Esko Valtaojan uusin tietokirja taisi olla joulun ajan myydyimpien kirjojen joukossa. Eikä ihme - Valtaoja kirjoittaa mielenkiintoisista asioista viihdyttävän leppoisasti omalla tyylillään niin että torpan mummokin (Valtaojan itsensä käyttämä termi) asian ymmärtää.
Kun syksyllä kuulin että Valtaojalta on tulossa Kaiken käsikirja, tuli mieleeni välittömästi Bill Brysonin mainio tietoteos Lyhyt historia lähes kaikesta. Molemmat kirjat pyrkivät popularisoimaan tieteestä olennaisen ja kertovat sen omalla helposti luettavalla tyylillään. Kumpikin on varannut oman luvun esimerkiksi elämälle, ihmisen kehittymiselle sekä "kaiken alulle". Kirjojen suurin ero on siinä, että Bryson käy tietokirjamaisemmin läpi eri tieteen osa-alueita, ja Valtaoja pohtii yksittäisiä asioita astetta syvällisemmin ja tuo kirjaan vahvasti mukaan sellaisia asioita kuin usko, henki, oikea ja väärä.
Kaiken käsikirja sisältää kymmenen lukua, joista jokainen on täsmälleen kaksikymmentä sivua pitkä. Tämä tuskin on sattumaa - ja välillä tulikin tunne että Valtaoja oli joutunut tiivistämään valtavia osa-alueita tuohon määrämittaan vähän runttaamalla. Jokaisen luvun jälkeen jäi tunne että olisin halunnut kyseisestä alueesta lukea lisää. Toisaalta luvut olivat sopivia annospaloja, kerralla ei kannata lukea kuin yksi luku ja sitten makustella sitä rauhassa.
Kirjan kirjoitustyyli on tuttua Valtaojaa. Hän käyttää paljon herkullisia analogioita ja yksinkertaistuksia, mutta onnistuu kuitenkin samalla säilyttämään tieteellisen uskottavuuden. Hän ei myöskään saarnaa omia mielipiteitään millään tavalla. Kirjasta on hankala ärsyyntyä (toisin kuin esimerkiksi joistain Kari Enqvistin teoksista) ja tämänkin takia kirja on varmasti suosittu. Valtaoja kiteyttää mielestäni kirjoitustyylinsä hyvin kirjan viimeiseen lauseeseen: Olen halunnut innostaa sinua ajattelemaan, en kertoa sinulle, mitä ajatella.
Olen jo pitkään ollut jonkinsortin Esko Valtaoja fani ja hän on hyvin kärjessä listallani julkkiksista, joiden kanssa olisi mukava käydä tuopin ääressä maailmaa parantamassa. Kaiken käsikirja jatkaa Valtaojan mainioiden tiedekirjojen sarjaa. Viittä tähteä en kuitenkaan anna. Kirja ja sen sisältö oli, kuten jo mainitsin, omaan makuuni vähän turhan ohut - tai ainakin kirjan kaiken lupaava nimi asetti odotukset liian korkealle. Tällaiseen teokseen sopisi mielestäni hyvin myös tietokirjamaisempi ote, muutama taulukko, kaavio tai selventävä kuva ei olisi ollut yhtään huono idea.
Palaan vielä alussa mainitsemaani Brysoniin. Lämpimästi suosittelen hänen kirjansa lukemista Valtaojan kirjan lisäksi. Toimivat hyvin yhdessä ja täydentävät toisiaan.
* * * *
torstai 24. tammikuuta 2013
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
John Verdon: Sokkoleikki (Gummerus)
Luin John Verdonin esikoisteoksen heinäkuussa 2011 ja tykkäsin siitä kovasti. Tästä toisesta Verdonin kirjasta sen sijaan jäi tympeä jälkimaku, kirjassa häiritsi moni asia. Hankala sanoa onko tämä tosiaankin niin paljon huonompi kuin kirjailijan esikoisteos vai onko oma maku muuttunut puolentoista vuoden aikana.
Sokkoleikissä murhatutkija Dave Gurney on edelleen varhaiseläkkeellä. Hänet saadaan kuitenkin houkuteltua tutkimaan mystistä murhaa, missä nuori nainen on tapettu raa'asti kesken omien häidensä. Kaikki johtolangat tuntuvat loppuvan kuin seinään, vaikka mystisiä vinkkejä on useita. Gurney saa kuitenkin tutkimuksen etenemään ja joutuu (tietenkin....) myös itse suureen vaaraan.
Voisi sanoa, että Sokkoleikissä on vaikutteita Agatha Christieltä, Håkan Nesseriltä, Dan Brownilta, Lars Kepleriltä ja Thomas Harrisilta. Ei kuulosta hassummalta noin lueteltuna, eihän? Alla kuitenkin tarkemmin kerrottuna mitä näillä viittauksilla tarkoitan.
Sokkoleikin ytimessä on klassinen suljetun huoneen arvoitus, jollaisia esimerkiksi Agatha Christie on ansiokkaasti käyttänyt. Kirjassa alussa esiteltävä murha vaikuttaa mahdottomalta ja saa sen takia lukijan mielenkiinnon heräämään. Verdon ei hyvästä alusta huolimatta onnistu arvoituksensa rakentamisessa vaan hän kirjoittaa itsensä nurkkaan liian aikaisin. Vaihtoehdot menevät niin vähiin, että ainakin itse arvasin syyllisen jo kirjan puolivälissä. Sitten oli toisen puoliskon ajan olo, että miten nuo poliisit voi olla niin tyhmiä etteivät ilmiselvää asiaa tajua.Hyvin kirjoitettu suljetun huoneen arvoitus olisi sellainen, missä lukija saadaan hämmästymään kirjan lopussa. Christien Eikä yksikään pelastunut on hyvä esimerkki tällaisesta kirjasta.
Monelle rikosromaanille on tyypillistä pääosassa oleva poliisin (joka usein on eläkeikää lähellä oleva kokenut tutkija) yksityiselämän haasteiden kuvaaminen itse rikostutkinnan rinnalla. Parhaimmillaan nämä kaksi aihetta tukevat toisiaan ja syventävät lukuelämystä. Håkan Nesser on hyvä esimerkki kirjailijasta joka taitaa tämänlaisen kerronnan mainiosti. Sokkoleikissä Dave Gurneyn parisuhdeongelmien kuvaaminen ei toiminut. Kerronta oli pinnallista eikä tuntunut aidolta. Etenkin loppuvaiheessa kirjaa huomasin jo hyppiväni yli tämän puolen kerrontaa kun halusin ainostaan saada selville kuinka itse rikos ratkeaa.
Dan Brownin valitsin listalle siksi, että mielestäni Verdonin kirjoittajantaitoja voi hyvin verrata Browiin. Hän kirjoittaa periaattessa sujuvasti ja käyttää välillä jopa tuoreita kielikuvia. Kuitenkin teksti tuntuu lattealta ja juoni ikäänkuin on liian hallitsevassa asemassa itse kertomiseen nähden. Etenkin kursiivilla painetut murhaajan näkökulmasta kirjoitetut väliluvut olivat enemmän naurattavia kuin pelottavia tai vaikuttavia.
Kepleristä Sokkoleikissä muistuttaa laskelmoivuus. Tuntuu että (hyvän menestyneen esikoisteoksen jälkeen) Verdon on halunnut kirjoittaa kirjan, joka varmasti myy. Tekstissä on väkisinkirjoittamisen makua ja tietynlaista kliinisyyttä. Mukaan on otettu kaikki menestysreseptin ainekset - vanha rikostutkija, parisuhdeongelmat, hankalat työkaverit, sairas rikollinen ja niin edelleen. Kirja ei tuo yhtään mitään uutta tähän asetelmaan.
Thomas Harrisilta olen lukenut pari Hannibal Lecter kirjaan. Niistä päällimmäisenä jäi mieleen ylilyönnit sairaan ihmisen sairaan käytöksen kuvauksessa - elävän ihmisen aivojen syönti oli ainakin minulle liikaa. Myös Sokkoleikissä pahat ovat liian pahoja, sairaat liian sairaita. Teot alkoivat ällöttää ja tympäistä. Verdon ei onneksi mässäile yksityiskohdilla, mutta silti tuntui että kirjassa tapahtuvat pahat teot olivat itsetarkoituksellisen vastenmielisiä.
Luin kirjan kuitenkin loppuun, koska halusin tietää loppuratkaisun. Kaikista puutteista huolimatta annan sille kaksi tähteä, mystinen murha koukutti etenkin kirjan alkupuoliskolla ihan mukavasti.
* *
Sokkoleikissä murhatutkija Dave Gurney on edelleen varhaiseläkkeellä. Hänet saadaan kuitenkin houkuteltua tutkimaan mystistä murhaa, missä nuori nainen on tapettu raa'asti kesken omien häidensä. Kaikki johtolangat tuntuvat loppuvan kuin seinään, vaikka mystisiä vinkkejä on useita. Gurney saa kuitenkin tutkimuksen etenemään ja joutuu (tietenkin....) myös itse suureen vaaraan.
Voisi sanoa, että Sokkoleikissä on vaikutteita Agatha Christieltä, Håkan Nesseriltä, Dan Brownilta, Lars Kepleriltä ja Thomas Harrisilta. Ei kuulosta hassummalta noin lueteltuna, eihän? Alla kuitenkin tarkemmin kerrottuna mitä näillä viittauksilla tarkoitan.
Sokkoleikin ytimessä on klassinen suljetun huoneen arvoitus, jollaisia esimerkiksi Agatha Christie on ansiokkaasti käyttänyt. Kirjassa alussa esiteltävä murha vaikuttaa mahdottomalta ja saa sen takia lukijan mielenkiinnon heräämään. Verdon ei hyvästä alusta huolimatta onnistu arvoituksensa rakentamisessa vaan hän kirjoittaa itsensä nurkkaan liian aikaisin. Vaihtoehdot menevät niin vähiin, että ainakin itse arvasin syyllisen jo kirjan puolivälissä. Sitten oli toisen puoliskon ajan olo, että miten nuo poliisit voi olla niin tyhmiä etteivät ilmiselvää asiaa tajua.Hyvin kirjoitettu suljetun huoneen arvoitus olisi sellainen, missä lukija saadaan hämmästymään kirjan lopussa. Christien Eikä yksikään pelastunut on hyvä esimerkki tällaisesta kirjasta.
Monelle rikosromaanille on tyypillistä pääosassa oleva poliisin (joka usein on eläkeikää lähellä oleva kokenut tutkija) yksityiselämän haasteiden kuvaaminen itse rikostutkinnan rinnalla. Parhaimmillaan nämä kaksi aihetta tukevat toisiaan ja syventävät lukuelämystä. Håkan Nesser on hyvä esimerkki kirjailijasta joka taitaa tämänlaisen kerronnan mainiosti. Sokkoleikissä Dave Gurneyn parisuhdeongelmien kuvaaminen ei toiminut. Kerronta oli pinnallista eikä tuntunut aidolta. Etenkin loppuvaiheessa kirjaa huomasin jo hyppiväni yli tämän puolen kerrontaa kun halusin ainostaan saada selville kuinka itse rikos ratkeaa.
Dan Brownin valitsin listalle siksi, että mielestäni Verdonin kirjoittajantaitoja voi hyvin verrata Browiin. Hän kirjoittaa periaattessa sujuvasti ja käyttää välillä jopa tuoreita kielikuvia. Kuitenkin teksti tuntuu lattealta ja juoni ikäänkuin on liian hallitsevassa asemassa itse kertomiseen nähden. Etenkin kursiivilla painetut murhaajan näkökulmasta kirjoitetut väliluvut olivat enemmän naurattavia kuin pelottavia tai vaikuttavia.
Kepleristä Sokkoleikissä muistuttaa laskelmoivuus. Tuntuu että (hyvän menestyneen esikoisteoksen jälkeen) Verdon on halunnut kirjoittaa kirjan, joka varmasti myy. Tekstissä on väkisinkirjoittamisen makua ja tietynlaista kliinisyyttä. Mukaan on otettu kaikki menestysreseptin ainekset - vanha rikostutkija, parisuhdeongelmat, hankalat työkaverit, sairas rikollinen ja niin edelleen. Kirja ei tuo yhtään mitään uutta tähän asetelmaan.
Thomas Harrisilta olen lukenut pari Hannibal Lecter kirjaan. Niistä päällimmäisenä jäi mieleen ylilyönnit sairaan ihmisen sairaan käytöksen kuvauksessa - elävän ihmisen aivojen syönti oli ainakin minulle liikaa. Myös Sokkoleikissä pahat ovat liian pahoja, sairaat liian sairaita. Teot alkoivat ällöttää ja tympäistä. Verdon ei onneksi mässäile yksityiskohdilla, mutta silti tuntui että kirjassa tapahtuvat pahat teot olivat itsetarkoituksellisen vastenmielisiä.
Luin kirjan kuitenkin loppuun, koska halusin tietää loppuratkaisun. Kaikista puutteista huolimatta annan sille kaksi tähteä, mystinen murha koukutti etenkin kirjan alkupuoliskolla ihan mukavasti.
* *
tiistai 1. tammikuuta 2013
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos)
Teemestarin kirja on Emmi Itärannnan, vuonna 1976 syntyneen Kentin yliopistossa työskentelevän kolumnistin, esikoisteos. Kirja voitti 2010-2011 järjestetyn sci-fi- ja fantasiaromaanikilpailun ja olen kuullut siitä paljon hyvää. Niinpä Teemestarin kirja onkin ollut muistilistallani jo pitkään kirjana jonka haluan lukea.
Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa vesi on vähissä ja sen käyttöä valvoo sotilasdiktatuuri. Itärannan kuvailema dystopia on yhtäaikaa kaunis ja ahdistava - ja samalla myös pelottavan realistisen oloinen. Itäranta tarkastelee tulevaisuudenkuvansa kautta nykymaailmamme kipukohtia hienovaraisesti, liikaa alleviivaamatta. Varsinaisia sci-fi elementtejä on vähän, mutta ne tukevat hyvin tarinaa ja sen uskottavuutta.
Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Noria, jonka isä toimii teemestarina pohjoisen Suomen alueella olevassa pienessä kylässä. Noria on seuraamassa isänsä jalanjälkiä teemestarin arvostetussa ja kurinalaisessa ammatissa. Veden säännöstely ja kontrollointi kuitenkin kiristyy ja Norian ja hänen parhaan ystävänsä Sanjan elämä muuttuu turvattomammaksi.
Itärannan teksti soljuu sujuvasti kuin hänen kiehtovasti kuvailemansa teeseremonian rituaalit. Kirjalla oli minuun lähes hypnoottinen vaikutus ja se sai aikaan vahvan "siellä olemisen" tunteen. Huomasin jännittäväni Norian puolesta illalla nukkumaan mennessäni ja ajattelevani kylän muovihautaa autolla ajaessani. Itäranta rakentaa kirjaan jännitystä pienimuotoisesti, mutta samalla vahvasti ja suurella tunteella. Jännityksestä huolimatta kirja huokuu tasapainoa ja seesteisyyttä ja useat lauseet ovat runomaisia. Kirjasta tulikin välillä mieleeni Aki Ollikaisen mainio Nälkävuosi.
Teemestarin kirja on paras lukemani kirjan pitkään aikaan .Se on yksi niistä kirjoista, joiden lukemista jouduin lopussa panttaamaan, kun halusin säästää viimeisiä sivuja mahdollisimman pitkään. Harvoin olen kirjan loputtua täysin sanaton rakentavan kritiikin suhteen, mutta nyt kävi niin. Tässä ja nyt Teemestarin kirja oli minulle täydellinen lukuelämys. Viisi tähteä, ehdottomasti ja ilman mitään varauksia!
* * * * *
Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa vesi on vähissä ja sen käyttöä valvoo sotilasdiktatuuri. Itärannan kuvailema dystopia on yhtäaikaa kaunis ja ahdistava - ja samalla myös pelottavan realistisen oloinen. Itäranta tarkastelee tulevaisuudenkuvansa kautta nykymaailmamme kipukohtia hienovaraisesti, liikaa alleviivaamatta. Varsinaisia sci-fi elementtejä on vähän, mutta ne tukevat hyvin tarinaa ja sen uskottavuutta.
Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Noria, jonka isä toimii teemestarina pohjoisen Suomen alueella olevassa pienessä kylässä. Noria on seuraamassa isänsä jalanjälkiä teemestarin arvostetussa ja kurinalaisessa ammatissa. Veden säännöstely ja kontrollointi kuitenkin kiristyy ja Norian ja hänen parhaan ystävänsä Sanjan elämä muuttuu turvattomammaksi.
Itärannan teksti soljuu sujuvasti kuin hänen kiehtovasti kuvailemansa teeseremonian rituaalit. Kirjalla oli minuun lähes hypnoottinen vaikutus ja se sai aikaan vahvan "siellä olemisen" tunteen. Huomasin jännittäväni Norian puolesta illalla nukkumaan mennessäni ja ajattelevani kylän muovihautaa autolla ajaessani. Itäranta rakentaa kirjaan jännitystä pienimuotoisesti, mutta samalla vahvasti ja suurella tunteella. Jännityksestä huolimatta kirja huokuu tasapainoa ja seesteisyyttä ja useat lauseet ovat runomaisia. Kirjasta tulikin välillä mieleeni Aki Ollikaisen mainio Nälkävuosi.
Teemestarin kirja on paras lukemani kirjan pitkään aikaan .Se on yksi niistä kirjoista, joiden lukemista jouduin lopussa panttaamaan, kun halusin säästää viimeisiä sivuja mahdollisimman pitkään. Harvoin olen kirjan loputtua täysin sanaton rakentavan kritiikin suhteen, mutta nyt kävi niin. Tässä ja nyt Teemestarin kirja oli minulle täydellinen lukuelämys. Viisi tähteä, ehdottomasti ja ilman mitään varauksia!
* * * * *
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)