiselle pisteet tästä osiosta "määkin itken" heittäytymisestä.

Iltapäivän päätti kvartettina esitetty sekalaulu, jossa kuultiin muun muassa Yesterdayta ja Nälkämaan laulua. Mutta ei siitä sen enempää.

Tilaisuuden lopuksi oli vielä mahdollisuus ostaa kirjoja, jututtaa kirjailijoita ja kerätä nimikirjoituksia. Ruuhkaa ei Riossa ollut ja kirjailijoita pääsi tapaamaan lähes ilman jonottamista.

Olin positiivisesti yllättynyt tilaisuuden annista. Nauroin iltapäivän aikana enemmän kuin Riossa stand-up koomikoita katsoessani olen nauranut. Tunnelma oli mukavan rento ja kirjailijoiden huumori mainion itseironista. Stand-up:sta tilaisuuden erotti muun muassa se, että yleisöä ei esityksen aikana juurikaan aktivoitu mukaan. Ja hyvä niin.

Erikoismaininnan saa Tervon hypnoottinen ääni, jota oli livenä hienoa kuunnella. Mikko-Pekka Heikkinen kuvailikin Tervon ääntä tasaiseksi, päälle vyöryväksi äänimatoksi ja Tuomas Kyrö vertasi sitä merisäähän. Olen samaa mieltä.

Håkan Nesser: Yksinäiset (Tammi)

Yksinäiset on neljäs osa Håkan Nesserin Barbarotti sarjaa. Sarja lähti hieman vaisusti käyntiin, mutta toinen ja kolmas osa olivat todella hyviä kirjoja.

Tästä uusimmasta Barbarotti-kirjasta tuli jossain välissä mieleeni Joël Dickerin minulle pettymyksen tuottanut Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kummassakin kirjassa selvitellään kymmeniä vuosia aikaisemmin tapahtunutta rikosta, josta nyt nykyajassa tulee esiin uusia asioita. Kummassakin tarinaa myös kerrotaan kahdella eri aikatasolla niin, että kummallakin tasolla paljastetaan aina vähän lisää mysteeristä ja laitetaan näin lukijan aivot pohtimaan mikä voisi olla mahdollinen loppuratkaisu.

Suurin ero näillä kahdella kirjalla on se, että Yksinäiset on kirjoitettu huomattavasti mukaansatempaavammin ja tarina rullaa tässä Nesserin romaanissa selkeästi luontevammin kuin Dickerillä.

Yksinäisten lähtökohtana metsästä jyrkänteen alta löytyy kuollut mies. Tapaturmalta vaikuttava tapaus herättää poliisin mielenkiinnon kun selviää, että samalla paikalla kuoli miehen tyttöystävä tasan 35 vuotta aikaisemmin. Gunnar Barbarotti ryhtyy tutkimaan tapausta ja hiljalleen menneisyyden tapahtumat aukeavat - ensin lukijalle ja sitten Barbarotille.

Kirja on mukavasti rytmitetty. Luvut ovat sopivan mittaisia. Tasapaino neljän eri kerrontakulman - poliisin tutkimustyö, Barbarotin yksityiselämä, 1970-luvun tapahtumat ja Varpusen päiväkirja - välillä pitää mielenkiinnon yllä ja kirja ei suurehkosta sivumäärästään (529) huolimatta puuduta misään välissä

Erikoismaininta tulee 1970-luvun Ruotsin opiskelijamaailman kuvauksesta, ajankuva välittyi hyvin Nesserin teksistä.

Kirjasta jäi seesteinen, kotoisa ja hyvä olo. Siihen uppoutumisen huomasi myös siitä, että yölläkin puoliunessa pyöri mielessä mahdollisen murhaajan arvoitus.


* * * *

Risto Isomäki: Kurganin varjot (Tammi)

Kurganin varjot on Risto Isomäen uusin jännityskirja ja jatkaa hänen tutuksi tullutta tyyliään, jossa yhdistyvät ekokatastrofi, yksittäisten henkilöiden selviytymistarina ja tieteellisen tiedon esilletuonti.

Kirjan pääosissa ovat meribiologi Irina Tserkassova, hänen miehensä arkeologi Alex Tserkassov sekä Irinan kollega Juri Muratov. Alex tutkii muinaisien hautakumpujen, kurganeiden, arvoituksia. Samalla Irina ja Juri havainnoivat Mustallamerellä nopeasti etenevän muutoksen, josta uhkaa kehittyä valtava ympäristökatastrofi.

Kurganeiden arvoitus on kirjassa sivujuoni, pääpaino on Irinan ja Jurin yrityksissä estää - tai ainakin ymmärtää - tuhoisan muutoksen eteneminen.

Isomäki on taas kirjoittanut vahvan dystopiakuvauksen. Uhkaava tuho on pelottavan todentuntoinen vaikka olikin ainakin itselleni aivan uusi näkökulma siihen, mikä ihmiskuntaa maapallollamme voi tuhota. Tuhoa ja kauhua kuvataan enemmän yksilön näkökulmasta, yhteiskuntaan kohdistuvat vaikutukset jäävät vähemmälle huomiolle.

Kirjaa alkaa kiinnostavasti ja tempaisee hyvin mukaansa. Aloituksen jälkeen Isomäki sortuu taas omaan makuuni hieman liian pitkään suvantokohtaan, jonka aikana kerronnassa on laimea opettamisen maku. Mutta aika pian kirja saa taas uutta vauhtia alleen ja loppupuoli kirjasta on hyvinkin jännittävä ja intensiivinen. Kirjan jälkisanoista ymmärsin että Isomäki oli loppuratkaisua muokannut koelukijoiden mielipiteiden perusteella. Ainakin itselleni kirjan loppu toimi hyvin ja jätti ihan kivan jälkimaun.

Isomäki käyttää kirjassa myös muutamaan otteeseen takaumia kauas 1600- ja 1700-luvulle. Tykkäsin tästä, takaumat toivat lisää syvyyttä tarinaan. Useat unien kuvaukset taas eivät minua innostaneet, jotenkin olen vain allerginen näille "kaikkea jännää tapahtuu ja se olikin vain unta" lukujen aloituksille.

Parhaimmillaan Isomäki on kuvatessaan merta ja meren voimia. Merenalaiset kohtaukset olivat Con Rit:n parasta antia ja myös Kurganin varjoissa merellä tapahtuvat juonenkäänteet ovat erittäin koukuttavaa luettavaa. En suosittele tätä kirjaa matkalukemiseksi syksyiselle purjehdusmatkalle.

Ihan Sarasvatin hiekan tasolle ei tämä Isomäen uusi kirja yllä, mutta on selkeästi Con Rit:ä paremmin rakennettu jännityskertomus.


* * *

Dan Brown: Inferno (WSOY)

Tässä tarinassa on yksi tosi paha pahis. Se meinaa tehdä tosi tosi pahoja asioita. Jostain syystä se ei yksinkertaisesti vain tee niitä pahis-juttujaan, vaan se on virittänyt semmoisen seuraa-johtolankoja-pahan-suunnitelmani-luo-ja-yritä-estää-se-viime tingassa vihjeradan. Eli kun selvität tämän arvoituksen niin tiedät mistä löytyy seuraava arvoitus. Sitten ne arvoitukset liittyy muinaiseen symboliikkaan ja sen takia Robert Langdon pyydetään taas apuun. Aika jännä miten paljon tuolle Robertille sattuu ja tapahtuu, ihan äskettäinhän se muun muassa selviytyi antimateriaräjähdyksestä ja melkein heitti henkensä vapaamuurarisotkussa. No, joka tapauksessa Robert siis auttaa selvittämään arvoituksia ja on sillä taas yksi uusi nainen seikkailussa mukana ja kaikkea yllättävää tapahtuu ja kirkoissa ravataan ja taideteoksia ihmetellään ja salaliittoja selvitellään ja maailmaa pelastellaan.

Brown siis kopioi Infernossa häpeilemättä vanhaa tuttua kaavaansa. Ja mikäs siinä on kopioidessa kun myytyjen kirjojen määrä on ylittänyt jo kahdensadan miljoonan kappaleen rajan.

Inferno oli ihan kiva pikaruokakirja. Tiesin sen lainatessani mitä tulen saamaan ja sitä sain. Vatsa tuli täyteen aarteen etsintää ja seikkailua, mutta jälkimaku oli tutun laimea - kannattiko tätä nyt sittenkään lukea. Langdonin muistinmenestys tuo mukavaa piristystä tarinaan, runsas italian kielellä kirjoittaminen ihmetytti. Kerronta oli tutun tasapaksua, juoni tutun koukuttava ja henkilöhahmot tutun pinnallisia. Kirjan loppu oli positiivinen yllätys.


Lisäpotkua lukemiseen toi Firenze yhtenä tapahtumapaikkana. Kesken lukemisen oli kiva tutkia vanhoja lomakuvia ja bongailla Infernon tapahtumapaikkoja. Myös tämän blogikirjoituksen kuva on Firenzen lomakuvistamme poimittu.

* *

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi)

Tämän kirjan suhteen toiveeni olivat todella korkealla. Alla odotukseni listattuna stubbmaiseen tyyliin viitenä pointtina.

1. Kirjan keskiössä on rikoskertomus, jossa kauan aikaa sitten tapahtunut mystinen katoaminen ja henkirikos pulpahtavat uudelleen esiin uusien todisteiden voimin. Kuulosti hyvältä, yleensä tykkään tämäntyyppisistä "arvoitus ratkeaa kerros kerrallaan" dekkareista, etenkin kun tarinan alkuasetelmassa tuntui olevan selkeitä suljetun huoneen arvoituksen piirteitä.
2. Kirja luvattiin olevan eeppinen kertomus ystävyydestä, myyttisestä Amerikasta ja hullusta rakkaudesta. Pitkät kasvu- ja selviytymiskertomukset ovat aina kiehtoneet minua ja odotin kirjan imaisevan minut syvälle maailmaansa Pat Conroyn teosten tyyliin.
3. Kirjasta kerrottiin myös, että se on "löytöretki lukemiseen" ja "tarina kirjoittamisesta". Mikäs sen paremmin uppoaisi aktiiviselle lukijalle ja wanna-be kirjoittajalle!
4. Kirja on julkaistu osana Tammen Keltainen kirjasto-sarjaa. Tämä sarja on yleensä ollut takuu sille, että kirja on kirjoitettu tavanomaista paremmin. Viimeksi olen Keltaisesta kirjastosta lukenut Murakamia, josta tykkäsin todella paljon.
5. Kirja on ollut suuri arvostelu- ja myyntimenestys. Se on ollut Suomen myydyimpien ja lainatuimpien kirjojen listalla pitkään ja vaikka olen tarkoituksella sen arvostelujen lukemista välttänyt (kuten yleensä aina kun haluan lukea jonkin kirjan mahdollsimman "puhtaalta pöydältä"), en ole voinut olla huomaamatta sen suurta suosiota myös kriitikoiden joukossa.

Olin lähes varma, että tästä tulee minulle nyt vuoden suurin lukuelämys. Kun laskee ylhäältä kohdat yhdestä viiteen yhteen, ei homma yksinkertaisesti voi mennä pieleen.

Dicker kertoo tarinaansa ensisijaisesti kahdella eri aikatasolla, nykyajassa (vuosi 2008) ja vuodessa 1975, jolloin nuori tyttö Nora Kellergan katoaa. Nykyajassa kirjan päähenkilö kirjailija Marcus Goldman kamppailee uuden kirjan luomistuskien kanssa ja lähtee hakemaan apua kirjoittamiseen vanhalta ystävältään ja opettajaltaan Harry Quebertilta. Yllättäen kuitenkin vuoden 1975 katoamisesta löytyy uusia todisteita ja Harry joutuu epäillyksi henkirikoksesta. Marcus alkaa tutkimaan tapausta ja samalla kirjoittamaan kirjaa siitä, mikä aiheutti nuoren Nolan katoamisen 1975.
 
Kuinka sitten odotukseni kirjan suhteen täyttyivät? Käydäänpä viisikohtainen odotuslistani kohta kohdalta läpi.

1. Rikoskertomus oli köykäinen eikä erottunut edukseen muista vastaavista. Juoni oli yksinkertainen ja jännitys puuttui. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä vähemään jaksoi edes kiinnostaa kuka on syyllinen. Dekkariksi tästä kirjasta ei siis ollut.
2. Eeppistä kirjassa oli vain sen pituus (809 sivua). Dicker venyttää tarinaansa ylipitkään sivumäärään eikä onnistu kuin pitkästyttämään lukijansa. Henkilöhahmot ovat pinnallisen oloisia eikä heidän kohtaloistaan jaksanut kiinnostua, tapahtumia on liian vähän ja useaan kertaan tuli tunne, että "tämä asia on kerrottu jo kahteen kertaan, miksi tätä nyt vielä pitää jankata". Nukahdin kirjan ääreen kaksi kertaa.
3. Kirja on - kuten luvattu - kirja kirjoittamisesta ja toi kyllä paikoitellen kirjan kirjoittamisen haasteet ihan mukavasti esille. Dicker sortuu kuitenkin kornin oloiseen muka-aforismien viljelyyn, joista tuli mieleen enemmän Facebookissa kiertävät elämänohjeet kuin mitkään lukemisen löytöretket. -Sanat ovat hieno juttu, Marcus. Mutta älä kirjoita jotta sinua luettaisiin, kirjoita jotta sinua kuunneltaisiin. Hoh-hoijaa.
4. Dicker kirjoittaa tasapaksusti ja ilman suurin hienouksia. Kirjoitustyyli ei erotu perusmassasta. Tällä kertaa Keltainen kirjasto ei ollut laatukirjoittamisen tae.
5. Kirjan takakannesta poimittua:"...mahtavaa tekstiä, jonka ahmaisee yhtenä suupalana. Järisyttävä kirja" ja "Kunnianhimoinen, hengästyttävä... suuri romaani". Varmasti tästä kirjasti moni tykkää paljon, mutta jostain syystä en tähän joukkoon kuulunut. Jos joku on noiden takakansihehkutusten kanssa samaa mieltä, niin kertokaa mínullekin mitä lukiessani missasin.

Kuten ylläolevasta käy varmaan ilmi, kirja alkoi ärsyttämään minua sitä enemmän, mitä pidemmälle se eteni. Minulle tuli huijattu olo - miksi käytin monta iltaa tämän lukemiseen kun tuon ajan olisi voinut käyttää paremminkin. Jossain vaiheessa jopa kirjan väärään suuntaan etenevät lukunumerot alkoivat ottamaan päähän turhana kikkailuna.

Luin kirjan kuitenkin loppuun ja kaiken kritiikin jälkeen täytyy kuitenkin todeta, että kirjan viimeiset satakunta sivua vetivät tarinan ihan mukavan napakasti ja loogisesti yhteen. Myös esimerkiksi Nolan lapsuuden tapahtumien tarkastelu oli mielenkiintoista ja sitä olisi voinut olla enemmänkin.

Loppujen lopuksi tästä ei jäänyt käteen vuoden lukuelämystä vaan ylipitkä keskinkertaisesti kirjoitettu dekkarin piirteitä omaava tarina kielletystä rakkaudesta ja pakkomielteisestä kirjoittamisesta. 

* *

Arnaldur Indridason: Ääni kuin enkelin (Blue Moon)

Vuonna 2002 kirjoitettu Ääni kuin enkelin on kolmas osa rikospoliisi Erlendur Sveinssonista kertoavassa sarjassa. Olen sarjan kaksi edellistä osaa aiemmin tänä vuonna lukenut ja hyväksi havainnut.

Ääni kuin enkelin menee suoraan asiaan, kirjan aiheena oleva rikos esitellään jo ensimmäisten sivujen aikana. Reykjavikilaisesta hotellista löytyy puukotettuna joulupukkiasuinen keski-ikäinen mies. Erlendur kollegoineen alkaa selvittämään tapausta jouluvieraita täynnä olevassa hotellissa ja henkirikoksen jäljet johtavat kauas menneisyyteen. Rikoksen selvittämisen rinnalla pohdiskellaan - tälle kirjasarjalle tyypilliseen tapaan - Erlendurin lapsuuden traumoja ja hänen kompleksista suhdetta tyttäreensä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähinnä hotelliin ja tapahtuvat muutaman päivän aikana. Tälläkin kertaa mitään vauhdikkaita takaa-ajoja tai väkivaltaisia yhteenottoja on turha odottaa. Arnaldur Indridason kertoo tarinaa lähes hypnoottisen rauhallisesti, mutta silti juttu etenee koko ajan ja juonen käänteet pitävän kiinnostuksen yllä.

Tykkäsin tästä(kin) Erlendur-kirjasta todella paljon. Kirjailija onnistuu luomaan tunnelman, joka on yhtä aikaa kotoisan rauhallinen ja jännittävän odottava. Kirjassa ei ole mitään turhaa eikä ärsyttävää, vaan se on mainio esimerkki perinteisestä dekkarista, jota ei ole turhilla kikkailuilla pilattu.

Tätä kirjasarjaa on suomennettu yhteensä yksitoista kappaletta, eli minulla on vielä kahdeksan kirjaa tästä sarjasta lukematta. Yes!

* * * *

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia (WSOY)

Jo jonkin aikaa olen arponut josko otan Nälkäpelin lukulistalleni vai en. Kirjasarjan valtava suosio puolsi lukemista, nuortenkirja-status ja kornilta kuulostava juoni taas viivästytti lukemisen aloittamista. Muutama viikko sitten vihdoin poimin sarjan ensimmäinen osan kirjaston hyllystä mukaani.

Olin tarkoituksellisesti suojellut itseäni Nälkäpelin juonipaljastuksilta; en lukenut arvosteluja enkä edes katsonut kirjoista tehtyjen elokuvien trailereita. Niinpä etukäteen tiesin vain, että kyseessä on nuortenkirja, jossa lapset pakotetaan tappamaan toisiaan niin kutsutussa nälkäpelissä.

Päätin, että luen trilogian ensimmäisen osan ja sen jälkeen päätän josko jaksan kaikki kolme kirjaa kahlata läpi. Ja niinhän siinä sitten kävi, että luin kaikki kirjat (yhteensä lähes 1200 sivua) peräkkäin läpi, ahmimalla ja missään välissä ei edes käynyt mielessä, että voisin jotain muuta lukea ennen kuin Nälkäpeli on luettu.

Nälkäpeli-trilogian ensimmäinen kirja esittelee päähenkilön, Katnissin, 16-vuotiaan tytön. Katniss on koko sarjan ajan tapahtumien keskipisteessä ja tarinaa kerrotaan pääsääntöisesti minä-muodossa hänen näkökulmastaan. Katniss elää Panemiassa vyöhykkellä 12 ja joutuu valituksi Panemian pääkaupungin, Capitolin, pyörittämään tosi-tv ohjelmaan, Nälkäpeliin. Nälkäpelissä eri vyöhykkeiltä valitut lapset ja nuoret taistelevat toisiaan vastaan luonnon keskellä niin, että viimeiseksi eloonjäänyt voittaa pelin.

Vaikka tämä tosi-tv Nälkäpeli on antanut nimensä kirjasarjalle, on kirjoissa kyse kuitenkin ennen kaikkea dystopiakuvauksesta. Kirjat ovat kertomus siitä, kuinka sorrettu kansa nousee kapinaan ja nuoresta tytöstä tulee kapinan avainhahmo. Samalla Nälkäpeli on myös Katnissin kasvutarina ja hänen ihmissuhteensa ja henkiset kamppailunsa ovat suuressa roolissa.

Sarjan kolmesta osasta ensimmäinen herätti mielenkiinnon aiheeseen, toinen (Vihan liekit) jatkoi tarinaa syventämällä ykkösosan tapahtumia ja viemällä kertomuksen ikäänkuin astetta suuremmalle tasolle. Kolmas osa (Matkijanärhi) oli sitten pieni pettymys. Siitä puuttui kahden ensimmäisen osan luonnollisen oloinen tunnelma ja tilalla oli kylmempi ja kliinisempi ote. Etenkin kirjassa kuvattu kaupunkisota tuntui tympeältä ja yliampuvalta. "Kuinka monella eri tavalla voi tappaa"- botit eivät minua innostaneet. Matkijanärhi onnistuu kuitenkin vääntämään trilogian kunnialla päätökseen ja ihan loppuun oli vielä säästetty yksi yllätys.

Nälkäpeli oli yllättävän synkkä tarina. Katnissin kamppailu omien tunteidensa ja demoniensa kanssa tuntui aidolta - ja usein aidon ahdistavalta. Collinsin maalaama dystopia muuttuu sitä synkemmäksi mitä pidemmälle kirjat etenevät ja henkilöiden moraali rappeutuu uskottavan pelottavasti. Erityisen väkivaltainen kirjasarja ei ole tekojen kuvauksissaan, mutta ruumiita tulee kyllä tasaista tahtia ja mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Kirjathan on selkeästi luokiteltu nuortenkirjoiksi, mutta aivan yhtä hyvin voisin nähdä ne aikuisten kirjallisuuden joukossa. Nuortenkirjamaista Nälkäpelissä on oikeastaan vain kohtuullisen viaton kerronta Katnissin suurten rakkauksien, Galen ja Peetan, suhteen ja jonkinlainen tuotesijoittelumainen ote Katnissin pukeutumista kuvattaessa, Toisaalta Katnissin maskeeraukset ja puvustamiset tempaisivat aikuisen miehenkin mukanaan ja oli jännää odottaa, että minkälaisen muoti-ihmeen stylisti Cinna on hänelle milloinkin loihtinut.

Nälkäpeli koukutti etenkin kahden ensimmäisen osan aikana todella kovasti eikä kirjoja meinannut malttaa kädestään laskea. Suurin miinus tulee kolmannesta osasta, jossa kahden ensimmäisen osan luoma lumous vähän lässähti. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti ainakin kaikille dystopia-kirjallisuuden ystäville, iästä riippumatta.

* * * *

John Grisham: Calicon Joe (WSOY)

1990-luvun alkupuolella suorastaan ahmin Grishamin pelikaanimuistioita ja päämiehiä ja luin häneltä kymmenkunta kirjaa. Jossain välissä kirjojen taso tuntui laskevan tai sitten vain kyllästyin Grishamin tyyliin ja tarinoihin. En ole hänen myöhempää tuotantoaan juuri lukenut, jonkin kirjan taisin muutama vuosi sitten aloittaa, mutta sen lukeminen jäi kesken jo ennen puoltaväliä.

Calicon Joe kiinnitti kuitenkin huomioni. Kirja ei vaikuttanut tyypilliseltä Grishamilta oikeudenkäyntikiemuroineen ja päätin antaa kirjailijalle mahdollisuuden palata lukulistalleni pitkän tauon jälkeen.

Kirjan pääosassa on Paul Tracey, jonka silmin tarinaa kerrotaan sekä hänen lapsuudessaan että nykyhetkessä. Paulin isä on New York Mets baseball-joukkueen syöttäjä. Kolmas päähenkilö kirjassa on Joe Castle, baseballin suurlupaus ja Paulin ihailun kohde. Näiden henkilöiden tiet kohtaavat traagisesti ja kirja kertoo ensisijaisesti tapahtumista jotka johtivat kaikkien kolmen elämän muuttaneeseen hetkeen.

Calicon Joen kantavia teemoja on Paulin hankala isäsuhde, ja kirjan voikin nähdä Paulin - ja myös hänen isänsä - kasvutarinana. Ennenkaikkea Calicon Joe on kuitenkin kirja baseballista, pelistä, joka kirjan henkilöille on elämää suurempi asia.

Grisham keroo baseballista paljon yksityiskohtia ja luettelee pelien tilastoja, pelaajia ja tapahtumia. Kun peliä ei itse hyvin tunne, oli näiden ymmärtäminen välillä haastavaa. Kirjan lopussa oli pitkä luku, jossa pelin sääntöjä avattiin. Ei-baseball-maiden painoksissa olisi ehkä ollut hedelmällisempää jos ainakin termit olisi avattu jo kirjan alussa. Tämä senkin takia, että suomennoksessa (Hilkka Pekkanen) käytetyt termit eivät monelta osin olleet samoja, mitä vastaavissa tilanteissa pesäpallossa käytetään. Lisäksi kirjassa puhutaan todella paljon syöttämisestä ja baseball syötön sääntöjen ymmärtäminen etukäteen olisi varmaan avannut kirjaa paremmin.

"Seurasi liian matala liukusyöttö, sitten Gallagher valitsi laakasyötön."

"...hänen räväkkä lyöntisuhteensa oli 0,601 ja hänellä oli neljätoista kunnaria ja seitsemäntoista varastusta."

Calicon Joe on kuin leirinuotiolla kerrottu tarina. Se on tarpeeksi yksinkertainen ja lyhyt ja etenee mukavan leppoisasti rytmitettynä. Vaikka aiheet ovat osittain raskaita, on Calicon Joe kuitenkin mielestäni feel-good kirja, joka on rentouttavaa luettavaa. Mukava välipalakirja, mukava tarina, mukava fiilis. Ei sen enempää eikä vähempää.

* * *

Lee Child: Paluu päämajaan (Karisto)

Olen lukenut niin monta Jack Reacher kirjaa, että tästä uusimmasta on kovin vaikea enää kirjoittaa pitkää arvostelua. Raapustetaan nyt kuitenkin jotakin.

Childin kirjojen perusjuonirakenteen ja Jack Reacherin esittelyn olen kertonut jo aikaisemmissa tämän kirjasarjan arvioinneissani. Jätän tämän vaiheen siis väliin ja totean vain, että Paluu päämajaan on tyypillinen Jack Reacher kirja.

Tällä kertaa Reacher komennetaan takaisin vanhaan sotilasyksikköönsä. Muutaman juonenkäänteen jälkeen hän huomaa tulleensa pidätetyksi aikoja sitten tapahtuneesta murhasta. Vyyhtiin liittyy myös majuri Susan Turner, päämajan nykyinen komentaja. Sitten selvitellään asioita, pahoinpidellään pari tyyppiä, vehdataan silleen kiltisti Susanin kanssa ja välillä juodaan kahvia ja pohditaan isä-tytärsuhteita.

En tiedä olenko vain kyllästynyt Reacher sarjaan vai alkaako Childin ote lipsua, mutta Paluu päämajaan oli mielestäni melko tylsä kirja. Etenkin kirjan loppupuolella Child sortuu turhaan selittelyyn, tiivistämistä olisi voinut tehdä paljonkin. Tarinaa on helppo seurata, mutta taustalla oleva salaliitto oli jotenkin vaikeaselkoinen eikä minulle täysin auennut. Kirja kyllä alkaa tuttuun tapaan kiihdyttämällä heti täyteen vauhtiin ja ensimmäisten lukujen jälkeen odotin tarinalta paljon enemmän.

Paluu päämajaan on ihan viihdyttävää jännityslukemista, mutta Reacher-taika alkaa hiipua. Valitettavasti.

* *

PS. Samaa fiilistä oli pari viikkoa sitten katsomassani Jack Reacher elokuvassa. Cruisen habitus on vain niin erilainen kuin kirjan Reacherilla että elokuvastakin tuo Reacher-taika jäi uupumaan ja lopulta leffa oli mielestäni vain mukiinmenevä perusjännäri.

Nassim Nicholas Taleb: Musta joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus (Terra Cognita)

Musta Joutsen on tietoteorian alle luokiteltu teos, joka on ollut lukulistallani jo pitkään Ja pitkään sen lukeminen myös kesti, luin kirjaa lyhyinä palasina niin, että koko kirjan lukeminen taisi kestää lähes puoli vuotta.

Musta joutsen on tapahtuma, jota ei pystytä ennustamaan, mutta jonka vaikutus on dramaattinen. Esimerkkejä mustista joutsenista ovat esimerkiksi 1920-luvun pörssiromahdus ja 9/11 tapahtumat. Nykyään mustia joutsenia ilmestyy yhä enemmän, ja esimerkiksi Angry Birds pelin jättimäinen suosio ja Sara Maria Forsbergin kielivideoiden alkuunpanema tapahtumasarja ovat selkeitä mustia joutsenia, joita nykyajan verkottunut ja digitalisoitunut maailma mahdollistaa.

Musta Joutsenen pääteema on ennustettavuuden myytin murtaminen. Taleb haastaa vanhat (ja edelleen käytössä olevat) toimintatavat, joilla huijaamme itseämme luulemaan, että tiedämme enemmän kuin oikeasti tiedämmekään. Kirjassa ennustettavalle ja (mustia joutsenia sisältävälle) ennustamattomalle maailmalle on annettu nimet Mediokristania ja Ekstremistania.

Taleb hyökkää etenkin taloustietelijöiden kimppuun yllättävän aggressivisesti ja todella pyrkii saamaan aikaan ajattelumuutoksen. Hän esittää vakuuttavasti minkälaisessa itsepetoksessa elämme kun yritämme ymmärtää enemmän kuin pystymme ymmärtämään. Hän käyttää paljon tarinoita teoreettisen asian elävoittämiseksi. Erityisesti mieleeni jäi kiitospäivän kalkkunan tarina. Historiatiedon perusteella kalkkunalla on kaikki syy uskoa että huomenna asiat on hyvin. Sitä hoidetaan ja ruokitaan hyvin. Sitten kiitospäivän koittaessa tilanne dramaattisesti muuttuu, eikä tämä musta joutsen ole kalkkunan näkökulmasta mitenkään ennustettavissa.

Hyvä yleiskuvaus kirjan teemoista löytyy esimerkiksi Wikiopistosta, http://fi.wikiversity.org/wiki/Nassim_Nicholas_Taleb_(2007):_Musta_Joutsen.

Musta Joutsen ei ollut itselleni ihan niin järisyttävä lukukokemus kuin odotin. Taleb pyörii pääteemojen ympärillä pitkään ja palaa niihin yhä uudestaan. Kirjan suurimmat "oho, noinko se on!"- oivallukset tulivat sen alussa, loppua kohti oli aika paljon toiston makua ja esimerkiksi Gaussin kellokäyrän ongelmista kertovat luku oli jo aika teoreettinen (jonka toki Taleb itsekin luvun alussa kertoo). Välillä Talebin saarnaava tyyli ärsytti ja paikoitellen lauseet tuntuivat vaikeaselkoisilta. Kirjan on suomentanut Kimmo Pietiläinen ja voin kuvitella, että urakka ei ole ollut helppo, niin paljon uusia termejä Taleb esittelee ja niin haastavasta aihealueesta on kyse. Pääsääntöisesti suomenkielinen teksti on hyvin luettavaa, mutta välillä tuntui, että haluaisi nähdä englanninkielisen version, jotta voisi varmistaa, että todella ymmärtää mistä on kyse.

Musta Joutsen on silmiä avaava lukukokemus ja laittaa uutta ajattelua mukavasti liikkeelle. En anna tähtiä, kun tämäntyyppisen kirjan arvottaminen on todella hankalaa. Olen tyytyväinen, että jaksoin lukea kirjan loppuun, vaikka se välillä aika raskasta olikin.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (WSOY)

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun tästä kirjasta tykkäsin.

Heinäkuussa kävin lainastossa. Ennen niissä oltiin hiljaa, valittiin kirja ja näytettiin lainaajakorttia tiskin takana olevalle tädille. Oman korttini numero oli 451. Kyllä ei nykyajan lainasto ole ollenkaan enää sellainen. Nuoriso saa siellä mekastaa ja lainaus pitää tehdä semmoisella laitteella, missä televisiotöllö on yhdistetty valintatalon kassan härveliin. Itse saa lainauksen hoitaa. Piruillessani yritin aamulla ostamaani piimäpurkkia siihen lukijaan. Ei piipannut.

Olin päättänyt, että tästä kirjasta en tykkää. Yleensä kun kaikki tykkää niin silloin on huono. Ja Mielensäpahoittajasta näyttää kaikki tykkäävän. Elokuvaa tekevät ja teatterissa esittävät. Kyllä ei semmoinen ole hyvän kirjan merkki.

Semmoista ajattelin ensin, että tämä kirja on vain irrallisia lyhytjuttuja peräkkäin. Tekohauskaa semmoinen ja yhden idean ympärille on Tuomas yrittänyt oikean kirjan kasata.

Luin ensimmäisen luvun. Sitten luin toisen luvun. Sitten luin kolmannen luvun. Sitten luin neljännen luvun. En nyt listaa tähän kaikkia lukuja kun niitä on neljäkymmentä. Sitten huomasin että olin lukenut kaikki luvut. Semmoinen mieli jäi, että halusin lukea lisää. Mikä tässä kirjassa oikein on? Yksinkertainen on idea ja ohut on eikä edes yhtään riviä keskustelua ole kirjaan Kyrön poika raapustanut. Silti minä itkin ja nauroin ja asioita ajattelin. Aikuinen mies. Kyllä ei sellainen vetele.

Mitäs sitten jos kaikki kirjat olisivat tällaisia? Eihän sitten muuta ehtisi ihminen tekemään kuin lukemaan. Ei lumitöitä kukaan tekisi ja hankeen juuttuisi mersut. Kyllä ei siitä mitään tulisi.

PS. Laskin että yhden luvun pituus on keskiarvoisesti kolme pilkku yksi sivua. Kirja alkaa sivulta seitsemän ja loppuu sivulle satakolmekymmentä. Mikä siinä on, että kirja ei voi alkaa sivulta yksi? Tyhjiä sivuja on alussa. Kyllä tämän kirjan pituus on satakaksikymmentäneljä sivua. Kustantajalle kysymys että onko Kyrön pojalle maksettu sadastakolmestakymmenestä sivusta? Ja jos on, niin kuka maksaa ja voiko tämän vielä korjata?

* * * * *

Ursula Poznanski: Viisi (Atena)

Viisi on vuonna 2012 julkaistu ja vuonna 2013 Anne Mäkelän suomentama jännäri, joka on myynyt ainakin Saksassa todella paljon. Kirja on Poznanskin ensimmäinen aikuisten kirja, aikaisemmin hän on kirjoittanut nuortenkirjoja.

Viisi yhdistää geokätköilyn sarjamurhamysteeriin. Päähenkilö etsivä Beatrice Kaspary jahtaa sadistista murhaajaa, joka tykkää katkoa uhreiltaan ruumiinosia ja piilottaa niitä rasioihin. Kirja on vähän kuin pääsiäismuna etsimistä, vihje vie aina seuraavan vihjeen luo.

Rikostarinan lisäksi kirjassa seurataan Beatricen ihmissuhdekiemuroita. On hui-niin-kauhean-tyly-ja-ahdistava ex-mies, ah-niin-ihanat lapset ja oi-niin-viattoman-hupsun-hämmentävä suhde miespuoliseen kollegaan. Ei iskenyt eikä liikuttanut.

Kirjan kiitos-osiossa Poznanski kirjoittaa sanoneensa ensimmäisellä tapaamisella kirjallisuusagentuurilleen "Haluaisin elää kirjoittamisella, ja minusta olisi kiva, jos se kävisi nopeasti". Kirjasta jäikin päällimmäisenä mieleen sen häiritsevän laskelmoiva ote, särmä puuttui ja tarina ja henkilöt tuntuivat kliinisiltä. Tilannetta ei auttanut juonen epäuskottavuus. Tuntui, että ensin oli ollut idea geokätköilystä ja sitten sen ympärille oli pitänyt yrittää kehittää edes jotenkin uskottava sarjamurhaajatarina. Kirja muistuttaa jossain määrin Dan Brownin teoksia, se on koukuttavaa vihjeiden seuraamista, mutta varsinainen sisältö jää laimeaksi.

Kirjan kieli on sujuvaa, mutta vailla suurempia hienouksia. Suomennos on toimivan tuntoinen ja geokätköilyn erikoissanasto on hyvin käännetty - ja fiksusti jätetty kääntämättä esimerkiksi ne lyhenteet joille ei suomenkielistä vastinetta ole. Beatricen puhelimen tekstiviestiäänen laulun (Police: Message in a Bottle) sanojen kirjoittaminen joka kerran kun Beatrice sai tekstiviesti tuntui turhalta ja alkoi ärsyttää. Bea nimittäin saa kirjan aikana aika monta tekstiviestiä.

Voin hyvin kuvitella, että löytyy paljon lukijoita jotka pitävät tästä kirjasta. Viisi on helppolukuinen, jännittävä ja juonessa on muutama ihan hyvä käänne, jotka yllättivät. Mutta Viisi ei ollut minun kirjani, mitä pidemmälle kirja eteni, sitä kökömmältä tarina tuntui. Juoni oli kuitenkin rakennettu niin, että pakkohan kirja oli loppuun asti lukea, jotta sai tietää loppuratkaisun.

* *

Arnaldur Indridason: Haudanhiljaista (Blue Moon)

Otettuaan luun sitä lattialla kaluavalta lapselta mies näki heti, että se oli ihmisen luu.

Tämä lause avaa kirjan ja myös kertoo hyvin pitkälle siitä, mistä kirjassa on kyse. Reykjavikin reunalta löytyy vanha ihmisen luuranko. Indridasonin kirjojen päähenkilö Erlandur alkaa tutkimaan tapausta tiiminsä kanssa. Tämän tutkinnan kanssa rinnakkain kerrotaan tarinaa vuosikymmenien takaa. Inrdidason paljastaa lukijalle tapahtumia menneisyydestä pikkuhiljaa ja pitää lukijan näin aina askeleen poliiseja edellä.

Tarinaa kaivetaan auki rauhallisesti, lusikallinen kerrallaan. Kirja sisältää jännitysromaaniksi aika vähän jännitystä ja takaa-ajoja tai vastaavaa reipasta menoa siitä on turha etsiä. Haudahiljaista on pikemminkin surullisen perhetragedian kuvaus ja ainakin itseäni menneen ajan kuvaukset kiinnostivat enemmän kuin nykyhetken poliisityö.  

Tästä kirjasta on hankala kirjoittaa pitkää arvostelua. Indridason kirjoittaa pohjoismaisella tyylillään hyvin ja kirja pitää otteessaan, mutta loppumaku oli silti hieman väljähtynyt. Kelpo välipaladekkari, jonka nimi kertoo myös paljon kirjan herättämistä fiiliksistä.

* * *

Tero Somppi: Leijonan varjo (Myllylahti)

Leijonan varjo on Tero Sompin kahdeksas kirja. Olen lukenut kaikki hänen aikaisemmat teoksensa lukuunottamatta novellikokoelmaa Hyvä paha maailma jonka taisin jättää puolenvälin tienoilla kesken. Somppi on mielestäni jäänyt turhan vähälle huomiolla suomalaisen jännityskirjallisuuden saralla, hänen kirjansa kestävät hyvin vertailun esimerkiksi Remeksen ja Soininvaaran jännäreiden kanssa. Pisteet Sompille myös siitä, että hän ei kirjoita vain jatko-osia samalla sapluunalla vaan kirjat erottuvat toisistaan. Hänen esikoisteoksensa Kuka murhasi Asikaisen oli hyvinkin perinteinen murhamysteeri, kun taas sitä seurannut Tuomionkonsertti oli tikittävää jännitystä tarjonnut terroristipläjäys. Parhaana Sompin kirjana pidän hänen edellistä teostaa Särkyvää, joka on taas enemmän perinteisen dekkarin puolelle kallistuva teos.

Leijonan varjo sijoittuu lähitulevaisuuden Suomeen. Äärinationalistinen Suomi-puolue on päässyt valtaan, Suomi on eronnut EU:sta ja eristäytynyt muusta maailmasta Pohjois-Korean tyyliin. Järjestystä valvoo kovalla kädellä Isänmaallinen Poliisi ja kansakunta on jakaunut useaan kastiin, ylimpänä puolueen eliitti. Tässä ympäristössä puolueen ylivaltaa karsastava rikosylikonstaapeli Pekka Gerber saa tutkittavaakseen murhatun naisen tapauksen ja murhan tutkimuksesta muodostuu valtakunnan rakenteita ja Gerberin elämää järisyttävä tapahtumasarja.

Somppi kirjoittaa, kuten myös aikaisemmissa kirjoissaan, sujuvasti ja tekstiä on helppo lukea. Mitään suuria kaunokirjallisia hienouksia ei kirjassa ole ja välillä lauserakenteet tuntuivat hieman kömpelöiltä. Juoni menee eteenpäin sopivasti rytmitettynä eikä puutuminen iske missään vaiheessa.

Suomi-puolueen Suomi on kuvattu herkullisesti. Välillä yksityiskohdat tosin lipsahtavat huumorin puolelle niin, että on hankala sanoa onko huumori tarkoituksellista vai tahatonta. Esimerkkinä tästä käyköön vaikka korttipeli Black Jack, jonka alkuperäisen nimen käyttö on Suomessa kielletty ja korvattu nimellä Valkoinen Jaska. Sompin luoma Suomi-kuva on kuitenkin sellainen, että se erottaa kirjan perusdekkareista.

Somppi kuvaa kotikaupunkiaan Helsinkiä tarkkaan ja kertoo usean ravintolan, ostoskeskuksen ja muun paikan kohtalosta yhteiskunnan muutosten jälkeen. Helsingin tarkan kuvauksen kontrastina Pohjois-Suomen kuvaus on ylimalkaista ja esimerkiksi Tornio-joen näennäinen puuttuminen ärsytti.

Sompin Helsingistä tuli mieleen Antti Tuomaisen Parantaja ja kontrolloivan yhteiskunnan kuvauksesta Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Kirjoitustyylin puolesta Somppi vertautuu mielestäni ensisijaisesti jo aikaisemmin mainittuihin Ilkka Remekseen ja Taavi Soininvaaraan. Ei mikää hassumpi yhdistelmä siis.

Leijonan varjo piti hyvin otteessan ja on sopivasti valtavirrasta poikkeava murhadekkari. Helppoa ja viihdyttävää kesälukemista!

* * *

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY)

Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys on paikallisen sanomalehtemme mukaan ollut listakärjessä sekä kirjakauppojen myynnissä että kirjastojen lainauksissa jo useamman viikon ajan. Olin kirjan suosion huomannut myös kirjablogeista, mutta jätin arvostelut ja esittelyt tarkemmin lukematta, halusin kerrankin aloittaa kirjan lukemisen niin, että tiesin sen sisällöstä etukäteen todella vähän.

Neljäntienristeys seuraa noin sadan vuoden ajan pohjoissuomalaista arkea ja ihmisten kohtaloita. Tarinaa kerrotaan neljän eri henkilön kautta. Kirjan alussa sivut täyttää Marian, kunnankätilön ja itsenäisen naisen tarina, joka alkaa vuodesta 1895. Marian jälkeen Kinnunen kertoo Marian tyttären Lahjan elämästä, jota värittää kompleksinen avioliitto ja sodan ajan koettelemukset. Kirjan kolmannessa osassa pääosaan nousee Kaarina, Lahjan pojan Johanneksen vaimo. Kirjan päättää ja eri tarinoiden langat yhteen punoo Onnin, Lahjan miehen, elämäntarina. 

Kinnunen tarkastelee ajankuvaa ja eri vuosikymmenien ilmiöitä tarkkanäköisesti ja alleviivamatta päähenkilöidensä kautta. Suureen rooliin nousee anopin rooli perheyhteisössä. Sekä Marian ja Onnin että etenkin Lahjan ja Kaarinan välinen suhde käsitellään tarkkaan ja useasta näkökulmasta. Jotenkin tämä samojen tapahtumien tarkastelu eri näkökulmista oli mielestäni kirjan havahduttavin puoli. Lisäksi tykkäsin todella paljon siitä, kuinka aidolta Kinnunen sai eri vuosikymmenet tuntumaan.

Kirjan rakenne on valtavirrasta poikkeava kun tarinat kerrotaan peräkkäin ja aina uuden kirjan osan alussa palataan vuosikymmeniä ajassa taaksepäin. Usein tulikin selattua kirjaa ja etsittyä, että mitäs se toinen päähenkilö miettikään tähän samaan aikaan. Tässä kirjan fiksusti tehty sisällysluettelo vuosilukuineen ja tapahtumat summaamine otsikoineen auttoi. Vaikka rakennetta ensin hieman vierastin, toimi se loppua kohti yhä paremmin ja viimeistään Onnin tarinaa lukiessa kirjan rakenne tuntui oikealta ja toimivalta.

Kinnunen kirjoittaa sujuvasti ja tekstiä on miellyttävä lukea. Kirjan kerronnasta tuli mieleen Ollikaisen Nälkävuosi, vaikka ihan Ollikaisen tason runollisuuteen Kinnunen ei kerronnassaan mene. Ja mielestäni hyvä näin, Neljäntienristeykseen Kinnusen mutkaton ja aidonmakuinen kirjoitustyyli sopii mainiosti.

Juuri aitous ja jonkinlainen kirjasta hehkuva lukijan huomioonottaminen nostavat tämän kirjan yhdeksi tämän vuoden miellyttävimmistä lukuelämyksistäni. Kinnunen ei yritä myydä, ei huijata, ei vedättää, eikä aliarvioida lukijaa. Hän vain haluaa kertoa aidon tuntoisen tarinan muutamasta ihmisestä Suomen lähimenneisyydessä. Ja kertoo tuon tarinan todella hyvin.

* * * *

Lukemani kirjat TOP-10 (sijat 1.-3.)

Tässäpä kaikkien lukemieni kirjojen kolme parasta. Valinta oli todella vaikea ja etenkin näiden kolmen laittaminen järjestykseen aikamoista arpapeliä. Järjestykseen kirjat kuitenkin sain. Kirjat sijoilla 4-10 samoin kuin listauksen kriteerit on esitelty aikaisemmissa blogipostauksissa.

3. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (Tammi)

Pitkän päivän ilta on siitä erityinen kirja, että sekä kirja että siitä tehty elokuva ovat molemmat todella hyviä. Jos tekisin Katsomani elokuvat TOP-10 listan niin Pitkän päivän ilta olisi takuuvarmasti myös sillä listalla. Tarinassa hovimestari Stevens käy 1950-luvulla läpi historiaansa entisen isäntänsä palveluksessa. Tunnelma on yhtä aikaa pidättyvän seesteinen ja tukahduttavan ahdistava. Mutta raskaasta ulkokuoresta huolimatta alta löytyy ehdotonta rakkautta, tinkimätöntä arvokkuutta ja välillä jopa kuivaa englantilaista huumoria. Jotkut ovat moittineet tätä kirjaa vaikealukuiseksi, mutta itse muistan kirjan tempaisseen mukaansa ja pitäneen otteessaan loppuun asti. Pitkän päivän ilta oli minulle erittäin vaikuttava ja tunteellinen lukuelämys. Stevensin kohtalo kosketti ja nenäliinoille oli lukemisen aikana käyttöä.  

2. Pat Conroy: Vuorovetten prinssi (WSOY)

Olen lukenut kaikki suomennetut Conroyn kirjat ja pitänyt jokaisesta, usemmista todella paljon. Vuorovetten prinssi on mielestäni Conroyn paras teos, se vangitsi otteeseensa vahvasti ja kun kirja loppui oli olo epätodellisen pölmästynyt kun palasi Conroyn maailmasta arkitodellisuuteen. Vuorovetten prinssi on eeppinen tarina päähenkilön Tom Wingon ja hänen perheensä elämästä. Conroy avaa tarinaa hienosti pala kerrallaan ja koukuttaa näin lukijan. Kirjassa rakkauden ja vihan välinen ero hämärtyy ja itsemurhien ja mielisairauksien värittämä tarina ei ole kevyttä luettavaa. Kirjailija on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan raskaista asioista niin, että niistä on kuitenkin helppo lukea. Tarina puskee eteenpäin vaivattomasti ja ilman turhia selittelyjä. Pitkän päivän illassa tunnelma oli se juttu, joka nosti kirjan korkealle listallani. Vuorovetten prinssissä tarina on se, joka nostaa kirjan korkeallelistalla. Eeppinen, mukaansatempaava, intensiivinen, raskas tarina.  

1. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (WSOY)

Alkuun kohutunnustus: En ole lukenut Sinuhe egyptiläistä! Sen sijaan olen kuunnellut sen äänikirjana vajaa kymmenen vuotta sitten. Kuuntelin Sinuhea lähinnä noin kaksikymmentä minuuttia kestävillä työmatkoilla ja usein oli pakko jäädä istumaan parkkipaikalle pakkasessa kylmenevään autoon kuuntelemaan "vielä tämä luku loppuun" ja sitten juosta kiiressä töihin palaveriin. Äänikirja käsitti kolmekymmentäyksi CD:tä eli kuuntelemista riitti. On hankala sanoa tekikö Sinuhe minuun niin suuren vaikutuksen sen takia, että kuuntelin sen, vai olisiko vaikutus ollut vielä suurempi jos olisin lukenut kirjan. Joka tapauksessa Sinuhen maailmasta tuli osa minun maailmaani usean viikon ajaksi ja sinne Egyptin mystisen kuumaan ympäristöön oli aina kiire takaisin. Sinuhen tarina tasapainoilee mielestäni juuri sopivasti realismin ja mystisyyden välissä ja  ihmiset, paikat, hajut ja maut tulevat hyvin todentuntuisiksi. Kirjan myös kutitteli koko tunneskaalaa, välillä itketti, välilllä jännitti, välillä nauratti. Äänikirjasta vielä bonuspisteet lukija Lars Svedbergille jonka hypnoottisesti soljuva kerrontatyyli tuntui juuri oikealta tähän kirjaan.

Jo Nesbö: Poliisi (Johnny Kniga)

Kerrotaan nyt heti alkuun, että Poliisi on erinomainen dekkari ja hienon Harry Hole sarjan ehdotonta parhaimmistoa. Olen aikaisemmissa Jo Nesbön kirjojen arvioinneissani kertonut jo paljon siitä, mikä näistä kirjoista tekee niin hyviä.

Poliisin juoni ei yllätä - kirjassa jahdataan Norjassa toimivaa sarjamurhaajaa, jonka tekemissä murhissa on sadistisen sairaita piirteitä. Tällä kertaa uhreiksi valikoituu poliiseja. Kirja on suora jatko-osa Aaveelle ja Nesbö olettaa kerronnassaan, että lukija on lukenut Aaveen ennen Poliisia. En missään tapauksessa suosittele lukemaan Poliisia itsenäisenä kirjana, vaan ehdottomasti vasta Aaveen lukemisen jälkeen.

Nesbö on aina rakentanut kirjoihinsa juonenkäänteitä jotka saavat lukijan yllättymään. Tällä kertaa tässä mennään muutamaan otteeseen jo sellaisiin mittoihin, että lukijan vedättäminen tuntuu itsetarkoitukselliselta, mutta silti ihanan kutkuttavalta. Nesbö myös jättää paljon langanpätkiä ilmaan ja juonenkäänteitä selittämättä, mikä itseäni jossain määrin ärsytti. Tuli fiilis, että en ole ihan varma enkö vain ymmärtänyt jotain vai jäikö asia todellakin mysteeriksi.

Poliisissa on paljon henkilöitä - uhreja, rikoksia tutkivia poliiseja, rikollisia ja poliitikkoja. Muutamaan otteeseen jouduin selaamaan kirjaa taaksepäin kun en muistanut, että kuka se tämä henkilö nyt olikaan. Osittain nimetkin olivat sellaisia, etteivät jääneet helposti mieleen, ainakaan ei-norjalaiselle. Tällä kertaa olisi jonkinlainen henkilöluettelo kirjan alussa voinut olla hyvä idea.

Poliisi on selkeästi valoisampi kirja kuin edeltäjänsä. Nyt ei koko ajan ole sateisen ankeaa, vaan tarinaan mahtuu myös aurinkoisia hetkiä. Mutta koko ajan yllä leijuu pahan varjo, tuntu siitä, että hyvät hetket ovat katoavaisia. Nesbö rakentaa Harry Holen hahmoa hienosti ja onnistuu saamaan vanhaan sankariinsa enemmän syvyyttä. Aaveen arvioinnissa kritisoin Harryn toimintasankarimaista olemusta. Nyt tähän suuntaan ei onneksi mennä, ellei sellaiseksi lasketa kirjan loppupuolen indianajonesmaista pelastautumista, joka kaikessa karmeudessaan meinasi mennä jo (tahattoman) huumorin puolelle.

Poliisi piti tiukasti otteessaan alusta loppuun. Juoni on yllätyksellinen ja henkilöhahmot mainiosti rakennettuja. Taattua Jo Nesbö laatua!

* * * *

Lukemani kirjat TOP-10 (sijat 4.-7.)

Seuraavassa lukemieni kirjojen TOP-10 listan sijat 4-7. Kirjat sijoilla 8-10 samoin kuin listauksen kriteerit on esitelty aikaisemmassa blogipostauksessa. Sijat 1-3 ovat täällä.

7. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos)

Teemestarin kirja on uusin TOP-10 listalleni päässeistä kirjoista. Luin ja arvostelin sen vähän yli vuosi sitten. Kuten arviostakin käy ilmi, oli kirja minulle todella hieno lukuelämys. Itäranta on saanut romaaninsa hienoon tasapainoon, jossa jännitys ja seesteisyys sekä moderni ja vanha maailma tukevat kerronnassa toisiaan, viemättä kuitenkaan missään vaiheessa pääosaa. Kirja on kaunis, surullinen,jännittävä ja ajatuksia herättävä. Kun kirja loppui oloni oli haikea, kuin ystävä olisi lähtenyt pitkälle matkalle. Paluu tuolta matkalta on onneksi lähitulevaisuudessa ajankohtainen, Itäranta kirjoittaa parhaillaan toista kirjaansa jota suuresti odotan.

6. Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (WSOY)

Eikä yksikään pelastunut löytyy luultavasti aika monen dekkareiden ystävän suosikkikirjojen joukosta. Luin tämän kirjan jo 1980-luvun alussa, silloin kirjan nimi oli vielä Kymmenen pientä neekeripoikaa. Tämä dekkari oli yksi ensimmäisistä aikuisten jännityskirjoista joita luin, aikaisemmin koulun kirjaston hyllystä oli kotiin repussa mukana kulkenut lähinnä Kolmea etsivää, Etsiväkaksosia, Viisikkoja, Seikkailu-sarjaa, Dana-tyttöjä ja Jules Verneä. Christien lisäksi muistan lukeneeni aikuisten kirjoista tuohon aikaan myös ainakin Ellery Queenia, jolta mieleen on jäänyt etenkin Silinterihatun arvoitus. Eikä yksikään pelastunut on ensimmäinen suljetun huoneen mysteeri jonka olen lukenut ja se teki minuun todella suuren vaikutuksen. Juonenkäänteiden yllätyksellisyys ja juonen mystisyys oli jotain mitä en ollut ennen lukenut. En yleensä lue ikinä samaa kirjaa kahteen kertaan, mutta tämän dekkarin aloitin uudestaan alusta heti kun olin lukenut viimeisen sivun. Ja taisin lukea kirjan toiseen kertaan siltä samalta istumalta.

5. Ken Follett: Taivaan pilarit ja Maailma vailla loppua (WSOY)

Folletin eeppiset historialliset romaanit ilmestyivät suomeksi vuosina 1990 ja 2008. Itse luin Taivaan pilarit joskus 2000 luvun puolenvälin tienoilla ja Maailma vailla loppua päätyi luettavakseni suoraan kirjakaupasta kirjan ilmestymisviikolla. Kirjat sijoittuvat 1100- ja 1300-luvuille ja ne voi lukea myös itsenäisinä teoksina, vaikka samaan miljööseen sijoittuvatkin. En ole missään muussa kirjassa kokenun niin vahvaa "siellä olemisen tuntua" kuin näitä kirjoja lukiessani. Uppouduin Folletin luomaan maailmaan täysillä ja kirjojen hahmot pysyivät mielessä pitkään. Syynä tähän uppoutumiseen on kirjojen pituuden (yhteensä noin 2000 sivua) ja kiehtovan ajankuvauksen lisäksi Folletin taito tehdä ihmisistä aidosti kiinnostavia. Lisäpisteitä tulee vielä siitä, että jatko-osa Maailma vailla loppua oli ihan yhtä hyvä kirja kuin edeltäjänsä. Joku toinen voisi sanoa että kirjat ovat vain menneeseen maailmaan sijoitettua saippuaoopperaa. Ehkä näinkin, eihän Folletin kirjoitustyyli mitään Nobel-luokkaa todellakaan ole. Mutta se tarina ja ne ihmiset!

4. Haruki Murakami: Norwegian Wood (Tammi)

Luin Norwegian Woodin viime kesänä ja kirjoitin silloin siitä myös arvostelun. Ihastuin Murakamin tyyliin kovasti jo 1Q84 trilogian avausta lukiessani ja Norwegian Wood sitten räjäytti pankin. Murakami kirjoittaa todella hyvin ja vaikka välillä kirjassa ei tapahdu juuri mitään, pysyy mielenkiinto silti yllä. Norwegian Wood on yhtäaikaa hauska ja surullinen, monenlaiset tunteet tulivat pintaan sitä lukiessa. Yleisfiilis on jotenkin ikävöivän kotoinen, turvattoman turvallinen, palelevan lämmin. Hieno kirja, hieno tarina, hieno kirjailija.

Lukemani kirjat TOP-10 (sijat 8.-10.)

Olen usein miettinyt - joko kysyttäessä tai kysymättä - mikä on paras lukemani kirja koskaan. Parhaiden lukemieni kirjojen listan tekeminen on tuntunut yhtäaikaa kiinnostavalta ja kornilta. Miten jännittävää dekkaria voi verrata mielenkiintoiseen tietokirjaan? Mikä minä olen laittamaan kirjoja järjestykseen? Miksi yrittää tehdä listaa kun mieli muuttuu koko ajan? Mitä tarkoittaa "paras"?

Päätin kuitenkin yrittää ja esittelen nyt blogissani TOP-10 parasta lukemaani kirjaa niin, että tässä ensimmäisessä postauksessa esittelen kirjat (tai kirjasarjat) jotka päätyivät sijoille 8-10, toisessa postauksessa kerron kirjoista sijoilla 4-7 ja kolmannessa osassa esittelen kärkikolmikon.

En yrittänytkään laittaa kirjoja järjestykseen minkään objektiivisen arvion mukaan. Kirjan kaunokirjalliset ansiot tai yhteiskunnallinen merkitys eivät ole siis paljoa vaakakupissa painaneet. Sen sijaan yritin muistella sitä, kuinka suuren vaikutuksen kirjat ovat minuun tehneet. Vaikutus on voinut ilmaantua tunnereaktiona, kirjan palaamisena mieleen pitkänkin ajan jälkeen tai vaikkapa sillä, että kirjalla on ollut vaikutusta omaan ajatteluun ja siihen, kuinka tätä maailmaa katselee. Näitä tuntoja myös yritän kuvailla tässä listassani, kirjojen juonet löytää googlettamalla.

Listaa tehdessäni listasin ensin muutaman päivän aikana mieleeni tulleet "todella hyvät" kirjat. Niitä kertyi noin kolmekymmentä kappaletta. Sitten pelautin kirjoilla yksinkertaisen runkosarjan, jossa vertasin kutakin kirjaa toisiin kirjoihin (sattumanvaraisessa järjestyksessä) ja päätin aina kumpi kirjoista oli tehnyt minuun suuremman vaikutuksen. Kun kaikki vertailut (yhteensä lähes 300 kpl...) oli tehty, muodostui TOP-10 lista vertailun aikana kerätyistä pistemääristä. Aika nörttimäiseltä kuuloinen tapa laittaa kirjoja järjestykseen, mutta toimi ainakin minulla hyvin kun kerralla tarvitsi keskittyä vain kahteen kirjaan. Toki näinkin tehtynä lista peilailee paljon myös arviointipäivän fiiliksiä ja järjestys varmasti vähän muuttuisi jos saman arvioinnin tekisi kohta uudestaan mutta eri tunnelmissa.

Runkosarja menossa, vastakkain Long ja Mankell

Tulospalvelu.

Taisto oli tiukka ja monta hyvää kirjaa jäi juuri ja juuri TOP-10 listan ulkopuolella. Näiden kirjojen joukossa oli muun muassa unenomaisen kiehtova Jumalat juhlivat öisin (Donna Tartt), eeppinen fantasia 1Q84 (Haruki Murakami), pelottavan koukuttava Helvetin piirit ja sen jatko-osa Helvetin sydän (Jeff Long), paras lukemani agenttijännäri Neulansilmä (Ken Follett) ja lapsena luettu ja silloin unettomia öitä aiheuttanut Baskervillen koira (Arthur Conan Doyle).

Jokaisesta kirjasta on mukana myös valokuva jolla yritän hahmottaa kirjan fiilistä. Itse kirja on kuvissa mukana vain jos se hyllystäni löytyi. Kuvat on kaikki itse ottamiani, osaa on lievästi photoshopattu (tai itseasiassa gimpattu), mutta vain värejä korjaillen tai vastaavia pieniä parannuksia tehden.

Ja sitten itse listaan, sijat 8-10 alla.

10. Jo Nesbö: Harry Hole sarja (Johnny Kniga)

Olen arvioinut useita Nesbön kirjoja blogissani. Hänen Harry Hole sarjansa on mielestäni selkeästi laadukkain kaikista lukemistani dekkarisarjoista. Juuri kokonaisuus ja sen tasaisuus nostaa  Nesbön tälle listalle, ei niinkään mikään yksittäinen kirja. Harry Hole nousee dekkareiden päähenkilöiden joukossa ohi Wallanderin, van Veetereenin, Barbarottin, Mörckin, Boschin ja lukuisten muiden. Nesbön kirjoja leimaa jännityksen lisäksi se, että Harry Holesta tulee oltua ihan oikeasti huolissaan. Nämä kirjat myös toteuttavat erittäin hyvin yhden dekkareiden tärkeimmistä tehtävistä - koukuttamisen. Holen maailmaan uppoutuu - ja sieltä pois lähteminen tuntuu yhtä aikaa helpottavalta ja kaihoisalta. Fiilis kirjoissa on usein musta, lohduton ja sateinen, mutta mukana on aina myös pieni valonpilkahdus. Tästä dekkarisarjasta on hankala kenenkään pistää paremmaksi.

9. Henning Mankell: Syvyys (Otava)

Luin tämän kirjan noin kuusi vuotta sitten, pian sen suomennoksen ilmestymisen jälkeen. Muistan Syvyyden yhtäaikaa surullisen kauniina ja julman mustana tarinana. Kirja ei ole dekkari vaikka siinä on myös rikosromaanin piirteitä. Ennemminkin kyseessä on matka pääosassa olevan merikapteenin mielenmaisemaan. Maisema ei ole kaunis eikä valoisa. Kapteeni kuvataan narsistisena psykopaattina, jonka elämän sisältö on painunut kasaan. Kirjasta jäi outo, surullinen ja unenomainen fiilis. Kaikessa vastenmielisyydessäänkin kapteenissa oli jotain, jonka takia hänen kohtalonsa kiinnosti ja hänestä välitti. Kirja on Mankellin kirjoista sieltä vähiten viihteellisestä päästä, mutta silti erittäin luettava. Syvyys oli minulle hypnoottinen, sumea lukukokemus. Muistan näin jälkikäteeen kirjan juonesta aika vähän, mutta tunnelmasta sitäkin enemmän.



8. Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa -trilogia (Ursa)

Valtaojan trilogiaan (jolla ei ilmeisesti ole mitään virallista nimeä?) kuuluu kolme kirja; Tieto-Finlandian voittanut Kotona maailmankaikkeudessa, Avoin tie - kurkistuksia tulevaisuuteen ja Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen. Kaikkia kirjoja leimaa valtaojamainen kirjoitustyyli - teksti on yhtäaikaa asiapitoista, asiantuntevaa, helposti luettavaa, viihdyttävää, ajatuksia herättävää ja kutkuttavaa huumoria sisältävää. Luin kirjoja luku kerrallaan, ajatuksia makustellen, sivuja säästellen. Päällimmäisenä kirjasarjasta jäi mieleen Valtaojan positiivinen asenne. Kaikki ei ole maailmassa menossa huonoon suuntaan (vaikka uutisia seuraamalla ja keskustelupalstoja lukemalla siltä tuntuu), vaan itse asiassa elämme ihmiskunnan parasta aikaa ja tulevaisuus voi olla hyvinkin valoisa. Tulevaisuutta käsitteli eniten trilogia toinen osa, joka onkin mielestäni kirjoista paras. Muuten käsittelyn alla on esimerkiksi sellaisia pieniä asioita kuin elämän syntyminen, pimeä aine ja todellisuus. Näihin kirjoihin tulee usein palattua ja uudelleen luettua. Väitän että näiden lukeminen vähentää kyynisyyttä ja lisää optimistisuutta ja maailman ymmärtämistä. Ja kaikkea tätä nykymaailmassa todella kaivataan. Tämä on ainoa kirja/kirjasarja jota voin varauksetta suositella ihan kaikille.

Edit 6.11.2014:  Sijat 4-7 löytyy täältä ja sijat 1-3 täältä

Lee Child: Etsintäkuulutettu (Karisto)

Etsintäkuulutettu on uusin suomennettu kirja Childin Jack Reacher sarjasta. Sarjan päähenkilön olen jo esitellyt useampaan otteeseen aikaisemmissa Childin kirjojen arvioinneissani.

Noissa arvioinneissa olen myös luonnostellut Reacher-kirjojen peruskaavan:
Heti alusta lähdetään liikkeelle täysillä, Reacher temmataan mukaan tilanteeseen joka herättää hänen mielenkiintonsa tutkia juttua enemmän. Sitten tutkitaan ja juoni on täynnä yllättäviä käänteitä. Usein mukana on myös joku nainen jonka kanssa Reacher vehtaa aikansa. Ja tarina loppuu yleensä väkivaltaisesti niin, että Reacher ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja paha saa palkkansa.

Tämän kaavan mukaan mennään tälläkin kertaa. Reacher liftaa väärän auton kyytiin ja pian hänelle selviää että jokin on pielessä. Vaikka asia ei hänelle kuulu, päättää hän tutkia asiaa tarkemmin. Ja sitten tutkitaan ja tutkitaan ja juonenkäänteet seuraavat toisiaan. Lopussa paha saa taas väkivaltaisesti palkkansa. Reacherin naissuhteet jäävät tällä kertaa vähemmälle käsittelylle eikä kahviakaan juoda litratolkulla niin kuin joissain aikaisemmissa osissa. Tuttuun tyyliin mukana tolskaa myös FBI ja CIA - tällä kertaa kohtuullisen isossa roolissa.

Etsintäkuulutettu tarjoaa siis tuttua Reacheria. Jotenkin tällä kertaa kirjasta jäi kuitenkin normaalia tympeämpi maku suuhun, kuin kahvista joka on maannut pannussa liian kauan. Tarina jää välillä vähän junnaamaan paikoillaan, juoni ei yllätä kuin pari kertaa käänteillään ja lopun välienselvittely on - Reacherin asteikollakin - tympeästi väkivaltaa ihannoiva.

Parhaimmillaan Childin kirjat ovat todella koukuttavaa luettavaa ja Reacher karismaattisen karhea sankari. Etsintäkulutettu ei tätä tarjonnut, toivottavasti Childin ote ei ala lipsua, tämä oli jo seitsemästoista suomennettu Reacher seikkailu.  

* *

Johanna Sinisalo: Auringon ydin (Teos)

Olen Johanna Sinisalolta aikaisemmin lukenut Finlandia-voittaja romaanin Ennen päivänlaskua ei voi. Tykkäsin siitä kovasti, mutta jostain syystä meni monta vuotta ennen kuin tartuin taas Sinisalon kirjaan.

Auringon ydin kertoo Suomen Eusistokraattisesta tasavallasta vuonna 2013. Suomesta on vuosikymmenien aikana kehittynyt eräänlainen Euroopan Pohjois-Korea, joka on eristynyt muusta maailmasta ja kansa on saatu uskomaan, että ruoho on vihreämpää aidan tällä puolen. Pohjois-Korealaista hirmudiktatuuria ei Sinisalon Suomessa kuitenkaan ole, vaan maata johdetaan äärimmäisiin vietyjen hyvinvointivaltion oppien pohjalta. Kansaterveys on kaikki kaikessa ja muun muassa kaikki päihteet alkoholista kahviin on kielletty. Yksi nautinto on kuitenkin valtion virallisen linjan suojeluksessa, naiset on ajettu miehiä palvelevaan "näytä hyvältä, ole antelias miehellesi äläkä vaivaa pientä mieltäsi monimutkaisilla asioilla" muottiin.

Kirjan tarina kietoutuu yhden kielletyn nautintoaineen, chilin, ympärille. Vanna on koukussa ja Jare diilaa.

Sinisalo on onnistunut kirjoittamaan tarinan josta ensimmäisenä tulee mieleen että tätä ei olisi voinut keksiä kukaan muu. Hänen Suomensa on yhtä aikaa täysin outo ja vinksahtanut, mutta silti  looginen ja uskottava. Kirjailija käyttää paljon erilaisia tehokeinoja varsinaisen tarinan kerronnan välissä - on otteita nykysuomen sanakirjasta, virallisia valtion dokumentteja ja Eusistokraattiseen ajatteluun muokattuja lasten loruja. Nämä kirjan rakennetta rikkovat tekstit toimivat yllättävän hyvin ja auttoivat rakentamaan kuvaa mikä Suomi on ja miksi siitä on tullut sellainen. Lukuisat Veralta Mannalle osoitetut kirjeet tuntuivat aluksi vähän turhilta ja liian pitkiltä, mutta avasivat loppujen lopuksi tarinaa hyvin.

Henkilöistä etenkin Vanna/Vera on hyvin kuvattu, muut - myös Jare - jäivät selkeää sivurooliin.

Sinisalo esittelee kirjassa monta uutta suomenkielen sanaa joita käyttää koko kirjan ajan. Eloit, morlokit, kapsut ja maskot tulivat tutuiksi heti ja jäivät hyvin mieleen. Jos kirjallisuus olisi enemmän populaarikulttuuria niin voisin hyvin kuvitella näiden termien siirtyvän ainakin hetkeksi puhekieleen, vähän viihdeohjelmien hokemien tavoin, niin hyvin nuo uudet sanat napsahtavat kohdalleen.

Auringon ydin on ihanan outo kirja. Samalla se on kuitenkin kirjoitettu niin, että sitä on helppo lukea ja outouteen on helppo astua sisään.

Chili, anna minulle tulinen oppisi.
Ota minut, chili, tuo miuulle pakotie.
Chili, kirkasta silmämme näkemään.
Syökäämme lisää chiliä!



* * * *