J.G. Ballard: Super-Cannes (Like)

J.G. Ballard on englantilainen kirjailija, joka on saanut kirjoistaan erinomaisia arvosteluja. Kun vielä lisäksi Super-Cannes lupaa takakannessaan kirjan olevan yhdistelmä sci-fiä ja rikoskirjallisuutta, niin nappasin teoksen kirjaston hyllystä innoissani mukaani. Odotukset eivät ihan täyttyneet, mutta mieleenjäävä kirja Super-Cannes kyllä on.

Super-Cannes on Ranskassa sijaitseva ylellinen erillisalue, jonka sydän on suuri tiedepuisto Eden-Olympia. Kirjan alussa päähenkilö Paul Sinclair muuttaa tälle alueelle yhdessä lääkärivaimonsa Janen kanssa. Jane korvaa tiedepuistossa edeltäjänsä David Greenwoodin, joka täysin yllättäen oli ampunut kymmenen ystäväänsä ja sen jälkeen itsensä.

Vahvasti bisnespohjalta johdetussa tiedepuistossa tehdään epäinhimillisen pitkiä työpäiviä ja näiden vastapainoksi rentoutumiskeinotkin ovat todella rankkoja. Paul on puiston ainoita joutilaita asukkaita kun hän parantelee kipeää jalkaansa huvilansa uima-altaalla. Joutenolo käy kuitenkin pian uuvuttavaksi ja Paul alkaa selvittämään miksi Greenwood suoritti joukkomurhan ja mitä tuona mustana päivänä itse asiassa tapahtui.

Super-Cannes yhdistää hypnoottisesti sinällään realistisen tapahtumien kuvauksen surrealistiseen kaaokseen, joka kumpuaa ihmismielen pimeistä loukoista. Vaikka kirjassa ei ole mitään yliluonnollista eikä edes selviä sci-fin aineksia, on lopputulos silti eräänlainen rinnakkaistodellisuuden kuvaus. Lukiessa on tunne kuin olisi jonkinlaisen usvan sisässä. Ja tällä kertaa on suuri helpotus kun tuosta usvasta pääsee pois, sen verran ahdistava Super-Cannesin kuvaama elämäntapa on.

Kirja ei omanlaatuisesta tunnelmastaan huolimatta kuitenkaan saanut koukutettua minua täysillä mukaansa vaan tarina tuli luettua loppuun vähän puoliväkisin. Odotin koko ajan että juoni imaisisi minut paremmin mukaansa, mutta näin ei käynyt. Super-Cannes jääkin mieleeni lähinnä surrealistisesta tunnelmastaan. Tämän jälkeen tekee mieli lukea jotain perinteisempää ja helpompaa.

* * * 

Risto Isomäki: Con Rit (Tammi)

Risto Isomäki on tiedetoimittaja joka on tietokirjallisuuden lisäksi julkaissut myös useita fiktiivisiä teoksia. Näille teoksille yhteistä on luonnonsuojelullinen näkökulma ja tarinan pohjaaminen tieteellisiin faktoihin. Con Rit on uusin teos tähän sarjaan.

Con Rit kertoo meribiologi Martti Ritolasta. Ritola asuu yksin ja on kiinostunut lähinnä luonnosta ja luonnonsuojelullisista asioista. Yksi hänen kiinnostuksen kohteistaan on kryptoeläintiede. Sanahirviö tarkoittaa tieteenalaa joka tutkii eläimiä, jotka perintötiedon mukaan ovat olemassa mutta joista ei ole tieteellisiä todisteita. Lumimies ja Loch Nessin hirviö ovat tunnetuimpia esimerkkejä tällaisista eläimistä. Kirjassa Ritola saa vinkin Vietnamista löytyneestä salaperäisestä eläimen luurangosta, joka hän epäilee kuuluva Con Rit:lle - muinaiselle jättiläismäiselle merikäärmeelle. Meribiologi houkuttelee nuoruudenystävänsä Camilla Norrstrandin mukaan hirviöjahtiin Vietnamiin Ha Longin lahdelle.

Kirjasta jäi hyvin kaksijakoinen olo. Parhaimmillan reilun sadan sivun verran se oli hyvinkin koukuttavaa ja jännittävää lukemista. Isomäki kuvaa hyvin merta ja luonnonvoimia ja Martin ja Camillan puolesta tuli oikeasti jännittettyä. Sitten se iso mutta: Ennen tätä intensiivistä vaihetta on reilusti yli kahdensadan sivun johdanto, jonka aikana tapahtumat etenevät hitaasti ja pääpaino on välillä liikaa tieteellisten faktojen kerronnassa. Vaikka faktat kiinnostavia ovatkin, tulee kuitenkin olo että Isomäki yrittää nyt liikaa yhdistää oman näkökulmansa saarnaamista viihteeseen. Joitain faktoja on liimattu tarinaan ihan vain sen takia että Isomäki haluaa niistä ihmisiä muistuttaa, esimerkkinä Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus ja sen syyt ja seuraukset. Näin on ollut edellisissäkin kirjoissa mutta Con Rit:ssä tämä häiritsi minua enemmän kuin ennen. Lisäksi Isomäen ihmiskuvaus ei valitettavasti ole kehittynyt edellisistä kirjoista. Aina kun kirjassa on suvantokohta ja pohditaan Riston ja Camillan suhdetta niin tarina jotenkin lässähtää. Nämä ihmissuhdekuvaukset eivät vain yksinkertaisesti toimi vaan tuntuvat lapsellisilta ja päälleliimatuilta.

Kirjan taustalla on Seura-lehdessä julkaistu kesäjatkokertomus. Tämä mielestäni selittää kirjan heikkouksia. Sinällään kiehtovasta ideasta on yritetty väkisellä vääntää neljäsataasivuinen romaani ja mukaan on väkisinkin tullut sivujen täytettä joka ei itse tarinaa paranna. Olisi kannattanut tiivistää tai luoda tarinaan uusia tasoja. Nythän mukana on käytännössä vain kaksi henkilöä ja tarina etenee suoraviivaisesti ilman takaumia tai sivujuonia. Näistä aineksista olisi voinut sata sivua pudottaa surutta pois. Isomäen pitkäaikainen kustannustoimittaja on jäänyt eläkkeelle ja tällä kirjalla on uusi kustannustoimittaja. Tämäkin voi osaltaan selittää miksi kirjan rakenne on mielestäni jäänyt puolitiehen.

Isomäen fiktiivisisitä kirjoista Sarasvatin hiekkaa on mielestäni edelleen paras. Con Rit:ssä on paljon hyviä aineksia ja kyllä kirja lukemisen arvoinen on. Jo senkin takia että Isomäen kirjoista oppii uutta helposti viihteen varjolla. Tulen ilman muuta lukemaan myös Isomäen seuraavan kirjan.

Lopuksi vielä semmoinen havainto että kirjaa lukiessa tulee pakostakin mieleen että Martti Ritola on jollain tasolla Risto Isomäen alter ego.

* *

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus)

Taisin huokaista että "huh huh" luettuani Kvanttivarkaan viimeisen sivun loppuun. Huh-huh sen takia että olipas mahtava kirja! Ja huh-huh myös sen takia että lukeminen oli nautittavuudestaan huolimatta melkoinen urakka. Kvanttivaras on raskaan sarjan sci-fiä joka ei päästä lukijaansa helpolla mutta palkitsee hienosti sinnikkään lukijan.

Tarinan alussa mestarivaras Jean Le Flambeur viruu virtuaalisessa dilemmavankilassa ja on pakotettu jatkuvasti pelaamaan peliteoriaa testaavia kuolettavia pelejä. Mieli-niminen nainen vapauttaa varkaan ja vaatii palkinnoksi varasta suorittamaan tehtävän Marsissa sijaitsevassa kaupungissa, Oubliettessä. Vastaansa Le Flambeur saa Isidoren, Oubliettessä legendaarisen maineen omaavan salapoliisin.

Oublietten kaupunki näyttelee yhtä kirjan pääosaa yhdessä Le Flambeurin ja Isidoren kanssa. Kaupunki on kiehtovasti kuvattu paikka, joka on toisaalta täysin erilainen nykyisiin kaupunkeihin verrattuna, toisaalta hämmentävän samanlainen. Kaupunki muun muassa liikkuu koko ajan eteenpäin Marsin aavikolla ja muuttaa sen mukaan myös asemakaavaansa vähän väliä. Kaupungin asukkaat viettävät ikuista elämää jonka silloin tällöin tapahtuva kuolema keskeyttää. Ja viestintä tapahtuu tyypillisesti gevulotia raottamalla ja yhteismuistoja jakamalla.

Kuulostaako sekavalta? Siltä se tuntui luettunakin etenkin kirjan alussa. Rajaniemen tyyliin kuuluu kertoa vaikkapa gevulotista, kuptauksesta, arkonteista tai gogolpiraateista kuin ne olisivat kaikille tuttuja termejä. Rautalankaselitystä uusista asioista on turha odottaa, mutta myöhemmin kirjassa sentään vähän enemmän avataan noita asioita. Tämä kerrontatapa vaatii tarkkaa lukemista ja ainakin itse luin aika lyhyitä pätkiä kerrallaan. Tarkka lukeminen palkitaan hienoilla ahaa-elämyksillä kun Oublietten elämän salat paljastuvat.

Kvanttivaras on todella kiehtova kirja jonka lukuisat mielikuvitusrikkaat elementit nivoutuvat yhteen yhtenäiseksi tulevaisuudenkuvaksi. Juoni on monimutkainen ja yllättävä, henkilöhahmot (onko Perhonen niminen avaruusalus henkilö?) hyvin rakennettuja ja ympäristönkuvaus todella vakuuttavaa. Mitäpä sitä kirjalta muuta voi vaatia. Varoitus kuitenkin  - jos et ole sci-fiä juuri ennen lukenut niin tämä voi olla turhan raskas aloitus.

PS. jos kirjan lukeminen tuntuu alussa ylivoimaiselta niin termejä ja niiden selityksiä voi luntata vaikkapa täältä:
http://en.wikipedia.org/wiki/Glossary_of_terms_in_The_Quantum_Thief

* * * * *

Lars Kepler: Paganini ja paholainen (Tammi)

Keplerin esikoisteos Hypnotisoija sai aikaan paljon positiivista julkisuutta. Jatko-osa Paganini ja paholainen taas on saanut aika varautuneita arvosteluja ja olinkin hieman epäileväinen kun kirjaa aloin lukemaan. Pelkäsin että nyt ratsastetaan - ja rahastetaan - aikaisemman kirjan suosiolla. Pelko oli onneksi täysin turha, mielestäni Paganini ja paholainen on monessa mielessä parempi kirja kuin Hypnotisoija.

Hyptonisoijaa vaivasi tietynlainen laskelmoivuus ja kliinisyys. Paganini ja paholainen onnistuu mielestäni paljon paremmin kuvaamaan henkilöitä ja paikkoja ja luomaan "siellä olemisen" fiiliksen. Hyptonisoijassa juoni oli kaikki kaikessa mutta nyt jatko-osassa myös ihmiskuvaus saa suuren roolin. Pääosassa oleva komisario Joona Linna tuntuu nyt ihan oikealta ihmiseltä ja uudet henkilöt, kuten keijumainen rikostutkija Saga Bauer ovat kiinnostavia.

Kirjan alussa huviveneestä löytyy mystisesti kuollut nuori nainen ja edustuskodista hirttoköydestä roikkuva Ruotsin aseviennistä vastaava johtaja. Joona Linna alkaa tutkimaan tapauksia yhdessä Saga Bauerin kanssa ja pian he huomaavat että tapahtumien syyt ja seuraukset ovat kansainvälistä kokoluokkaa. Juonen käänteet seuraavat toisiaan aina toimintapainotteiseen loppuun asti.

Lars Keplerhän on nimimerkki jonka takaa löytyy ruotsalainen kirjailijapariskunta. He kirjoittavat näitä romaaneja yhdessä ilman suurempaa suunnitelmaa siitä kumpi kirjoittaa mitä. Tämä näkyy mielestäni kirjassa siinä miten kertominen limittyy ajan suhteen näkökulmasta toiseen Eli ensin kerrotaan Joona Linnan näkökulmasta tapahtumien kulku, sitten sama tapahtuma ainakin osittain vaikkapa Saga Bauerin näkövinkkelistä. Tämä yhdistettynä preesensin käyttöön ärsytti kirjan alussa mutta tuntui lopussa jo luonnolliselta ratkaisulta.

Kepler yhdistelee kirjassa perinteistä salapoliisintyötä tikittävään toimintajännitykseen. Vielä Hypnotisoijassa tuo toimintaosuus tuntui päälleliimatulta mutta nyt yhdistelmä toimii pääosin hyvin. Välillä tosin menee överiksi kun helikoptereita tippuu taivaalta lähes brucewillisleffa-tyyliin.

Yksi Paganini ja paholainen kirjan pääosan esittäjistä on viulumusiikki. Ammattimainen ja intohimoinen viulunsoitto on kuvattu todella hyvin niin, että täysin sävelkorvattomallakin kulki kylmät väreet selkää pitkin kun viulunsoiton saloja kuvailtiin. Tämä yhdessä koukuttavan juonen ja mieleenpainuvan henkilögallerian kanssa nostavat tämän kirjan selvästi keskitasoa paremmaksi jännäriksi.

* * * *

Jo Nesbö: Pelastaja (Johnny Kniga/WSOY)

Pelastaja on jo neljäs vuoden aikana lukemani Jo Nesbön dekkari. Aloin Nesbötä tosiaan lukemaan vasta viime syksynä ja nyt tästä norjalaiskirjailijasta on tullut varma valinta yöpöydälleni - lukemattomia nesböitä löytyy kirjaston hyllystä helposti. Olen lukenut kirjoja vähän sikin-sokin enkä ilmestymisjärjestyksessä. Tämä on toiminut ihan hyvin, vaikka viittaukset edellisiin kirjoihin välillä näin lukien menettävätkin merkitystään.

Pelastaja on takuuvarmaa Nesbö laatua. Tälläkin kertaa pääosassa on karheankarismaattinen rikostutkija Harry Hole. Holen hahmo ei tällä kertaa saa ihan yhtä hallitsevaa roolia kuin esimerkiksi kirjassa Torakat. Hole on Pelastajassa välillä lähes normaali poliisi eikä hänen päihde- ja ihmissuhdeongelmansa saa niin suurta roolia kuin aikaisemmin lukemissani Hole romaaneissa.

Pelastajassa jahdataan salaperäistä, kasvotonta ja häikäilemätöntä salamurhaajaa. Tapahtumat pyörivät pelastusarmeijan ja vuosien takaisten tapahtumien ympärillä. Kuten tavallista Nesbö heittelee juonen sekaan yllättäviä juonenkäänteitä sopivaan tahtiin ja onnistuu hyvin ihmiskuvauksissaan. Välillä juoni lipsahtaa hieman epäuskottavan puolelle, mutta ei pahasti. Pelastusarmeija järjestönä tuo kiinnostavan sivumaun jota olisi voinut hyödyntää romaanissa enemmänkin.

Aikaisemmin lukemissani Harry Hole kirjoissa mieleen on jäänyt pikkutarkka sadistisen väkivallan kuvaaminen  joka on ainakin omasta mielestäni keikkunut siinä ihan hyvän maun rajoilla. Pelastaja on tässäkin suhteessa konservatiivisempi ja yhtä silmä-irti kohtausta lukuunottamatta väkivalta ei mene yökytyksen puolelle. Pelastaja onkin kokonaisuutena "helpompi" Harry Hole kirja kuin esimerkiksi Panssarisydän. Vähäisempi väkivalta ja paremmassa kunnossa oleva päähenkilö tekevät tästä perinteisemmän pohjoismaisen dekkarin. Makuasia sitten kummasta tykkää enemmän, Pelastaja on joka tapauksessa laadukasta ja koukuttavaa luettavaa tuttuun Jo Nesbö tyyliin.

* * *

Jean-Christophe Rufin: Globalia (Tammi)

Globalia on lähitulevaisuuteen sijoittuva sci-fi tarina. Se yrittää kovasti olla yhtäaikaa jännityskertomus, ihmissuhderomaani ja ennenkaikkea kantaaottava tulevaisuudenkuvaus orwellimaiseen tyyliin. Osittain Rufin onnistuu tässä haastavassa tavoitteessaan, mutta yritys jää valitettavasti puolitiehen.

Kirjassa eletään lähitulevaisuudessa. Ihmiskunnan parempiosaiset ovat muuttaneet asumaan Globaliaan, jättimäiseen uuteen valtioon jonka maa-alueet on suojattu lasikuvuilla ympäröivästä maailmasta. Asukkaat on alistettu näennäinen demokratian avulla tiukkaan kontrolliin, jonka suurin osa kuitenkin kokee valheellisesti  vapautena. Kauneusleikkaukset, yltiökaupallisuus, tv-ohjelmat ja lukuisat teemapäivät täyttävät ihmisten elämän, töitä tarvitsee tehdä vain halutessaan ja kaikenlainen yhteisöllisyys on pannassa. Elinikien pidentymisen takia nuoria ja lapsia on hyvin vähän ja Globaliassa vallitsee eräänlainen "ikuinen Floridalaisen eläkeläisen arki" - jopa sää on aina poutainen ja lämmin.

Kaikki eivät tätä kuitenkaan koe vapautena vaan pyrkivät haastamaan valtaapitävät tahot. Yksi kapinallisista on romaanin päähenkilö Baikal joka yhdessä tyttöystävänsä Katen kanssa karkaa Globalian lasikupujen ulkopuolelle ja päätyy lopulta yhden sortin vapaustaistelijaksi.

Rufin maalaa maailmastaan elävän ja yksityiskohtaisen kuvan. Välillä yhteiskunnan kuvailu menee kuitenkin lähes komedian puolelle kun kirjailija sortuu ylilyönteihin Globaliaa kuvaillessaan.Ihmiskuvauksiinsa Rufin ei saa syvyyttä ja hän tuntuukin kuvailevan enemmän mitä ihmisillä on päällään kuin mitä heillä on mielessään. Myöskään jännite ei missään välissä oikein kiristy - en jaksanut millään olla kovin huolissaan Baikalin ja Katen kohtalosta.

Globalia jääkin hyvästä yrityksestä huolimatta mieleen lähinnä hyvästä perusideastaan eli tulevaisuuden uudesta "kontrolli-demokratiasta". Itse tarina jäi liian pliisuksi puitteisiin nähden.

Rufin kertoo kirjan loppusanoissa kirjan idean synnystä ja kirjoittamisprosessista. Ihan kiva idea  jonka näkisi mielellään muissakin kirjoissa.

* *

Johanna Tuomola: Petoksen anatomia (Myllylahti)

Petoksen anatomia on kolmas osa Johanna Tuomolan Noora Nurkka sarjaa. Nurkka on nuorehko naispoliisi joka kirjasarjan ensimmäisessä osassa muuttaa Helsingistä KRP:n palveluksesta pikkukaupunkiin paikallispoliisin rikoskonstaapeliksi. Nurkka on poliisin työnsä ohella yksinhuoltaja ja asuu lastensa kanssa isänsä ja tämän elämänkumppanin kanssa vanhalla maatilalla.

Petoksen anatomiassa tarina saa alkunsa kun Jukka Peura - aviomies, tuleva isä ja paikallinen liikemies - katoaa Ruotsin laivalta. Noora Nurkka kollegoineen alkaa selvittää katoamista ja pian selviää että tapaus ei ole niin yksinkertainen kuin aluksi näyttää. Kirjan kuluessa tapausta selvitellään samalla kun seurataan Nooran ja hänen kollegansa Mario Turusen romanssin syventymistä sekä ihmetellään rikoskomisario Pentti Litjan ja hänen vaimonsa suhteen ongelmia.

Tuomolan kirjoissa väkivaltaa on hyvin vähän, rikokset ovat pienimuotoisia ja kerronta muutenkin leppoisaa. Suurimman osan kirjaa tämän toimii hyvin, mutta välillä tulee vähän sellainen harlekiini-fiilis kun ihmissuhdeasioita vatvotaan turhan pitkään ja etenkin Nooran ja Marion suhteen kehittyminen on välillä jo ällöttävän imelää luettavaa.  Tuomola myös venyttää kirjan loppuratkaisua mielestäni turhaan, jännite särkyy kun tuntuu että kirjailija ei millään haluaisi lopettaa tarinaansa.

Petoksen anatomia on helppolukuinen, "harmiton" dekkari joka pääosin on sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettu. Pientä hiomattomuuden makua kerronnassa edelleen on, mutta potentiaalia hyviin seuraaviin kirjoihin löytyy paljon kunhan tarinaa vähän tiivistää ja ihmissuhdekerrontaan lisää vähän särmää. Lisäpisteitä ilman muuta tulee siitä että joku vielä kirjoittaa dekkareita missä ei millään lailla mässäillä väkivallalla. Tuli mieleen että Petoksen anatomiasta ei millään saisi hyvää kokoillan elokuvaa, mutta se toimisi mainiosti alkuillan tv-sarjan käsikirjoituksena. 

Loppuun vielä täytyy mainita tämä: Itseäni vaivasi kirjan alussa Toyota Prius henkilöauton ylenpalttinen mainostaminen ja kehuminen. Jos kyseessä olisi elokuva olisin ollut varma että kyseessä on product placement.

* * *

John Verdon: Numeropeli (Gummerus)

John Verdonin esikoisteos Numeropeli on erittäin hyvä dekkari. Pitkästä aikaa kirja joka todellakin oli pakko lukea lähes yhdeltä istumalta läpi (ja näin kesälomalla se oli jopa mahdollista).

Numeropeli on periaatteessa "vain" yksi sarjamurhaajatarina - sama peruskuvio on nähty monta kertaa niin Michael Connellyn kirjoissa kuin esimerkiksi Uhrilampaat elokuvassa. Kuviohan menee niin että tapahtuu yksi murha, sitten löytyy kasa samanlaisia murhia, johtolangat ovat mystisiä ja päähenkilö joutuu laittamaan itsensä vaaraan tapausta tutkiessaan.

Miksi sitten Numeropeli eroaa edukseen? Näen tähän kolme syytä. 1) Päähenkilö Dave Gurney - varhaiseläkkeellä oleva poliisi - on erittäin hyvin rakennettu syvällinen hahmo 2) Murhamysteeri on astetta mysteerisempi kuin perusdekkareissa 3) Verdon kirjoittaa koukuttavasti mutta ei kuitenkaan tee sana- ja lausevalinnoissaan liian helppoja ratkaisuja vaan teksti on laadukasta läpi koko kirjan.

Numeropelin juonesta on turha paljastaa tässä enempää. Kehotan vahvasti että kirjan takakantta ja etenkään etuliepeessä olevaa tiivistelmää ei kannata lukea. Lieveteksti paljastaa mielestäni ihan liikaa juonesta.

Numeropeli oli itselleni ilman muuta yksi viime aikojen parhaista dekkareista. Innoissani odotan Verdonin seuraavaa kirjaa jonka suomennos julkaistaan keväällä 2012.

* * * *

Taavi Soininvaara: Pakonopeus (Otava)

Taavi Soininvaaran kirjoille on mielestäni tapahtunut paljolti kuten Ilkka Remeksenkin (ks arvostelu) teoksille; ensimmäiset kirjat olivat edelläkävijöitä tälle dekkarityypille Suomessa ja tekivät itseeni suuren vaikutuksen. Sen jälkeen kirjojen kiinnostavuus on koko ajan laskenut ja viimeiset kirjat ovat olleet selkeitä pettymyksiä. Niinpä mietin pitkään ennenkuin poimin Pakonopeuden - Soininvaaran uusimman dekkarin - kirjaston hyllystä mukaani. Ja onneksi poimin, Pakonopeus on Soininvaaran paras kirja.

Pakonopeus on jatkoa vuonna 2009 julkaistulle kirjalle Kriittinen Tiheys. Tuo kirja avasi Leo Kara sarjan, jonka toinen osa Pakonopeus siis on. Ensimmäisen osan lukeminen ei ole pakollista, Pakonopeus toimii hyvin myös itsenäisenä kirjana.

Kirjasarjan päähenkilö on YK:n huume- ja rikostoimiston erikoisavustaja Leo Kara. Selkeänä toisena päähenkilönä Pakonopeudessa toimii juristi Kati Soisalo. Kirjan ensimmäisessä luvussa Katin tytär kaapataan. Tämän jälkeen siirrytään ajassa kolme vuotta eteenpäin ja tarinaa kuljetetaan usealla eri polulla. Soisalo etsii yhä tytärtään, Kara selvittää ydinpolttoaineiden varkauksia, italialainen fysiikan tohtori kokee kovia lomallaan ja niin edelleen. Juonet punoutuvat yhteen ja kaiken yllä leijuu Mundun Novus salajärjestön haamu.

Soininvaara on uskaltanut tehdä hahmoistaan riittävän persoonallisia - tai sanoisinko outoja. Tämä pitää hyvin mielenkiintoa yllä ja auttaa erottamaan suurehkon henkilökaartin ihmiset toisistaan. Karalla on muistihäiriö ja aggressiivisuuteen altistava aivovamma, Soisalon ex-mies on shokeeraavan häikäilemätön ja julma, yhdellä pääpahiksista on aivovamma joka estää tunteiden ymmärtämisen, Ison-Britannian tiedustelupalvelun pomolla on sydänvika joka vaikeuttaa hänen työtään, Karan pomolla on omat oudot salaisuutensa - hahmoilla todellakin riittää mielikuvituksekkaita piirteitä.

Henkilöiden fyysiset ja psyykkiset erikoisuudet yhdessä lähes sci-fi-mäisen (tai Da Vinci koodimaisen) juonen kanssa vievät kirjalta uskottavuutta. Paljon parempi kuitenkin tälläinen koukuttava, mutta ei-niin-uskottava tarina kuin toisinpäin. Soininvaara kirjoittaa hyvin muutamaa eri juonipolkua eteenpäin ja jättää ne yleensä kesken johonkin koukuttavaan kohtaan. Ei kirja mikään vuoden dekkari ole mutta erittäin viihdyttävää lukemista kuitenkin alusta loppuun.

Pakonopeuden loppu on sitten enemmänkin alku kirjasarjan seuraavalle osalle kuin kaikenselittävä päätös tälle kirjalle. Seuraavan Soininvaaran poiminkin sitten mukaani ilman empimisiä.

* * *

Tess Gerritsen: Jääkylmä (Otava)

Olen lukenut lähes kaikki Tess Gerritsenin kirjat. Pääosin ne ovat olleet peruslaadukkaita jännäreitä ilman sen suurempia ongelmia tai kohokohtia. Jääkylmä jatkaa tätä samaa sarjaa, se on helposti ja nopeasti luettava jännäri joka säilyttää mielenkiintonsa loppuun saakka.

Gerritsenin eduksi on laskettava että hän sijoittaa kirjojaan rohkeasti uusiin ympäristöihin. Aikaisemmin on seikkailtu muun muassa avaruudessa, nyt on vuorossa Wyomingin maaseutu keskitalven aikaan. Gerritsenin vakiopäähenkilö, kuolinsyyntutkija Maura Isles osallistuu Wyomingissa konferenssiin. Sattuma seuraa toistaan ja Isles joutuu pakkasen ja lumen armoille selvittämään salaperäisen uskonlahkon salaisuuksia.

Salaperäinen, eristyvä uskonlahko on aina hedelmällinen (ja helppo) keino rakentaa tarinaan jännitystä ja tirkistelynomaista mielenkiintoa. Gerritsen onnistuu tässä hyvin. Myös henkilökuvaukset ovat perushyviä, vaikka Gerritsen sortuukin välillä aika vahvoihin stereotypioihin. Juonenkäänteet onnistuvat yllättämään kohtuullisesti. Hyisen ympäristön kuvaus on rakennettu uskottavan oloisesti. Jotain tästä jää kuitenkin puuttumaan ja ainakin omassa lukuharrastuksessani tästä jää semmoinen helpon välipalakirjan maku suuhun. Ihan hyvä maku kuitenkin.

* *

Lee Child: 61 tuntia (Karisto)

61 tuntia jatkaa Lee Childin Jack Reacher sarjaa. Reacherin esittelin jo lyhyesti aikasemmassa arvostelussani Painostaja kirjasta.

61 tuntia on tyypillinen Jack Reacher seikkailu. Reacher on taas kerran väärään aikaan väärässä paikassa - tai oikeaan aikaan oikeassa paikassa, riippuu kenen näkövinkkelistä asiaa katsoo. Nyt Reacher löytää liikenneonnettomuuden seurauksena itsensä pienestä pikkukaupungista. Kaupungissa sijaitsee liittovaltion vankila ja parhaillaan on menossa suuri huumeoikeudenkäynti yhtä vankilan asukkia vastaan. Tapauksen avaintodistajan henkeä uhataan ja Reacher sotkeutuu osaksi tahtomattaan, osaksi tahallaan, mukaan tähän soppaan.

Child kirjoittaa taas kerran iskevää ja sujuvaa tekstiä jota on helppo lukea. Kirjaa aloittaessa tuli taas tuttu ja kotoinen olo. Jack Reacher kirjoja lukiessa tietää mitä saa - pääsääntöisesti koukuttavan ja jännittävän - ja hieman epäuskottavan - lukuelämyksen joka kuitenkin unohtuu mielestä pian lukemisen jälkeen.

Muutama asia 61 tunnissa ärsytti. Luulisi että nykyajan tekniikoilla saataisiin helposti selvät kirjoitusvirheet oikoluettua pois kirjoista. Mutta tässä kirjassa niitä oli välillä häiritsevän paljon - "sillloin", "pajon väliä", "hän kuoli tuli silmänräpäyksessä". Lisäksi Lee Child ei taida olla mikään kylmien olojen erikoisasiantuntija. Seuraavanlaiset väitteet veivät kirjan uskottavuutta: "Ulkona oli -23C pakkasta - kukaan ei pysty selviämään hengissä talon ulkopuolella väijymässä yli kahta tuntia".

* * *

Stephenie Meyer: Vieras (WSOY)

Vieras osui käteeni kirjaston sci-fi & fantasia hyllyä selatessani. Takakannen perusteella kirja tuntui kiinnostavalta ja niinpä heitin sen lainattavien joukkoon. Vasta kotona tajusin mistä kirjoittajan nimi oli tuttu - Meyerhan tunnetaan parhaiten Twilight-vampyyri-sarjastaan. En ole Twilightia lukenut enkä leffassa katsellut mutta pelkäsin että Vieras on saippuaoopperaa ja ihmissuhteita enemmän kuin sci-fiä ja jännitystä. Olin peloissani oikeassa, mutta se ei onneksi tarkoittanut sitä että Vieras olisi huono kirja.

Kirjan päähenkilö on Sielu, jota kutsutaan Vaeltajaksi. Sielut ovat hopeanhohtoisia ameebamaisia hiiren kokoinsia klönttiejä jotka matkustavat planeetalta toiselle ja ottavat haltuunsa isäntäeläimet, maan tapauksessa ihmiset. Sielut eivät kuitenkaan tee tätä pahuuttaan vaan mielenkiinnosta toisia elämänmuotoja kohtaan. Tietysti siinä on se paha puoli että isäntäeläimen oman mieli häviää kun Sielu iskee lonkeroillaan kiinni aivokuoreen.

Kirjan alussa lähes kaikki ihmiset on jo otettu haltuun Sielujen toimesta. Jäljellä on kuitenkin joitain karkulaisia joiden niskasta ei vielä löydy Sielun istuttamisesta kertovaa arpea. Yksi näistä karkulaisista jää kiinni ja Vaeltaja siirretään karkulaisen, Melanien, päähän. Melanien oma mieli jää kuitenkin "henkiin" ja tässä on koko kirjan pääaidea - samassa kehossa häärää kaksi mieltä.

Vaikka ylläkuvattu lähtökohta kuulostaa aika lapselliselta antaa se kuitenkin yllättävän pitkälle kantavan kehikon itse tarinalle. Idea ei kuitenkaan kanna koko pitkän kirjan läpi vaan puutuminen iskee loppupuolella kun tapahtumat pyörivät samoissa maisemissa ja samoja ihmissuhdeasioita vatvotaan sivusta toiseen. Ja Melanien ja Vaeltajan sisäisiin höpinöihin ja elämänparannusvinkkeihinkin turtuu aikanaan etenkin kun Meyerin kirjoitustyyli ei ole mitenkään erikoisen kiehtovaa vaan pikemminkin virheitä välttävää peruskirjoittamista.

Kirjasta jäi kaksijakoinen tunnelma. Toisaalta se oli vain sci-fi kehikkoon istutettua ylipitkää ihmissuhdehömppää, josta puuttui aito syvällisyys ja joka aliarvioi lukijaansa turhan usein. Toisaalta kirja kyllä koukutti itseäni ihan vahvasti ja ajatus terveistä sieluista terveissä ruumiissa oli kiehtova.

* * *

Michael Connelly: Saalistaja (Gummerus)

Michael Connelly kierrättää kirjoissaan puolenkymmenen hengen päähenkilökaartia niin että aina vuorollaan joku on pääosassa ja muut vilahtavat kirjassa cameo-roolin tyyliin. Saalistajassa pääosavuoron saa rikostoimittaja Jack McEvoy.

Kirjan alussa McEvoy irtisanotaan työpaikastaan Los Angeles Timesistä. Pitkän uran lehdessä tehnyt McEvoy ärsyyntyy potkuistaan ja päättää näyttää lehdelle kirjoittamalla irtisanomisajallaan kaikkien aikojen etusivun jutun. Hän alkaa tutkia nuoren naisenraiskausmurhaa, joka ensialkuun vaikuttaa huumekauppaan liittyvältä välienselvittelyltä. Tutkimus kuitenkin paljastaa jotain muuta ja pian McEvoy on keskellä sarjamurhaajajahtia yhdessä ex-heilansa, FBI-agentti Rachel Wallingin kanssa.

Connelly tuo kirjoihinsa nyt ensimmäistä kertaa internetin ihmeellisen maailman olennaiseksi osaksi tarinaa. Tälläisissä kokeiluissa muun muassa Ken Follett on mielestäni epäonnistunut pahasti. Connelly kuitenkin yllättää - nettijutut ovat uskottavia ja toimivat hyvin osana tarinaa. Selvästi siis vanha koira oppii uusia temppuja eli Connelly on tähänkin aiheeseen perehtynyt hyvin.

Tarina koukuttaa etenkin kirjan alkupuolella todella vahvasti ja kerronta on sujuvaa läpi koko kirjan. Puolessa välissä kirjaa olin jo valmis nostamaan sen Connellyn parhaaksi, mutta vähän väsähtänyt loppu pudotti pisteitä. Saalistaja on kuitenkin takuuvarma valinta hyvän jännityksen ystävälle.

* * *

Ilkka Remes: Shokkiaalto (WSOY)

Kymmenisen vuotta sitten olin täysin koukussa Remeksen kirjoihin. Pääkallokehrääjä ja Karjalan Lunnaat olivat - tai ainakin tuntuivat silloin olevan - mainioita jännitystarinoita jonkalaisia ei suomalaisilta kirjailijoilta oltu ennen nähty. Erityisesti mieleeni jäi Pedon Syleily joka edelleen on mielestäni paras Remeksen kirja. Lisäpisteitä Remes sai tuolloin vielä siitä että Pedon Syleilyn luettuani lähetin Remekselle sähköpostia kysyen muutamasta kirjaan liittyvästä asiasta - ja sain henkilökohtaisen vastauksen heti seuraavana päivänä.

Viime vuosien kirjat Ilkka Remekseltä ovat kuitenkin olleet minulle enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Hän tuntuu juuttuneen "liukuhihnakirjoittamiseen" eivätkä uudet kirjat tuo oikein mitään uutta juonen, ympäristön tai henkilögallerian osalta.

Shokkiaallossa KRP:n huumepoliisi Riku Tanner sekaantuu monimutkaiseen tapahtumasarjaan johon linkittyvät vahvasti vanhat Stasi- ja KGB-salaisuudet. Ja nuo salaisuudet liittyvät taas nykyajassa Olkiluodon uuden ydinvoimalan käyttöönottoon. Ja tästä saadaan aikaiseksi monimutkainen vyyhti jota Riku Tanner setvii samalla kun on huolissaan ex-vaimostaan, pojastaan, kollegoistaan ja kirjan aloittavan murhatutkimuksen kautta tutuksi tulleista ihmisistä.

Shokkiaalto on mielestäni Remeksen kirjoista huonoin. Henkilökuvaus on aina ollut Remeksen heikko kohta ja sitä se on myös tässä kirjassa. Päähenkilö Riku Tanner on hajuton ja mauton tyyppi. Tällä kertaa myös juoni oli ennalta arvattava ja tylsähkö. Jotenkin Remes ei saanut viidettä vaihdetta päälle kerronnassa vaan jännittävätkin kohtaukset pääosin latistuivat liiallisen selittämisen alle. Remes taitaa "tikittävän jännityksen" rakentamisen hyvin, mutta tässä kirjassa tikitys jäi kovin vähäiseksi.

Toivomus Remekselle: Kirjoita välillä jännitysromaani joka 1) ei sijoitu nykyaikaan tai ihan lähitulevaisuuteen 2) ei sisällä mitään ydinvoimaan tai biologisiin aseisiin liittyvää ja 3) sisältää päähenkilön joka ei ole niin siloposkinen ja virheetön kuin Riku Tanner ja useat muut edellisten kirjojen sankarit. Nykymalli missä uusi kirja on ikäänkuin kuin muuteltu kopio edellisestä ei enää vain toimi.

*

Risto Isomäki: Kosminen rakkaus vai suuri saatana - 20 päätöstä ydinvoimasta (Like)

Olen kiinnostuneena seurannut eduskuntavaalikeskusteluja ja innostunut jopa etsimään joistain alueista lisätietoa kun poliitikkojen keskusteluista on tuntunut puuttuvan jotain oleellista. Yksi näistä alueista on ydinvoima, josta keskustelu on mennyt aika yksipuoliseksi kyllä/ei väittelyksi siitä pitäisikö seuraavalla vaalikaudella antaa lupa vielä yhden uuden ydinvoimalan rakentamiselle. Jotenkin tuntui että ydinvoimakysymys on paljon isompi asia kuin pelkkä rakentamispäätös ja niinpä päädyin lukemaan tämän Risto Isomäen pamfletin jossa käsitellään ydinvoimapäätöksiä laajemmassa mittakaavassa.

Kyseessä on enemmän pamfletti kuin tietokirja. Isomäki esittelee reilun sadan sivun aikana kaksikymmentä kysymystä joista hänen mielestään pitäisi keskustella (ja päättää) kun keskustellaan ydinvoimasta. Noihin kysymyksiin kuuluvat muunmuassa ydinvoimaloiden vartiointiin,rakennuspaikkoihin ja uraanin louhimiseen liityvät haasteet. Isomäki pohjustaa jokaista aihetta faktoilla ja esimerkeillä ja esittää sitten omat ehdotuksensa siitä kuinka pitäisi toimia.

Isomäki on itse jyrkästi ydinvoimaa vastaan ja tämä tietysti näkyy tekstissä. Kirjaa lukiessa tuli vähän outo olo kun se toisaalta on hyvin tietokirjamainen ja toisaalta taas kirjoittajan mielipiteet tuodaan todella vahvasti esille. Isomäki selvästi tasapainoilee tietokirjoittamisen ja saarnaamisen välillä, eikä malta aina pysyä tiukasti faktojen rajoissa spekuloidessaan ydinvoiman vaaroista.

Yhtä kaikki tämä pamfletti oli silmät aukaisevaa luettavaa. Etenkin nyt kun kaksi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Isomäen ennustukset toteutuvat pelottavan tarkasti Japanin ydinkatastrofissa. Isomäki kirjoittaa kansantajuisesti ja jäin kirjaan koukkuun samalla lailla kuin hyvään dekkariin.

Toivon kovasti, että kirjassa on tiukkojen faktojen lisäksi myös Isomäen asenteesta johtuvaa asioiden kärjistämistä. Jos näin ei ole, niin sitten pelottaa miten hyvin oikeasti esimerkiksi Olkiluodon uuteen reaktoriin liittyvät riskit on otettu huomioon kun kyseessä on kuitenkin maailman ensimmäinen painevesireaktio jonka säteilymäärät ovat moninkertaiset vanhoihin reaktoreihin nähden. Tiedättehän te siellä Arevan ja STUK:n porukoissa varmasti mitä teette? Ihan varmasti?

* * *

Marko Leino: Kotirauha (Teos)

Luettuani Marko Leinon uusinta teosta Kotirauha muutamia ensimmäisiä sivuja laskin kirjan pöydälle ja mietin jatkanko lukemista ollenkaan. Tuntui niinkuin olisi lukenut jonkinlaista köyhän miehen kopiota Hotakaisen Juoksuhaudantiestä. Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista, se kannatti.

Kotirauhan päähenkilö on Sami Luoto. Hänellä on oma yritys, joka rakennuttaa taloja myyntiin. Sami hoitaa samalla ihmissuhteitaan vaimoonsa Sariin, tyttäreensä Annikaan ja veljeensä Santtuun. Pian mukaan kuvioihin tulee myös Sarin hulttioveli Jere sekä Sami eronneet vanhemmat. Ennenkaikkea kyseessä on kuitenkin Samin oma tarina, kerronta tapahtuu minä-muodossa ja tapahtumia peilataan paljolti Samin omien ajatusten kautta. Paikoitellen kirjoitustyyli on lähes päiväkirjamainen.

Kirjan perusjuoni on se, että ensin Samilla menee firman kanssa huonosti. Ja sitten hän tekee lisää ja lisää vääriä valintoja - ja sitten meneekin jo tosi huonosti. Tarina on uskottavan oloinen ja Samin ahdistus ja valintojen tekemisen vaikeus välittyvät hyvin lukijalle.

Leino kirjoittaa melko lyhyitä lauseita ja tarina etenee sujuvasti. Välillä Leino käyttää mukavasti (epäolennaisiakin) yksityiskohtia ja se saa tapahtumat eläviksi ja aidon tuntuisiksi. Huumori on kuivaa ja mustaa ja sitä on annosteltu sopivissa määrin. Paikoitellen tyyli särkyy ja rytmitys häiriintyy liialliseen maalailuun ja pohdintaan. Tämän huomasin kun meinasin hyppiä noita kohtia yli että pääsisin taas lukemaan miten itse tarina etenee.

Kotirauha ei ole ensijaisesti dekkari vaikka siinä rikoskirjallisuudenkin aineksia on. Jos tykkäsit Ansasta, et välttämättä tykkää tästä. Ja toisinpäin. Itse tästä kyllä tykkäsin. Erittäin viihdyttävää (ja helppoa) lukemista. Erikoismainintana se, että kirja mielestäni parani koko ajan loppua kohti. Useimmissa kirjoissa tahtoo käydä juuri toisinpäin.

PS. Tästä(kin) Leinon kirjasta on elokuva tulossa. Esitietojen perusteella veljesparia esittävät - ei niinkään yllättävästi - Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen. Jaahas.

* * * *

Henning Mankell: Savuna Ilmaan (Otava)

Uusia Henning Mankellin kirjoja tunnutaan nyt julkaistavan suomennettuna todella tiheään tahtiin. Tällä kertaa poimin kirjaston hyllystä mukaani vuonna 2010 suomeksi julkaistun - ja vuonna 2000 kirjoitetun - trillerin Savuna Ilmaan.

Savuna Ilmaan on kirjoitettu alunperin televisiosarjan ("Labyrinten") käsikirjoitukseksi. Myöhemmin Mankell on halunnut muokata tuosta käsikirjoituksesta erillisen romaanin ja tuloksena on siis tämä kirja. En tiedä kuinka paljon käsikirjoitusta on muokattu mutta lopputulos muistuttaa yhä selvästi enemmän televisiosarjan kohtauskokoelmaa kuin perinteistä kirjaa. Vai mitä sanotte siitä että "lukuja" on yhteensä 243, luvun keskimääräinen pituus on siis selvästi alle kaksi sivua ja lyhimmät luvut ovat lauseen tai kahden mittaisin. Otetaan alle esimerkiksi luku 153.

153

Louise tulee kaupasta muovikassi kädessään ja ajaa pois.

Se oli siis siinä se luku. Tämmöinen kohtauksen kuvaukseen perustuva lukujako on kyllä ihan mielenkiintoinen lukijankin kannalta, ainakin itsellä tarina visualisoitua pään sisälle aika tehokkaasti lukemisen aikana. Mutta toisaalta se vie syvällisyyttä pois ja tuntuu kyllä osittain kirjassa turhalta kikkailulta.

Kirjaa mainostetaan takakannessa "polttavan ajankohtaiseksi trilleriksi ruotsalaista kansankotia koettelevasta talousrikollisuudesta". En ihan tuohon hehkutukseen menisi mukaan. Pikemminkin kyseessä on perinteisen hyvä mutta yllätyksetön skandinaavisen tv-sarjan käsikirjoitus. Talousrikollisuudesta raapaistaan vain pintaa ja tarina keskittyy lähinnä päähenkilöidensä ja heidän ihmissuhteidensa kautta kuvaamaan tapahtumaketjua joka alkaa kun meren rannalta löytyy ihmisen pääkallo. Kirja jää kaikinpuolin hieman pinnalliseksi ja kliiniseksi. Tarina kyllä kulkee eteenpäin sujuvasti. Helppoa luettavaa siis, mutta jää Mankellin loistavien kirjojen joukossa sinne välitöiden joukkoon.

Mankellin nimellä on nyt selvästi päätetty tehdä kirjamyyntiä niin paljon kuin mahdollista niin kauan kuin nimi on varma tae suurista myyntimääristä. Ja kun uusia kirjoja ei Mankellilta tule kuin korkeintaan yksi vuodessa niin strategia tuntuu olevan suomentaa kaikki vanhat tekstit mitä löytyy ja tehdä niistä täytettä uusien kirjojen myynnin väliin. Osa noista vanhoista kirjoista on kyllä ilman muuta olleet erinomaisia teoksia mutta Savuna Ilmaan jättää valitettavasti vahvan "täytekirjan" maun suuhun.

* *

Antti Tuomainen: Parantaja (Helsinki-kirjat)

Antti Tuomaisen Parantaja voitti äskettäin vuoden 2010 Johtolanka palkinnon eli se valittiin vuoden parhaaksi dekkariksi. Kirjan luettuani voin yhtyä palkintolautakunnan mielipiteeseen - tunnustus meni oikeaan osoitteeseen.

Parantajassa eletään lähitulevaisuuden Helsingissä. Ilmastonmuutos on ottanut ylivallan ihmisestä ja Helsinki on ajautumassa kohti anarkiaa. Asuinalueita slummiutuu, tuloerot kärjistyvät, perusturvallisuus järkkyy ja yhteiskunnan rakenteet sortuvat. Ja ennenkaikkea tulevaisuudenusko on useimmilla kovalla koetuksella. Keskellä tätä myllerrystä Tapani Lehtisen toimittajavaimo katoaa. Yhden ihmisen katoaminen ei enää ylitä uutiskynnystä eikä kiinnosta virkavaltaa. Niinpä Lehtinen joutuu itse jäljittämään vaimoaan ja siinä samassa vaimonsa menneisyyttä. Rikostarinan rinnalla kulkee luonnollisen oloisesti vahva rakkauskertomus, harvoin rakkaus- ja rikostarinat on näin hyvin balanssissa.

Tuomainen kuvaa sortumassa olevaa Helsinkiä todella hyvin tapahtumien ja havaintojen kautta, mutta liikaa alleviivaamatta. Kun kirjan laski kädestään niin tuli huojentunut olo kun palasi nykyiseen turvalliseen arkitodellisuuteen. Itse juoni ei sinällään ole mitenkään ihmeellinen mutta se on sijoitettu ympäristöönsä taidokkaasti.

Tuomaisen kirjoitustyyli on persoonallinen. Se on lyhyttä, välillä lähes töksähtelevää ja yksityiskohtiin menevää. Mutta samalla siinä on vahva runollinen sävy. Mustaa huumoria Tuomainen annostelee mukaan sopivan kokoisina annoksina. Kirjoitustyyli toimii suurimman osan kirjaa erittäin hyvin, mutta välillä tulee jo hieman sellaista makua että tyyli on itsetarkoitus ja itse sisältö toissijainen.

Kirjaa olisi mielellään lukenut pidemmällekin, nyt se loppui omaan makuuni turhan nopeasti, turhan helposti. Vaikka rikostarina selvisi, mieleen jäi askarruttamaan ajatukset että miten ne nyt siellä Helsingissä pärjää. Paraneeko tilanne vai joutuuko koko kaupunki täyden anarkian ja kurjuuden valtaan? Jatko-osa toimisi ainakin minulle hyvin, tuosta ympäristöstä ja ajankuvasta saisi vielä paljon irti.

Parantajassa on paljon samaa kuin Tuomaisen edellisessä kirjassa Veljeni Vartija. Molemmat ovat todella hyviä kirjoja ja ehdottomasti lukemisen arvoisia. Hienointa on se, että Tuomainen uskaltaa ja osaa erottua tyylillään valtavirtakirjoittajista. Lisää näitä, kiitos!

* * * *

Michael Connelly: Lohikäärmeen merkki (Gummerus)

Lohikäärmeen merkki on seitsemästoista suomennettu Michael Connellyn kirja. Mikäli laskuni pitävät paikkaansa olen tainnut lukea kaikki aikaisemmin suomennetut Connellyn teokset, Niinpä tunne kirjan avatessa oli kuin kotiin olisi tullut.

Kaikki Connellyn teokset sijoittuvat samaan miljööseen Los Angelesiin. Enkelten kaupunki esitetään hieman film-noir tyyppisesti rikollisuuden pesänä missä lain eri puolilla tasapainoilu kuuluu kaupungin jokapäiväiseen sykkeeseen. Connelly kierrättää kirjoissaan muutamaa päähenkilöä jotka toimivat samoissa ympyröissä ja joiden tiet kirjoissa risteävät silloin tällöin. Esimerkiksi edellisen kirjan päähenkilö voi olla pienessä sivuroolissa seuraavassa kirjassa.

Tällä kertaa päähenkilönä on vanhentunut rikoskomisario Harry Bosch. Bosch on Connellyn päähenkilöportfoliosta suosikkini, mutta samalla myös ehkä stereotyyppisin hahmo. Yksinäinen, perheasiansa sotkenut ja alkoholistakin tykkäävä katkera silloin tällöin lain väärälle puolelle lankeava poliisi ei ole mikään omaperäisin kuvaus dekkarin päähenkilölle.

Tällä kertaa Bosch alkaa tutkimaan lähiön ruokakaupassa ammutun kiinalaisen vanhan miehen tapausta. Juoni monimutkaistuu koko ajan ja selkeältä ryöstötapolta vaikuttanut tapaus saa aivan uudet mittasuhteet. Tutkinnan aikana Bosch selvittelee myös välejään ex-vaimoonsa ja tyttäreensä ja yrittää olla hermostumatta flegmaattiseen työpariinsa. Tutun Los Angelesin lisäksi kirjassa vieraillaan Hong Kongissa. Hong Kongin vierailu rytmittää kirjaa hyvin. Siinä missä muuten Connellylle tyypilliseen tapaan kerätään johtolankoja ja tutkitaan, niin Hong Kongissa mennäänkin sitten täysillä eteenpäin toimintajännäreiden tyyliin. Kiinnostava sattuma oli että sekä tässä kirjassa että edellisessä lukemassani kirjassa (Nesbö: Panssarisydän) Hong Kongissa sijaitseva rakennuskompleksi Chungking Mansion (http://en.wikipedia.org/wiki/Chungking_Mansions) on näkyvässä roolissa.


Lohikäärmeen merkki on laadukkaasti ja vangitsevasti kirjoitettu. Tarina kulkee erinomaisesti eteenpäin, henkilöt on hyvin kuvattu ja juonenkäänteet vangitsevia. Samaa voi sanoa kaikista Connellyn teoksista. Vaikka olen lukenut ne kaikki niin en osaa nimetä yhtään joka olisi selvästi parempi tai huonompi kuin muut. Sama pätee Lohikäärmen merkkiin eli pientä liukuhihnamakua alkaa olla Connelly kirjoittamisessa eikä uusiutumista juuri tapahdu, ellei Hong Kongin toimintapainotteista jaksoa lasketa siksi. Jos tykkäät Connellyn aikaisemmista kirjoista on tämä varma valinta. Jos et ole aikaisemmin Connellya lukenut kehoitan aloittamaan vanhemmasta tuotannosta ja lukemaan kirjoja järjestyksessä.

* * *

Jo Nesbö: Panssarisydän (Johnny Kniga/WSOY)

Panssarisydän on ollut sekä arvostelu- että etenkin myyntimenestys. Kirjan luettuani en yhtään ihmettele menestystä, sen verran kiinnostavan ja laadukkaan dekkarin Nesbö on kirjoittanut.

Panssarisydän tasapainoilee monella alueella aivan riskirajoilla, ja siinä varmaan on yksi kirjan suosion syistä.
- Kirja on melkein - mutta ei ihan - liian pitkä
- Harry Holesta on tehty melkein - mutta ei ihan - liian pohjalle vajonnut poliisi
- Sadistiset kidutuskuvaukset ovat melkein - mutta eivät ihan - liian ahdistavia
- Kirjan pahikset ovat melkein - mutta eivät ihan - klisheisen pahoja

Ensin kirjan pituudesta. Lähes 700 sivuisena se on todella pitkä tarina ottaen huomioon että kyse on kuitenkin loppujen lopuksi perusdekkarista missä jahdataan sarjamurhaajaa. Tapahtumat pyörivät koko ajan samojen paikkojen ja henkilöiden ympärillä. Kiinnostavuutta riittää kuitenkin viimeiselle sivulle asti. Syynä tähän ovat oikeasti yllätykselliset tarinankäänteet sekä se, että päähenkilö ei vain ratkaise rikosta vaan kamppailee samalla oman elämänsä demoneja vastaan.

Harry Hole on tässä kirjassa todennäköisesti vajonnut syvemmälle kuin koskaan aiemmin. Kirjan alussa hänet kaivetaan esiin Hong Kongin slummien oopiumluolista eikä Harry saa ihmissuhteitaan ja päihteiden käyttöään kuosiin oikein millään. Holessa on nyt paljon enemmän särmää kuin ainoassa aikaisemmin lukemassani Hole-dekkarissa (Torakat) ja hänen rinnallaan vanveeterenit ja kurtwallanderit - anttikorvista puhumattakaan - tuntuvat joka äidin unelmävävyiltä.

Itse tarinassa selvitetään Oslossa tapahtuneita outoja murhia joille ei tunnu löytyvän yhteistä nimittäjää. Murhat on tehty harvinaisen raaoilla tavoilla jotka varmasti jäävät ainakin herkimpien lukijoiden mieliin kummittelemaan pitemmäksikin aikaa. Murhaselvitysten rinnalla käydään eri poliisiosastojen välistä valtakamppailua. Tämä kova poliittinen peli tuo oman hyvän lisänsä kirjaan. Harryn päävastustaja tässä pelissä on rikospoliisin päällikkö Mikael Bellman. Bellman on mielestäni yksi kirjan parhaimmin kirjoitetuista sivuhenkilöistä. Vaikka Bellmanin käytöksen kuvaaminen menee välillä todella lähelle klisheisen pahan poliisin rajaa, ei se kuitenkaan sitä ylitä.

Kirjan loppupuolella paljastetaan aika paljon edellisestä Harry Hole kirjasta (Lumiukko) ja kannattaakin varmasti lukea kirjat oikeassa järjetyksessä jos haluaa myös Lumiukon lukea.

Panssarisydän on erittäin hyvin kirjoitettu dekkari joka kertoo tutunoloisen perustarinan yllättävillä käänteillä, ja yhdistäen siihen vahvaa ihmiskuvausta ja ennenkaikkea karheankarismaattisen narkkarin, joka päättää yrittää olla poliisina taas hetken aikaa. Harry Hole rules!

* * * * *

Dan Brown: Kadonnut Symboli (WSOY)

Dan Brownin kirjoissa ärsyttää moni asia, silti ne kaikki on tullut luettua. Uusin Brownin kirjoista on Kadonnut Symboli joka ratsastaa edelleen Da Vinci Koodin teemoilla ja suosiolla.

Kirjan päähenkilönä on aikaisemmista kirjoista tuttu Robert Langdon. Langdon on tietynlainen nössömpi versio Indiana Joneksesta. Yhteisiä teemoja on useita professorin ammatista muinaisen mystiikan kiinnostukseen.

Kadonneessa Symbolissa Langdonin hyvä ystävä Peter Solomon pyytää professorin Washingtoniin ja tästä alkaa kaksitoista tuntia kestävä seikkailu. Tällä kertaa Brown ammentaa seikkailun päälinjat vapaamuurareiden historiasta ja rituaaleista. Sekaan heitetään kvanttifysiikkaa, mieleltään järkkynyt tappaja, palasia Yhdysvaltain historiaa ja kasa CIA:n agentteja. Tarina etenee Washingtonin kuuluisia paikkoja ja rakennuksia kiertäen ja arvoitukset selviävät kerros kerrokselta. Kirjasta saisi varmaan enemmän irti jos tuntisi Washingtonin kaupunkia paremmin, sen verran suurta roolia kaupungin nähtävyydet kirjassa esittävät.

Brownin kerronta on sinällään sujuvaa ja vangitsevaa. Hän sortuu kuitenkin jatkuvasti lukijan aliarvioimiseen. Kaikki juonen käänteet väännetään paksusta rautalangasta ja viestin perillemeno varmistetaan vielä kursiivilla painetuilla henkilöiden ajatuksilla. Mystiikkaa käsittelevä kirja saisi mielestäni olla itsekin vähän mystisempi - puhkiselittäminen syö tunnelmasta jännitteet pois.

Brownin kirjoitustyyli muuttuu sitä saarnaavammaksi mitä pidemmälle tarina etenee. Loppuluvut olivat kuin suoraan jonkin lahkon käännytysteksteistä. Brown myös sekoittaa faktaa ja fiktiota tehokkaasti ja tämä onkin yksi kirjan koukuttavuuden syistä. Useampaan kertaan lukemisen aikana tuli googlattua esimerkiksi jonkin taulun kuva ja tarkistettua, että onko siinä tosiaan tuollainen symboli. Yhdessä saarnaavan tyylin kanssa tämä toden ja tarun sekoittaminen kuitenkin myös ärsyttää kun tulee tunne että kirjailija haluaa myydä ajatusmaailmaansa ja piilottaa tarinaa tukevat keksityt asiat tarkistettavissa olevien faktojen taakse.

Ei Kadonnut Symboli missään tapauksessa ihan huono kirja ole. "Aivot narikkaan" tyylillä luettuna se on etenkin kirjan alkupuolella hyvinkin viihdyttävää lukemista. Kirjan sanomaa ei kannata kuitenkaan ajatella liian syvällisesti. Jos Da Vinci koodi ja Enkelit ja Demonit ovat uponneet niin tämä kirja on varma valinta. Toisaalta tämä ei tuo mitään uutta Brownin Robert Langdon sarjaan vaan on käytännössä sama tarina uudessa ympäristössä.

* *

Tom Rob Smith: Lapsi 44 (Tammi)

Lapsi 44 on Tom Rob Smithin esikoisteos ja varsin onnistunut sellainen. Kirja koukuttaa todella tehokkaasti eikä sitä meinannut illalla malttaa kädestään laskea.

Kirjassa eletään 1950-luvun alun Neuvostoliitossa. Päähenkilö Lev Demidov on MGB:n (valtion turvallisuuspalvelu) upseeri ja palvelee isänmaataan aidossa stalinistisessa hengessä. Lev törmää rikokseen joka pakottaa hänet ajattelemaan uudestaan omia arvojaan ja suhdettaan sekä lähimmäisiinsä että isänmaahansa.

Etenkin kirjan alku on todella vangitseva. Stalinin ajan Neuvostoliiton kuvaus on lähes ahdistavaa kaikessa raadollisuudessaan - ja samalla myös hyvin realistisen tuntuista. Kaverin kyttääminen on hyve ja oma mummokin myydään silmää räpäyttämättä jos isänmaan etu niin vaatii. Kirjan alkuosa on pitkälti yhteiskunnan olojen ja tapojen kuvaamista ja itse rikostarina alkaa täysillä vasta hieman myöhemmin. Tämä onkin hyvä ratkaisu ja rakentaa tarinaa mainiosti.

Itse rikostarina on jossain määrin tutunoloinen sarjamurhaajan jahtaus, joka sinällään ei tarjoa hirveästi uutta, mutta kulkee eteenpäin sujuvasti ja sisältää hyviä yllätyksiä ja juonenkäänteitä. Tarinaa kerrotaan lähinnä Levin silmien takaa katsottuna eikä sivujuonia tai takaumia juurikaan ole. Murhat eivät varasta pääosaa missään vaiheessa vaan Smith onnistuu luomaan uskottavia ja tarpeeksi syviä ihmiskuvauksia myös muista kuin päähenkilöstään.

Jossain määrin kirja laimeni loppua kohti kun alun shokkivaikutus oli ohi. Loppuratkaisu oli myös vähän pliisun oloinen muuhun kirjaan verrattuna ja petasi selvästi jatko-osaa (joka onkin jo julkaistu ja suomennettukin nimellä Salainen puhe).

Kokonaisuutena Lapsi 44 on erittäin koukuttava hyvin kirjoitettu tarina sarjamurhaajan jahtaamisesta. Kirjan erottaa massasta parhaiten kuitenkin ympäristö ja aika mihin se on sijoitettu. Eipä ollut elämä 1950-luvulla itänaapurissamme herkkua ei.

* * *

Jo Nesbö: Torakat (Johnny Kniga/WSOY)

Torakat on Nesbön toinen Harry Hole romaani, mutta jostain syystä suomennettu vasta äskettäin (2009). Se on myös ensimmäinen Harry Hole kirja jonka itse olen lukenut.

Harry Hole on kovanonnen Oslolainen poliisi, joka yrittää hukuttaa onnettoman menneisyytensä oluttuoppiin ja piilottaa yksinäisen nykyisyytensä vodkapullon pohjalle. Siinä sivussa hän on, tarpeen niin vaatiessa, terävä dekkari joka huomaa sen mitä muut eivät huomaa ja käyttää keinoja joita muut eivät käytä.

Torakoissa Hole hälytetään suoraan baarin tiskiltä Bangkokiin selvittämään paikallisen poliisin kanssa yhteistyössä Norjan suurlähettilään epämääräisissä oloissa tapahtunutta kuolemaa. Mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää ja pian Hole löytääkin itsensä paikallisen seksibisneksen, valuuttakeinottelun ja korruption myrskynsilmästä.

Tarina koukuttaa hyvin, yllättäviä käänteitä tapahtuu jatkuvasti ja kerronta on sujuvaa ja nopeasti eteenpäin menevää. Thaimaalaisen kulttuurin kuvausta on ihan sopivasti tällaiseen kirjaan ja henkilöhahmotkaan eivät jää liian pinnallisiksi. Myös Holen taistelu viinanhimoa vastaan on kuvattu aidontuntoisesti. Juoni sinällään on joiltain osin aika epäuskottava, mutta eipä kirja mitään faktaa yritä ollakaan. Ja hyvä niin.

Kokonaisuudessaan Torakat on helposti luettava laatujännäri, joka tuli ahmittua läpi nopealla tahdilla. Kirja jää kuitenkin hyväksi perusdekkariksi, "se jokin" mikä erottaa huipputeokset massasta jää puuttumaan. Lisäksi pääpahikset olivat mielestäni liian mustavalkoisen pahoja ja loppukohtausten väkivalta oli jotenkin itsetarkoituksellista ja sinällään vastenmielistä.

* * *