Jose Riikonen: Sir Elwoodin hiljaiset värit - backstage passi (Like)

Viimeinen bussi on mennyt jo,

ja mä seison sun pihalla.

Sun yksiös pienestä ikkunasta,

loistaa yksinäistä valoa.

Mä huudan sun nimeäs yöhön,

naapurissa valot syttyy palamaan.

Alakerran, vanhan herran

verhot vihaisesti heilahtaa.

Oulu, ylioppilastalo Rauhala, marraskuun kuudestoista päivä vuonna 1991. Bändi aloitti vartin yli kymmenen ja lopetti viiden encoren jälkeen puolen yön aikaan. Enempään ei olisi enää tainnut riittää biisejäkään, olihan yhtyeen esikoislevy julkaistu vain joitain kuukausia aikaisemmin. Viimeiseen  encoreen paikalle saapui vain solisti Juha Lehti. "Pojat ei enää jaksaneet, mutta mä vedän vielä yhden teille yksin kitaran kanssa", hän alusti ennen kuin soitti illan viimeisen biisin. Seuraavana päivänä kirjoitin yksiössäni päiväkirjaani keikan olleen "tosi hyvä" ja lipun maksaneen kaksikymmentäviisi markkaa.

Bändi oli Sir Elwoodin hiljaiset värit. Olin ostanut heidän esikoislevynsä kesällä ja sen jälkeen en ollut kotistereoistani juuri muuta kuunnellutkaan. Jokin tässä keskiolutjatsissa teki juuri kotoaan pois muuttaneeseen kaksikymppiseen mieheen lähtemättömän vaikutuksen. Seuraavien vuosien aikana ostin Elwoodien uuden levyn aina sen ilmestymispäivänä, ja kävin katsomassa bändiä useaan otteeseen sen vieraillessa Oulun seudulla. Soitto kuulosti hyvältä myös isommalla lavalla, mutta Rauhalan keikan hämyinen tunnelma on se, joka edelleen aiheuttaa omissa muistoissani kylmiä väreitä.

Vaikka olen Elwoodeja kuunnellut jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan, on bändi biisien takana jäänyt minulle yllättävänkin tuntemattomaksi. Tiesin tietenkin soittajien roolit bändissä ja uskalsin joskus baaritiskillä bändin jäsenen kohdatessani muutaman sanankin vaihtaa. Muuten olen ollut levyjen lehtisten, nuottikirjan tekstien ja muutaman tv-haastattelun tietojen varassa.

Senna kattaa kahdelle,

kysyy, onks mun nälkä.

Tästä riittäis sullekin.

Kun kirja, joka kertoo yhtyeen tarinan, ilmestyi, mietin pitkään haluanko lukea sitä. Elwoodien (etenkin ensimmäisten levyjen) musiikki on itselleni kuin aivojen perukoille haudattu aikakapseli, jonka rauhaa en halunnut järkyttää. Lopulta kirjan ostopäätös oli kuitenkin helppo, teosta kirjakaupassa selatessani se tempaisi heti mukaansa ja oli kiire päästä lukemaan enemmän. 

Luen hyvin vähän elämäkertoja. En osaa siis arvioida, miten Riikosen kirja suhtautuu muiden bändien, urheilijoiden tai poliitikkojen tarinoihin. Kirjan viimeisen sivun luettuani ensimmäisiä mieleeni tulevia adjektiiveja kirjasta olivat: kattava, rohkea, mielenkiintoinen, vaivaannuttava ja tuottamaton. Avaan näitä kaikkia alla.

Kirja on paksu (yli 500 sivua) ja kattaa bändin koko pitkän uran. Tykkäsin jaottelusta, missä kukin levy aina katkaisee tarinan. En oikeastaan jäänyt kaipaamaan sisällön osalta mitään. Itse löysin kattavuuden ansiosta esimerkiksi Vieraskirja-levyt, jotka olivat menneet minulta ohi.

Bändin matkan varrella on ollut useita raskaita vaiheita. Yhtyeen ja Hansun ero, Rikun tapaturmainen kuolema, Juhan alkoholismi - rankkoja aiheita kaikki. Lukijana jäi sellainen fiilis, että näitä aiheita käsiteltiin pääsääntöisesti yhtäaikaa rohkean avoimesti ja hienotunteisesti. 

Kirja piti hyvin otteessaan. Riikonen dramatisoi tapahtumia sopivasti, vaihtelee kerrontatapaa lukujen välillä, eikä sorru "sitten tapahtui sitä ja sen jälkeen tätä" -kerrontaan. Luvun loppuessa oli aina "luenpa sittenkin vielä yhden luvun" -fiilis.

Ja mä kuolen,

kun mun rakkauttani

takin alle piilotan,

kun pelko laittaa kuiskaamaan;

mä vaikka huutaa haluan.

Juhan alkoholin käytöstä kerrotaan kirjassa paljon, ja välillä sen suhteen tuli yliannostuksen maku. Tämä voi toki johtua myös siitä, että omalta osaltani tämä osa tarinaa teki pienen särön pitkään fanittamani bändin kuoreen ja lukemiseen tuli paikoin vaivaannuttava "en olisi tuota halunnut tietää" -vivahde. Kirjan viimeiset luvut tosin kovasti paikkaavat tätä vaivaantunutta oloa.

Toinen lievästi vaivaannuttava asia oli kirjailija Jose Riikosen tuominen paikoitellen kirjan hahmoksi bändin jäsenten ja lähipiirin joukkoon. Riikosen omat (vahvat) mielipiteet biiseistä toimivat vielä ihan hyvin, mutta muutamaan otteeseen tuli olo, että hänellä on kova halu tuoda omat ajatuksensa ja muistonsa osaksi tarinaa. Tämä on varmasti täysin valittu lähestymistapa, toimi välillä ihan kivasti, mutta muutamassa paikassa setä-selittää-miten-asia-on tyyli myös ärsytti.  

Sir Elwoodin hiljaiset värit ei ole koskaan ollut isosti tuotettua musiikkia (vaikka levy-yhtiö varmasti olisi sitä kaupallisessa mielessä halunnut). Sinkuiksi on nostettu ei-kaupallisia biisejä, kappaleiden äänimaailmaa ei ole hiottu loppuun asti ja vähemmän on usein ollut enemmän. Riikonen on onnistunut tuomaan tähän kirjaan samanlaista rouheaa särmää. Tarinaa on miellyttävä lukea, mutta kirja ei tunnu liian tuotetulta. Se on kotikutoinen sanan positiivisessa merkityksessä. (ja selkeydeksi: teknisesti kirja on moitteeton, en tainnut edes yhtään kirjoitusvirhettä bongata)

Sinä kesäiltana kun istuttiin ja katseltiin

kun taivaanrannanmaalari viime vedoillaan

sai auringon sammumaan, sinä sytytit kynttilän,

hän tähdet, ja mä muistan miten tuulen tuoksussa

syys teki tuloaan.

Kiitos bändille musiikista, kiitos kirjailijalle kirjasta. Molempien parissa on nostalginen, hieman melankolinen ja turvallisen hämyinen olo. Laitan levyn soimaan, ja sama vanha tarina kuin alkais alusta taas. Rauhalan pieni, mutta innostunut yleisö taputtaa bändin uudestaan lavalle. Arttu huutaa yy-kaa-koo-nee ja lyö alkutahdit.

(välissä olevat sanoitukset ovat muutamista lempikappaleistani, sanojen copyright kuuluu Sir Elwoodin hiljaisille väreille)

* * * *

Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi (Enostone)

En muista, milloin olisin viimeksi lukenut runokirjaa. Suurin syy, miksi sellaiseen nyt tartuin, on se, että Veera Sylvius on entinen työkaverini. Lukuhalua voimisti myös se, että kirjan jo odottaessa lukupinossani, Hesari julkaisi siitä sangen positiivisen arvion.

Kirjan avatessani ensimmäinen ajatus oli: miten luen runokirjaa oikein? Kirjan ahmiminen normaalilla lukunopeudella ei tuntunut oikealta. Toisaalta en osannut jäädä kovin pitkäksi aikaa yhden runon äärelle. Itselleni luontevin lukutapa löytyi niin, että luin runot ensin kohtuullisen ripeästi läpi, ja palasin sitten niiden äärelle osin satunnaisessa järjestyksessä.

Luonto on vahvasti läsnä Sylviuksen runoissa. Minulle se näyttäytyi ensisijaisesti unenomaisena ja lempeänä, mutta välillä myös lohduttoman etäisenä. Tähtitieteestä viime aikoina innostuneena mieltäni kutkutti kovasti osaan runoista uitetut tieteelliset ja matemaattiset termit.

Efemeridit pätevät vain ilmoitetussa epookissa.

Sylviuksen teoreettisen fysiikan koulutustausta siis näkyy, mutta mielestäni silleen juuri sopivasti. 

Päällimmäisenä fiiliksenä kirjasta puskee esille haikeus ja tietoisuus siitä, kuinka yksittäinen ihminen on vain häviävän pieni osa suurta kokonaisuutta. 

Runokirjan arviointi tuntuu astetta vaativammalta romaanin arviointiin verrattuna. En siis jaa teokselle tähtiä, enkä yritä analysoida tekstin "hyvyyttä". Toteanpa vaan, että kirja sai aikaan tunteita ja ajatustoimintaa. Huomaan ohikulkiessani nappaavani sen lipaston päältä käteeni ja lukevani taas kerran yhden runon. Joku tässä houkuttelee.

On todellakin kuljettava kuusikon läpi tuntui minusta samalta kuin minulle tuntemattoman bändin uusi levy. Ensi kuuntelu (tai siis lukeminen) ei välttämättä vielä säväytä. Toisella kuuntelulla joukosta alkaa erottua niitä biisejä, joihin tiedän vielä palaavani. Joku biisi tuntuu täytekappaleelta, enkä kuuntele siihen enää. Jossain vaiheessa mietin, muodostavatko peräkkäin olevat biisit yhtenäisen tarinan, vaikken sitä heti hoksannutkaan. Muutaman päivän päästä huomaan, että yksi kappale soi päässäni koko ajan, ja olen jo oppinut sen sanat ulkoa. Tässä runokirjassa oma hittibiisini on:

metsästä löytyy hirven uni
asetun sen syliin lepäämään 

 

pieni hauki ui viereen ja sanoo
kaikki järjestyy,
kaikki järjestyy

Mirjami Sirén: Kaupunki ilman koteja (Myllylahti)

Nuortenkirja Kaupunki ilman koteja on Sirénin esikoisromaani. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Airepoliksen kaupunkivaltioon. Airepolis on suljettu valtio, jossa innovointi on nostettu kaiken keskiöön. Innovaatioita pyritään houkuttelemaan esiin pakottamalla kansalaisia viettämään aikaa Luovuuskuutioissa. Kirjan nimi tulee siitä, että myös asuinpaikan vaihtaminen joka päivä katsotaan asiaksi, joka saa luovuuden kukkimaan.

Pääosassa on neljätoistavuotias Kipinä, joka heti kirjan ensimmäisessä luvussa aloittaa pakomatkan Airepoliksesta yhdessä yksinhuoltajaisänsä ja pikkusiskonsa kanssa. Ei liene suuri juonenpaljastus, jos kerron, että pakomatka ei mene suunnitelmien mukaan ja saa aikaan perheen elämän muutoksen, joka sysää kirjan tapahtumat liikkeelle.

Kirjan tapahtumien ajankohtaa ei kerrota, mutta omassa mielessäni sijoitin tarinan jonnekin lähitulevaisuuteen. Kirjassa esitelty teknologia ei sinällään ole mitään sci-fiä, ja valtiomuotona kuvatun kaltainen kansalaisten kontrollointiin perustuva oligarkia lienee valitettavan lähellä todellisuutta useassakin eri maassa (esimerkiksi Kiinan uiguurialueet).

Sirén on hyvin saanut aikaiseksi samaistuttavan ja vähän ahdistavankin täältä täytyy päästä pois -fiiliksen. Kipinä tuntee tukahtuvansa niin Airepolikseen, Luovuuskuutioon kuin pakoauton piilopaikkaankin. Romaanin pohjavire onkin kohtuullisen vakava, vaikka lasten välisissä dialogeissa tunnelmaa kevennetäänkin.

Aikuislukijana pakko tehdä innovaatioita -selitys monelle kirjan ympäristön kannalta olennaiselle asialle hieman häiritsi ja vei uskottavuutta, kun sitä ei juurikaan avattu. Lisäksi Kipinä tuntui välillä uskomattoman kiltiltä ja urhealta tapahtumat huomioon ottaen. Olisin kaivannut päähenkilöön särmää napsun lisää.

Kirja muistutti monelta osin Ulpu-Maria Lehtisen Kalmanperhon kutsua (jonka olen arvioinut aiemmin Instagramissa). Kummassakin kirjassa päähenkilö on 14-vuotias, joka kantaa huolta sisaruksestaan. Kummassakin liikutaan hienosti luodussa fiktiivisessä ympäristössä, ja kirjoitustyylissäkin oli mielestäni paljon samaa. Voisin kuvitella, että jos tykkäsit Kalmanperhosta, myös Sirénin kirja iskee - ja toisinpäin.

Kaupunki ilman koteja on sujuvasti etenevä, jännittävä ja mielikuvitusta kutkuttava kirja. Vahva suositus tälle etenkin yläasteikäisille! 

* * *