Marko Leino: Kotirauha (Teos)

Luettuani Marko Leinon uusinta teosta Kotirauha muutamia ensimmäisiä sivuja laskin kirjan pöydälle ja mietin jatkanko lukemista ollenkaan. Tuntui niinkuin olisi lukenut jonkinlaista köyhän miehen kopiota Hotakaisen Juoksuhaudantiestä. Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista, se kannatti.

Kotirauhan päähenkilö on Sami Luoto. Hänellä on oma yritys, joka rakennuttaa taloja myyntiin. Sami hoitaa samalla ihmissuhteitaan vaimoonsa Sariin, tyttäreensä Annikaan ja veljeensä Santtuun. Pian mukaan kuvioihin tulee myös Sarin hulttioveli Jere sekä Sami eronneet vanhemmat. Ennenkaikkea kyseessä on kuitenkin Samin oma tarina, kerronta tapahtuu minä-muodossa ja tapahtumia peilataan paljolti Samin omien ajatusten kautta. Paikoitellen kirjoitustyyli on lähes päiväkirjamainen.

Kirjan perusjuoni on se, että ensin Samilla menee firman kanssa huonosti. Ja sitten hän tekee lisää ja lisää vääriä valintoja - ja sitten meneekin jo tosi huonosti. Tarina on uskottavan oloinen ja Samin ahdistus ja valintojen tekemisen vaikeus välittyvät hyvin lukijalle.

Leino kirjoittaa melko lyhyitä lauseita ja tarina etenee sujuvasti. Välillä Leino käyttää mukavasti (epäolennaisiakin) yksityiskohtia ja se saa tapahtumat eläviksi ja aidon tuntuisiksi. Huumori on kuivaa ja mustaa ja sitä on annosteltu sopivissa määrin. Paikoitellen tyyli särkyy ja rytmitys häiriintyy liialliseen maalailuun ja pohdintaan. Tämän huomasin kun meinasin hyppiä noita kohtia yli että pääsisin taas lukemaan miten itse tarina etenee.

Kotirauha ei ole ensijaisesti dekkari vaikka siinä rikoskirjallisuudenkin aineksia on. Jos tykkäsit Ansasta, et välttämättä tykkää tästä. Ja toisinpäin. Itse tästä kyllä tykkäsin. Erittäin viihdyttävää (ja helppoa) lukemista. Erikoismainintana se, että kirja mielestäni parani koko ajan loppua kohti. Useimmissa kirjoissa tahtoo käydä juuri toisinpäin.

PS. Tästä(kin) Leinon kirjasta on elokuva tulossa. Esitietojen perusteella veljesparia esittävät - ei niinkään yllättävästi - Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen. Jaahas.

* * * *

Henning Mankell: Savuna Ilmaan (Otava)

Uusia Henning Mankellin kirjoja tunnutaan nyt julkaistavan suomennettuna todella tiheään tahtiin. Tällä kertaa poimin kirjaston hyllystä mukaani vuonna 2010 suomeksi julkaistun - ja vuonna 2000 kirjoitetun - trillerin Savuna Ilmaan.

Savuna Ilmaan on kirjoitettu alunperin televisiosarjan ("Labyrinten") käsikirjoitukseksi. Myöhemmin Mankell on halunnut muokata tuosta käsikirjoituksesta erillisen romaanin ja tuloksena on siis tämä kirja. En tiedä kuinka paljon käsikirjoitusta on muokattu mutta lopputulos muistuttaa yhä selvästi enemmän televisiosarjan kohtauskokoelmaa kuin perinteistä kirjaa. Vai mitä sanotte siitä että "lukuja" on yhteensä 243, luvun keskimääräinen pituus on siis selvästi alle kaksi sivua ja lyhimmät luvut ovat lauseen tai kahden mittaisin. Otetaan alle esimerkiksi luku 153.

153

Louise tulee kaupasta muovikassi kädessään ja ajaa pois.

Se oli siis siinä se luku. Tämmöinen kohtauksen kuvaukseen perustuva lukujako on kyllä ihan mielenkiintoinen lukijankin kannalta, ainakin itsellä tarina visualisoitua pään sisälle aika tehokkaasti lukemisen aikana. Mutta toisaalta se vie syvällisyyttä pois ja tuntuu kyllä osittain kirjassa turhalta kikkailulta.

Kirjaa mainostetaan takakannessa "polttavan ajankohtaiseksi trilleriksi ruotsalaista kansankotia koettelevasta talousrikollisuudesta". En ihan tuohon hehkutukseen menisi mukaan. Pikemminkin kyseessä on perinteisen hyvä mutta yllätyksetön skandinaavisen tv-sarjan käsikirjoitus. Talousrikollisuudesta raapaistaan vain pintaa ja tarina keskittyy lähinnä päähenkilöidensä ja heidän ihmissuhteidensa kautta kuvaamaan tapahtumaketjua joka alkaa kun meren rannalta löytyy ihmisen pääkallo. Kirja jää kaikinpuolin hieman pinnalliseksi ja kliiniseksi. Tarina kyllä kulkee eteenpäin sujuvasti. Helppoa luettavaa siis, mutta jää Mankellin loistavien kirjojen joukossa sinne välitöiden joukkoon.

Mankellin nimellä on nyt selvästi päätetty tehdä kirjamyyntiä niin paljon kuin mahdollista niin kauan kuin nimi on varma tae suurista myyntimääristä. Ja kun uusia kirjoja ei Mankellilta tule kuin korkeintaan yksi vuodessa niin strategia tuntuu olevan suomentaa kaikki vanhat tekstit mitä löytyy ja tehdä niistä täytettä uusien kirjojen myynnin väliin. Osa noista vanhoista kirjoista on kyllä ilman muuta olleet erinomaisia teoksia mutta Savuna Ilmaan jättää valitettavasti vahvan "täytekirjan" maun suuhun.

* *

Antti Tuomainen: Parantaja (Helsinki-kirjat)

Antti Tuomaisen Parantaja voitti äskettäin vuoden 2010 Johtolanka palkinnon eli se valittiin vuoden parhaaksi dekkariksi. Kirjan luettuani voin yhtyä palkintolautakunnan mielipiteeseen - tunnustus meni oikeaan osoitteeseen.

Parantajassa eletään lähitulevaisuuden Helsingissä. Ilmastonmuutos on ottanut ylivallan ihmisestä ja Helsinki on ajautumassa kohti anarkiaa. Asuinalueita slummiutuu, tuloerot kärjistyvät, perusturvallisuus järkkyy ja yhteiskunnan rakenteet sortuvat. Ja ennenkaikkea tulevaisuudenusko on useimmilla kovalla koetuksella. Keskellä tätä myllerrystä Tapani Lehtisen toimittajavaimo katoaa. Yhden ihmisen katoaminen ei enää ylitä uutiskynnystä eikä kiinnosta virkavaltaa. Niinpä Lehtinen joutuu itse jäljittämään vaimoaan ja siinä samassa vaimonsa menneisyyttä. Rikostarinan rinnalla kulkee luonnollisen oloisesti vahva rakkauskertomus, harvoin rakkaus- ja rikostarinat on näin hyvin balanssissa.

Tuomainen kuvaa sortumassa olevaa Helsinkiä todella hyvin tapahtumien ja havaintojen kautta, mutta liikaa alleviivaamatta. Kun kirjan laski kädestään niin tuli huojentunut olo kun palasi nykyiseen turvalliseen arkitodellisuuteen. Itse juoni ei sinällään ole mitenkään ihmeellinen mutta se on sijoitettu ympäristöönsä taidokkaasti.

Tuomaisen kirjoitustyyli on persoonallinen. Se on lyhyttä, välillä lähes töksähtelevää ja yksityiskohtiin menevää. Mutta samalla siinä on vahva runollinen sävy. Mustaa huumoria Tuomainen annostelee mukaan sopivan kokoisina annoksina. Kirjoitustyyli toimii suurimman osan kirjaa erittäin hyvin, mutta välillä tulee jo hieman sellaista makua että tyyli on itsetarkoitus ja itse sisältö toissijainen.

Kirjaa olisi mielellään lukenut pidemmällekin, nyt se loppui omaan makuuni turhan nopeasti, turhan helposti. Vaikka rikostarina selvisi, mieleen jäi askarruttamaan ajatukset että miten ne nyt siellä Helsingissä pärjää. Paraneeko tilanne vai joutuuko koko kaupunki täyden anarkian ja kurjuuden valtaan? Jatko-osa toimisi ainakin minulle hyvin, tuosta ympäristöstä ja ajankuvasta saisi vielä paljon irti.

Parantajassa on paljon samaa kuin Tuomaisen edellisessä kirjassa Veljeni Vartija. Molemmat ovat todella hyviä kirjoja ja ehdottomasti lukemisen arvoisia. Hienointa on se, että Tuomainen uskaltaa ja osaa erottua tyylillään valtavirtakirjoittajista. Lisää näitä, kiitos!

* * * *