Sain haasteen vastata näihin 10 kysymykseen Kaikkea kirjasta blogista. En ole vastaavanlaisiin haasteisiin kertaakaan ennen ole innostunut vastaamaan, mutta kerta se on ensimmäinenkin :) Lopussa on vielä jatkohaaste.
1. Minkä ikäisenä kävit ensimmäisen kerran kirjakaupassa?
Ei mitään tietoa. Villi veikkaus olisi että alle 1-vuotiaana vanhempien mukana.
2. Mieleenpainuvin kirjan kansi?
Kiinnitän yleensä aika vähän huomiota kirjan kansiin ja usein luen takakannen tekstit ensimmäisenä. Minulla ei esimerkiksi ole ollenkaan kirjankansien kuvia blogissa (no, tämä asia on kyllä tarkoitus muuttaa jatkossa ja muutenkin uudistaa blogin ulkonäköä). Jos nyt kuitenkin yritän kansia miettiä, niin viime aikoina luetuista kirjoista tulee ensimmäisenä mieleen Aki Ollikaisen Nälkävuosi, jonka kansi mielestäni hyvin kuvasi kirjan karun kaunista tarinaa. Sitten ihan toisenlainen kansi oli Ready Player One:ssa, jonka kohokirjaimia oli kiva hiplata lukemisen aikana :)
3. Käytätkö "oikeita" kirjanmerkkejä? Jos et, niin minkälaisia "korvikkeita" käytät?
Minulla on monta "oikeaa" kirjanmerkkiä ja ne on aina hukassa. Yleensä käytän kauppakuitteja tms huonoja ja helposti hukkuvia paperinpaloja. Vanhat lentokoneiden boarding passit on myös hyviä ja niitä on monta käytössä kun aikanaan (silloin kun vielä oli puolipahviset kunnon boarding passit) tosi paljon tuli lentokoneissa luettua.
4. Paras lukupaikka eri vuodenaikoina - talvella, keväällä, kesällä, syksyllä?
Talvi ja syksy: oma sänky, saunamökkimme sohva, lentokone ja muut kuluvälineet
Kevät: oma terassi silloin kun aurinko paistaa ja lumet sulaa
Kesä: aurinkotuoli, kaupungissa puistonpenkki tai vaikkapa kirkon portaat
5. Löytyykö kodistasi kirjoihin liittyviä tavaroita (oheistuotteita)?
Hmm...pitää oikein miettiä mikä on kirjoihin liittyvä oheistuote. e-kirjojen lukulaite löytyy ja iso kirjahylly, muuta ei tule mieleen.
6. Onko sinulla kirjastokassi? Jos on, minkälainen?
Samoja kestokasseja tulee käytettyä niin kirjastossa kuin kaupassakin käydessä.
7. Oletko käynyt kirjastoautossa?
Olen, monta kertaa, viimeksi pari vuotta sitten.
8. Matkustat johonkin kaupunkiin, kummassa ensin käyt, kirjastossa vai kirjakaupassa?
Kirjakaupassa.
9. Oletko lukenut kirjaa ääneen (romaani, tietokirja, runokirja. lastenkirja...) jossakin tilaisuudessa?
En ole missään julkisessa tilaisuudessa.
10. Löytyykö kirjahyllystäsi keittokirja? Jos löytyy, niin millainen?
Aika monta noita löytyy meidän taloudesta, perinteisestä suomalaisesta keittokirjasta sushi-oppaaseen ja Jamie Oliverin keittokirjaan (jonka reseptien aineksia saa todennäköisesti vain Lontoolaiselta torilta keskiviikkoaamuisin kello 7 ja 8 välillä).
Tähän haasteeseen kuuluu uusien kysymysten tekeminen viidelle muulle bloggaajalle. Rikon nyt heti sääntöjä ja jätän nuo viisi bloggaajaa valitsematta. Tässä kuitenkin kysymykset - kuka vaan saa vastata, jeee! (jos vastaat niin linkkaatko blogisi vaikka tämän postauksen kommentteihin niin voin käydä lukemassa vastauksia).
1. Mikä on paras dekkari minkä olet lukenut parin viimeisen vuoden aikana?
2. Suosikkipoliisisi/etsiväsi/sankarisi jännäreissä? (Hole, Reacher, Wallander, Barbarotti, Mörck, Bosch, Tanner, Kara...)
3. Kuinka usein luet kirjojen käsikirjoituksia joista ei ole vielä tehty kustantamispäätöstä?
4. Luetko sci-fiä?
5. Kuunteletko äänikirjoja?
6. Paras lukemasi kirjan pohjalta tehty elokuva jonka olet nähnyt?
7. Mistä kirjasta haluaisit että tehtäisiin elokuva?
8. Millä perusteella olet järjestänyt kirjahyllysi?
9. Tyhmin/oudoin/hulluin paikka tai tilanne missä olet lukenut kirjaa?
10. Minkä kirjan viimeksi jätit kesken? Miksi?
perjantai 31. tammikuuta 2014
keskiviikko 22. tammikuuta 2014
Antti Eronen: Operaatio: Harmageddon (Myllylahti)
Operaatio: Harmageddon on Antti Erosen kolmas kirja. Hänen esikoisteoksensa Dreamland - aavekomppania oli pelimäinen, teknologiapainoitteinen sci-fi-jännäri. Yllätyin kuitenkin itsekin kuinka paljon tuosta kirjasta tykkäsin, vaikka se tuntui jotenkin kotikutoiselta ja osittain kömpelöltä kielenkäyttönsä suhteen. Erosen toinen kirja Talvi oli kirjoittamisensa osalta jo kypsemmän oloinen ja oli - minua häirinnyttä yliluonnollista Mustamaata lukuunottamatta - ihan mukavaa dystopia-lukemista.
Tämä uusin Erosen kirja sijoittuu vuoteen 2204. Osa ihmisistä on muuttanut ulkoavaruuteen ja maailma elää suuren Romahduksen jälkeistä tiukan kontrollin ja Puolueen ylivallan alaista aikaa. Kirja kertoo Marsin siirtokunnan tapahtumista yhden päivän aikana. Marsin separatistijoukot aktivoituvat ja aloittavat itsenäisyyteen tähtäävät toimenpiteet planeettaa hallitsevia YK:n ja Puolueen joukkoja vastaan. Lyhyesti sanottuna kirja on dystooppinen sisällissotakuvaus.
Tarinaa kerrotaan kuuden eri henkilön näkökulmasta. Tämä ratkaisu on mielestäni onnistunut, joskin olisin ihan mielelläni nähnyt kirjan ensimmäisessä luvussa esiteltävän komisario Tyra Williamsin enemmän pääroolissa. Tässä hahmossa oli eniten inhimillisyyttä ja syvyyttä ja olin hiemen pettynyt että Tyra oli kuitenkin vain yksi päähenkilö viiden muun seassa. Huolimatta useista päähenkilöistä Eronen onnistuu kuljettamaan tarinaa niin, että lukeminen on helppoa eikä minulla missään vaiheessa ollut vaikeuksia pysyä juonessa mukana. Juonenkäänteet on myös rytmitetty hyvin.
Kirja alkaa kiinnostavasti ilman turhia pohjustuksia ja tempaisee suoraan mukaan toimintaan. Mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän Eronen sortuu puuduttavaan selittelyyn. Kaikki varmaan tietävät työpaikalta sen henkilön, jolla on aikaa 10 minuuttia esittää asiansa, mutta hän on niin tykästynyt omaan ääneensä että puhuu tunnin olettaen että kaikki haluavat kuunnella. Erosen kirjoitustyylistä tuli välillä liian paljon mieleen tämä työpaikkojen aikavaras.
Kerronta on myös - etenkin tällaiseksi 24 tunnin tiiviiksi jännäriksi - liian tasapaksua eikä tyyli vaihdu kun näkökulmaa vaihdetaan päähenkilöstä toiseen. Vaikka kuusi päähenkilöä ovat kiitettävän erilaisia persoonallisuuksia, ei tätä hyvää lähtökohtaa hyödynnettä kerronnassa.
Parasta kirjassa on sen maalaama tulevaisuudenkuva, joka on tuoreen omaperäinen ja samalla kuitenkin pelottavan uskottava. Eronen on parhaimmillaan vihjaillessaan suuresta Romahduksesta, kuvaillessaan avaruusaluksia ja rynnäkköpukuja sekä pohtiessaan kyborgien ihmisoikeuksia. Mielikuvitukseni toi kirjailijan maalaaman maiseman usein "silmien eteen" ja tämä on aina hyvä piirre kirjassa.
Antti Eronen on nuori kirjailija (s 1989). Mahtava mielikuvitus, taitava juonen rakentaminen ja mielenkiintoinen tapa kuvata ympäristöjä ja laitteita ovat hyvä pohja mille rakentaa tulevia kirjoja. Mitä kaipaisin on enemmän persoonallisuutta kirjoittamiseen ja rohkeutta tiivistää sanomaa ja luottaa siihen, että lukijoille ei tarvitse kaikkea vääntää rautalangasta.
Ja jos yhden vinkin saa vielä antaa, niin kirjojen nimeämistä miettisin kahteen kertaan. Ensin oli Dreamland - aavekomppania ja nyt Operaatio: Harmageddon. Nämä nimet ei ainakaan minulle toimi ja ne antavat jotenkin halvan "kioskikirjallisuuden" vaikutelman kirjasta.
Sain kirjan arvostelukappaleeksi Myllylahdelta, kiitos siitä.
* *
Tämä uusin Erosen kirja sijoittuu vuoteen 2204. Osa ihmisistä on muuttanut ulkoavaruuteen ja maailma elää suuren Romahduksen jälkeistä tiukan kontrollin ja Puolueen ylivallan alaista aikaa. Kirja kertoo Marsin siirtokunnan tapahtumista yhden päivän aikana. Marsin separatistijoukot aktivoituvat ja aloittavat itsenäisyyteen tähtäävät toimenpiteet planeettaa hallitsevia YK:n ja Puolueen joukkoja vastaan. Lyhyesti sanottuna kirja on dystooppinen sisällissotakuvaus.
Tarinaa kerrotaan kuuden eri henkilön näkökulmasta. Tämä ratkaisu on mielestäni onnistunut, joskin olisin ihan mielelläni nähnyt kirjan ensimmäisessä luvussa esiteltävän komisario Tyra Williamsin enemmän pääroolissa. Tässä hahmossa oli eniten inhimillisyyttä ja syvyyttä ja olin hiemen pettynyt että Tyra oli kuitenkin vain yksi päähenkilö viiden muun seassa. Huolimatta useista päähenkilöistä Eronen onnistuu kuljettamaan tarinaa niin, että lukeminen on helppoa eikä minulla missään vaiheessa ollut vaikeuksia pysyä juonessa mukana. Juonenkäänteet on myös rytmitetty hyvin.
Kirja alkaa kiinnostavasti ilman turhia pohjustuksia ja tempaisee suoraan mukaan toimintaan. Mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän Eronen sortuu puuduttavaan selittelyyn. Kaikki varmaan tietävät työpaikalta sen henkilön, jolla on aikaa 10 minuuttia esittää asiansa, mutta hän on niin tykästynyt omaan ääneensä että puhuu tunnin olettaen että kaikki haluavat kuunnella. Erosen kirjoitustyylistä tuli välillä liian paljon mieleen tämä työpaikkojen aikavaras.
Kerronta on myös - etenkin tällaiseksi 24 tunnin tiiviiksi jännäriksi - liian tasapaksua eikä tyyli vaihdu kun näkökulmaa vaihdetaan päähenkilöstä toiseen. Vaikka kuusi päähenkilöä ovat kiitettävän erilaisia persoonallisuuksia, ei tätä hyvää lähtökohtaa hyödynnettä kerronnassa.
Parasta kirjassa on sen maalaama tulevaisuudenkuva, joka on tuoreen omaperäinen ja samalla kuitenkin pelottavan uskottava. Eronen on parhaimmillaan vihjaillessaan suuresta Romahduksesta, kuvaillessaan avaruusaluksia ja rynnäkköpukuja sekä pohtiessaan kyborgien ihmisoikeuksia. Mielikuvitukseni toi kirjailijan maalaaman maiseman usein "silmien eteen" ja tämä on aina hyvä piirre kirjassa.
Antti Eronen on nuori kirjailija (s 1989). Mahtava mielikuvitus, taitava juonen rakentaminen ja mielenkiintoinen tapa kuvata ympäristöjä ja laitteita ovat hyvä pohja mille rakentaa tulevia kirjoja. Mitä kaipaisin on enemmän persoonallisuutta kirjoittamiseen ja rohkeutta tiivistää sanomaa ja luottaa siihen, että lukijoille ei tarvitse kaikkea vääntää rautalangasta.
Ja jos yhden vinkin saa vielä antaa, niin kirjojen nimeämistä miettisin kahteen kertaan. Ensin oli Dreamland - aavekomppania ja nyt Operaatio: Harmageddon. Nämä nimet ei ainakaan minulle toimi ja ne antavat jotenkin halvan "kioskikirjallisuuden" vaikutelman kirjasta.
Sain kirjan arvostelukappaleeksi Myllylahdelta, kiitos siitä.
* *
keskiviikko 1. tammikuuta 2014
The Last of Us (PS3 peli)
Lisätäänpä tänne kirja-arvostelujen sekaan yksi peliarviointikin. Viimeiset vuodet olen pelannut lähinnä Angry Birdsiä, mobiili Backgammonia ja Facebookin Tetristä. Aika ei ole riittänyt välipalapelejä syvempään pelailuun, eikä innostuskaan. Kun luin ensimmäiset arviot Last of Us:sta tuli kuitenkin sellainen olo, että tuota peliä haluan kokeilla ja samalla päivittää tietoni seikkailupeleistä Monkey Islandin jälkeiselle ajalle.
Alla oleva arvostelu sisältää pieniä juonipaljastuksia, ei kuitenkaan mitään isompaa.
Last of Us on toiminnallinen seikkailupeli. Perustarina, dystooppinen kuvaus pandemian vallassa olevasta maapallosta, on moneen kertaan kaluttu ja kerrottu niin kirjoissa, elokuvissa kuin peleissäkin. Vaarallinen tauti alkaa leviämään maapallolla, sieni-itiöt muuttavat ihmiset sienen ja ihmisen sekopäiseksi mutaatioksi, jotka sitten puremalla levittävät tautia eteenpäin. Tarinan pääosassa on Joel, joka menettää tyttärensä epidemian leviämisen alkupäivinä. Varsinainen seikkailu tapahtuu 15 vuotta myöhemmin. Joel yrittää selviytyä romahtaneen sivilisaation keskellä asekaupalla ja muulla rikollisella toiminnalla. Hän ottaa vastaan tehtävän salakuljettaa 14-vuotias Ellie paikasta A paikkaan B. Ja tuosta road tripistä peli ensisijaisesti kertoo.
Pelaamisen peruselementit ovat paikkojen tutkiminen, taistelut, pulmatehtävien selvittäminen ja aseiden ja ominaisuuksien parantaminen. Pelillinen pääpaino on taisteluissa ja esimerkiksi pulmatehtävät ovat helppoja tyyliin "siirrä tikkaat toiseen paikkaan että pääset kiipeämään bussin päälle". Taistelut ovat ilahduttavan monipuolisia siinä mielessä, että selviytymistaktiikoita on useita. Joskus riittää kun jaksaa hiljaa hiipiä vihulaisten ohi. Välillä taas avoin tulitaistelu on välttämätön.
Pelimaailma tuo fiiliksen avarasta isosta maailmasta, mutta seinät tulevat vastaan aika äkkiä ja oikeasti peli on hyvinkin tarkkaa käsikirjoitettu "putki", jonka läpi pelaajaa luotsitaan. Visuaalinen ilme on todella hieno, ei kuitenkaan mikään leuat auki loksauttava. Se tuo kuitenkin hyvin esille maailman joka on elänyt pitkään ilman sähköä ja jossa luonto valtaa takaisin omaansa. Paikkoja on paljon mutta ne ovat tarpeeksi erilaisia. Ainoastaan omakotitalot tuntuivat välillä liikaa toistensa kopioilta. Ja missään pelissä en ole käynyt niin monessa vessassa.
Edellä olevan perusteella peli kuulostaa perushyvältä toiminnalta joka on jo nähty moneen kertaan. Mutta näin ei ole, vaan Last of Us oli minulle yksi vaikuttavimmista pelielämyksistä ikinä.
Pelin suurimmat vahvuudet ovat tunnelma, tunnelma ja tunnelma. Päähenkilöt Joel ja Ellie tulevat tutuiksi ja heihin saadaan enemmän syvyyttä kuin monen kirjan hahmoihin. Myös sivuosissa olevista ystävistä ja vihollista löytyy monta aidontuntuista ihmistä. Juoni luo tunnelmaa hyvin, käänteet ovat tarpeeksi yllätyksellisiä mutta kuitenkin uskottavia. Kaiken kruunaa mahtava äänimaailma, jonka pohjana on Oscar voittaja Gustavo Santaolallan akustinen musiikki, joka vie oikeaan tunnelmaan alkulatauksesta lähtien. Myös se, että pelin aikana ei ole lataustaukoja, edesauttaa tunnelman luomisessa.
Vahvan siellä olemisen tunteen tuntee hyvin taisteluissa. Kun pitkän hiiviskelyn jälkeen naksuttelija yllättää nurkan takaa ja puree kaulaan niin käsi nousee vaistomaisesti omalle kaulalle. Väkivalta on esitetty realistisena ja pelin K18 leima on täysin aiheellinen. Etenkin lähitaisteluiden kuvaukset olivat sellaisia että oli pakko pistää silmiä välillä kiinni. Väkivallan vastenmielisyys korostuu Talvi-jaksossa, mutta ei kuitenkaan tunnu itsetarkoitukselliselta.
Pelimaailman kiinnostavin huomio on se, että sienipäiset tartunnan saaneet puoli-ihmiset eivät itse asiassa ole tarinan suurimpia pahiksia missään muodossa vaan enemmänkin säälittäviä uhreja. Sen sijaan anarkian vallassa olevan maailman ihmiset ovat usein säälimättömiä oman edun tavoittelijoita, oli kyse sitten sotilaspoliiseista tai ruokaa perheilleen etsivistä metsästysjoukoista. Myös taisteluissa ihmisvastustajat ovat selvästi pahempia kuin sienipäät.
Pelasin peliä lähes 30 tuntia. Osa peliajasta menee pitkä pelitaukoni piikkiin, moni varmaan pelaa tämä selvästi nopeammin läpi. Loppuratkaisu on pelaamisen arvoinen, vaikka aiheuttaakin lievää moraalista pahoinvointia.
Alla oleva arvostelu sisältää pieniä juonipaljastuksia, ei kuitenkaan mitään isompaa.
Last of Us on toiminnallinen seikkailupeli. Perustarina, dystooppinen kuvaus pandemian vallassa olevasta maapallosta, on moneen kertaan kaluttu ja kerrottu niin kirjoissa, elokuvissa kuin peleissäkin. Vaarallinen tauti alkaa leviämään maapallolla, sieni-itiöt muuttavat ihmiset sienen ja ihmisen sekopäiseksi mutaatioksi, jotka sitten puremalla levittävät tautia eteenpäin. Tarinan pääosassa on Joel, joka menettää tyttärensä epidemian leviämisen alkupäivinä. Varsinainen seikkailu tapahtuu 15 vuotta myöhemmin. Joel yrittää selviytyä romahtaneen sivilisaation keskellä asekaupalla ja muulla rikollisella toiminnalla. Hän ottaa vastaan tehtävän salakuljettaa 14-vuotias Ellie paikasta A paikkaan B. Ja tuosta road tripistä peli ensisijaisesti kertoo.
Pelaamisen peruselementit ovat paikkojen tutkiminen, taistelut, pulmatehtävien selvittäminen ja aseiden ja ominaisuuksien parantaminen. Pelillinen pääpaino on taisteluissa ja esimerkiksi pulmatehtävät ovat helppoja tyyliin "siirrä tikkaat toiseen paikkaan että pääset kiipeämään bussin päälle". Taistelut ovat ilahduttavan monipuolisia siinä mielessä, että selviytymistaktiikoita on useita. Joskus riittää kun jaksaa hiljaa hiipiä vihulaisten ohi. Välillä taas avoin tulitaistelu on välttämätön.
Pelimaailma tuo fiiliksen avarasta isosta maailmasta, mutta seinät tulevat vastaan aika äkkiä ja oikeasti peli on hyvinkin tarkkaa käsikirjoitettu "putki", jonka läpi pelaajaa luotsitaan. Visuaalinen ilme on todella hieno, ei kuitenkaan mikään leuat auki loksauttava. Se tuo kuitenkin hyvin esille maailman joka on elänyt pitkään ilman sähköä ja jossa luonto valtaa takaisin omaansa. Paikkoja on paljon mutta ne ovat tarpeeksi erilaisia. Ainoastaan omakotitalot tuntuivat välillä liikaa toistensa kopioilta. Ja missään pelissä en ole käynyt niin monessa vessassa.
Edellä olevan perusteella peli kuulostaa perushyvältä toiminnalta joka on jo nähty moneen kertaan. Mutta näin ei ole, vaan Last of Us oli minulle yksi vaikuttavimmista pelielämyksistä ikinä.
Pelin suurimmat vahvuudet ovat tunnelma, tunnelma ja tunnelma. Päähenkilöt Joel ja Ellie tulevat tutuiksi ja heihin saadaan enemmän syvyyttä kuin monen kirjan hahmoihin. Myös sivuosissa olevista ystävistä ja vihollista löytyy monta aidontuntuista ihmistä. Juoni luo tunnelmaa hyvin, käänteet ovat tarpeeksi yllätyksellisiä mutta kuitenkin uskottavia. Kaiken kruunaa mahtava äänimaailma, jonka pohjana on Oscar voittaja Gustavo Santaolallan akustinen musiikki, joka vie oikeaan tunnelmaan alkulatauksesta lähtien. Myös se, että pelin aikana ei ole lataustaukoja, edesauttaa tunnelman luomisessa.
Vahvan siellä olemisen tunteen tuntee hyvin taisteluissa. Kun pitkän hiiviskelyn jälkeen naksuttelija yllättää nurkan takaa ja puree kaulaan niin käsi nousee vaistomaisesti omalle kaulalle. Väkivalta on esitetty realistisena ja pelin K18 leima on täysin aiheellinen. Etenkin lähitaisteluiden kuvaukset olivat sellaisia että oli pakko pistää silmiä välillä kiinni. Väkivallan vastenmielisyys korostuu Talvi-jaksossa, mutta ei kuitenkaan tunnu itsetarkoitukselliselta.
Pelimaailman kiinnostavin huomio on se, että sienipäiset tartunnan saaneet puoli-ihmiset eivät itse asiassa ole tarinan suurimpia pahiksia missään muodossa vaan enemmänkin säälittäviä uhreja. Sen sijaan anarkian vallassa olevan maailman ihmiset ovat usein säälimättömiä oman edun tavoittelijoita, oli kyse sitten sotilaspoliiseista tai ruokaa perheilleen etsivistä metsästysjoukoista. Myös taisteluissa ihmisvastustajat ovat selvästi pahempia kuin sienipäät.
Pelasin peliä lähes 30 tuntia. Osa peliajasta menee pitkä pelitaukoni piikkiin, moni varmaan pelaa tämä selvästi nopeammin läpi. Loppuratkaisu on pelaamisen arvoinen, vaikka aiheuttaakin lievää moraalista pahoinvointia.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)