Viimeiset kolme lukemaani kirjaa ovat pohjautuneet skenaarioon, missä ihminen on tuhonnut maapallon. Hilpeää. Ennen Itärannan uutta teosta luin Liu Cixinin kirjan Kolmen kappaleen probleema ja Risto Isomäen uusimman opuksen Vedenpaisumuksen lapset. Tykkäsin näistä kahdesta kummastakin, Cixiniltä lukulistalle meni heti myös Muistoja maasta -trilogian kaksi muuta osaa.
Sokerina pohjalla on kuitenkin Kuunpäivän kirjeet. Tämä oli se kirja, jota tänä vuonna eniten odotin. Enkä odottanut turhaan.
Kirjassa maapallo on mennyt sellaiseen kuntoon, että sieltä jonotetaan poispääsyä. Ihmiskunta on siirtynyt asumaan muun muassa Kuuhun, Marsiin ja planeettoja kiertäville jättimäisille kaupunkimaisille avaruusasemille. Päähenkilö Lumi Salo on henkimaailmasta voimia ammentava parantaja. Kirjassa hän etsii puolisoaan Solia, joka ei saavu sovittuun tapaamiseen.
Itäranta on rakentanut kirjansa Lumin Solille kirjoittamien kirjeiden varaan. Niitä täydentävät sähköpostit, tietosanakirjojen lainaukset ja uutisartikkelit. Aluksi vierastin tätä rakennetta, mutta mitä pidemmälle kirja eteni sitä toimivammalta ja tuoreemmalta tämä dokumentaarinen lähestymistapa tuntui. Tosin ihan kaikista kikkailuista en tykännyt, kuten siitä miten joku pienenee pienenee pienenee.
Juoni ei kuitenkaan ole se, mikä tekee tästä kirjasta elämyksen. Parasta on Itärannan ihanan viipyilevä (onkohan tämä nyt oikea adjektiivi tähän...) kirjoitustyyli, mitä leimaa unenomaisuus ja vahva siellä olemisen tunne. Kirjailija yhdistää upeasti samaan kirjaan sekä pimeää ainetta käyttävät DMD-rakettimoottorit että mystisen henkimaailman ja sielueläimet.
Kirjailija rakentaa tulevaisuuden (vuosi 2168) maailmasta uskottavan oloisen. Gramofoni ei toimi Kuun painovoimassa ilman erikoisjärjestelyjä ja liikkuminen Marsissa tuntuu mietityltä. Muutama kohta särähti, esimerkiksi salasanan muistaminen salattua tiedostoa avatessa on toivottavasti sellaista, mitä ei enää reilun sadan vuoden päästä tarvita.
Itärannalta on ilmestynyt nyt kolme kirjaa. Teemestarin kirja on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Kudottujen kujien kaupunki ei tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta, mutta oli silti erittäin mieluisaa luettavaa. Tykkään siitä, miten Itärannan kirjoissa tyyli säilyy samana mutta juoni ja ympäristö muuttuu. Seittien talo on kaukana Marsissa kiitävästä junanvaunusta. Ja silti niissä on paljon samaa.
Kuunpäivän kirjeet oli ihana lukuelämys, joka täytyi nauttia pienissä palasissa. Kirjan henkilöt ja tapahtumapaikat pyörivät varmasti mielessä vielä pitkään.
Maa herää ja kivet puhuvat, ja pimeä väistyy vetten päältä.
*****
