torstai 30. joulukuuta 2010

Pat Conroy: Etelän tuulet (WSOY)

Pat Conroy on mielestäni yksi parhaimmista nykyajan kirjailijoista, ellei jopa paras. Hänen aikaisemmat teoksensa ovat kaikki tehneet minuun todella syvän vaikutuksen. Niinpä odotukset olivat erittäin korkealla kun aloin lukemaan pitkän hiljaiselon jälkeen julkaistua uutta romaania. Odotukset eivät aivan täyttyneet mutta siitä huolimatta Etelän tuulet on erinomainen kirja.

Conroy maalaa - tapansa mukaan - vahvaa kuvaa Yhdysvaltojen syvästä Etelästä lähimenneisyydessä. Tällä kertaa pääpaikkana on Charlestonin kaupunki. Tarina alkaa vuonna 1969 kun joukko erilaisia nuoria törmää toisiinsa yhden ainoan intensiivisen kesäpäivän aikana. Lyhyessä ajassa syntyy iso joukko ystävyyssiteitä jotka kantavat vahvana vuosikymmeniksi eteenpäin.

Ydinjoukon muodostavat orpokodin asukkaat Betty sekä sisarukset Niles ja Starla, miestennielijä Sheba ja kaksoisveljensä Trevor (joka on kaupungin ensimmäisiä julkihomoja), Charlestonin valkoiseen yläluokkaan kuuluvat Chad, Fraser ja Molly sekä kaupungin ensimmäisen mustaihoisen jalkapallovalmentajan poika Ike. Kaiken keskustassa on kuitenkin Leo King, Konna lempinimeltään. Leo on kirjan alussa palannut juuri kotiinsa sovittamaan huumeisiin sekaantumistaan yhdyskuntapalvelulla. Hän kamppailee monimutkaisen äiti-suhteensa ja isoveljensä itsemurhan ristiaallokossa ja saa ensimmäiset oikeat ystävänsä vasta 17-vuotiaana tuona pitkänä kesäpäivänä, joka muuttaa hänen koko elämänsä.

Conroymaiseen tyyliin kirjassa liikutaan eri aikakausissa. Vuoden 1969 lisäksi eletään 1980-luvun loppua. Tässä myöhemmässä ajassa Leosta on tullut paikallislehden kolumnisti ja vanha ystäväjoukko kokoontuu taas yhteen auttakseen yhtä joukosta eksynyttä. Välillä käydään mutka länsirannikolla mutta enimmäkseen pysytellään Charlestonin kuumilla kaduilla.

Conroy kirjoittaa väkevästi ja etelän kuumuus, kosteus ja jännittyneisyys tihkuvat tekstistä läpi. Luokkaerot, rotuerottelun loppuminen, seksuaalinen vaputuminen ja roomalaiskatolisuuden vahva rooli kietoutuvat yhteen sähköiseksi ilmapiiriksi jota Conroy rikkoo hirtehisellä huumorilla nokkelissa dialogeissaan. Lisäjännitettä tuovat väkivaltaiset haamut nuorten lapsuudesta - traumaattisia lapsi-vanhempi suhteita ei tästä kirjasta puutu.

Ainekset ovat siis mainiot ja lopputulos voisi olla elämää suurempi eeppinen ystävyyden voiman ylistys. Vaan ei ihan ole. Muutamat asiat häiritsivät itseäni liikaa. Leo on - huumemenneisyydestään huolimatta - niin siloposkinen joka äidin unelmavävy että tämä syö jo tarinan uskottavuuttaa.Vanhoja luurankoja on vähän joka toisessa kaapissa myös sellainen määrä että vähempikin olisi riittänyt. Lisäksi pikkunokkela huumori dialogeissa menee välillä liialliseksi rikkoen muuten koskettavan juonenkäänteen.

Noista puutteista huolimatta Etelän tuulet on ilman muuta vahva ja ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Henkilöt piirtyvät mieleen pitkäksi aikaa ja kirjan loputtua on haikea olo, kuin olisi ystävän hukannut.

* * * *

lauantai 27. marraskuuta 2010

Juha Pihkala ja Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni (Minerva)

Tiedän uskovani, uskon tietäni on kokoelma kahden viisaan ja sanavalmiin miehen keskustelukirjeitä. Juha Pihkala on emerituspiispa ja siis vakaasti uskova kristitty. Esko Valtaoja on tähtitieteen professori ja maailmankatsomukseltaan agnostikko.

Kirjeiden aiheet käsittelevät enimmäkseen perinteisiä - ja perimmäisiä - kysymyksiä joissa uskonto ja tiede helposti ajautuvat törmäyskurssille. Erityisesti omaa mieleeni jäivät keskustelu moraalin ja uskonnon välisestä yhteydestä sekä keskustelu ihmisen nautinnonhalusta. Alkupuolella kirjaa aiheet olivat välillä hyvinkin konkreettisia (kuten abortin oikeutus tai vapaa-ajattelijoiden bussimainoskampanja), mutta mitä pidemmälle kirjeet etenivät sitä filosofisemmaksi keskustelu muuttui, ja lopussa käsiteltiin ei sen enempää eikä vähempää kuin elämän tarkoitus.

Sekä Pihkala että Valtaoja kirjoittavat hyvin ja mukaansatempaavasti. Itse pääosin Valtaojan hengenheimolaisena oli virkistävää huomata että Pihkalan perustelut saivat useamman kerran aikaan uudenlaista ajattelua ja asioiden miettimistä toisestakin näkökulmasta. Kirja vaatiikiin ilman muuta aikaa omalle ajattelulle ja pari kirjettä oli sopiva ilta-annos.

Valtaoja tietää paljon myös uskonnoista ja Pihkala vastaavasti luonnontieteistä. Lisäksi molemmilla tuntuu olevan (filosofian) historia paremmin kuin hyvin hallussaan. Tästä yhteisesti pohjasta syntyy hyvää keskustelua kun perusasioista ei tarvitse kiistellä. Toisaalta myös molemmat sanoutuvat selkeästi irti oman "puolensa" ääriliikkeistä, uusateismista ja fundamentalismista. Teksti on siis koko ajan toista kunnioittavaa, mutta onneksi välillä myös tarpeeksi aggresiivista jotta oikeita hedelmällisiä konflikteja pääsee syntymään.

Kummallakin on oma tapansa kirjoittaa. Valtaoja popularisoi tapansa mukaan välillä ehkä ärsyttävänkin rankasti, Pihkala taas käyttää välillä semmoisia lauseita että tarvitsin sivistyssanojen googletusta jotta pysyin kärryllä ilman filosofian korkeakouluopintoja. Etenkin kirjan loppupuolella kumpikin käytti myös paljon lainauksia joiden sisäistäminen ilman että tuntee lainauksen lähdettä aiheutti hieman ongelmia. Mukavan mausteen kirjeenvaihtoon toi se, että ne avattiin usein "kuulumisten kertomisella", jotka vaihtelevat kepeistä juhannustunnelmista vakaviin ja pysähdyttäviin uutisiin.

Aivan kirjan lopussa, epilogissa, Valtaoja kirjoittaa lyhyen tiivistelmänsä Pihkalan dogmatiikan teoksesta. Tuo pätkä - vaikkakin hieman pilke silmäkulmassa kirjoitettu - jäi omaan mieleeni tietynlaisena haasteen heittämisenä. Vieläkö siis näemme kolmannen osan näiden herrojen kirjeenvaihtoa. Toivottavasti, sen verran ajattelemaan laittavaa lukemista tämä oli. Suosittelen kaikille.

* * * *

torstai 11. marraskuuta 2010

Henning Mankell: Rauhaton Mies (Otava)

Olen lukenut lähes kaikki Mankellin suomennetut teokset. Mielestäni Mankellin käyttämät aihepiirit voi karkeasti jakaa neljään teemaan. Yksi kirja sitten ammentaa sisältönsä yhdestä tai useammasta näistä aiheista:

1) Rikostarinat (tyypillisenä esimerkkinä koko Wallander sarja)
2) Vahvat henkilökuvaukset (esimerkkinä mielestäni Mankellin paras kirja; Syvyys)
3) Ruotsin kansankodin historian (kipupisteiden) kuvaukset (esimerkiksi Mankellin esikoisteos Panokset ja eeppinen Daisy Sisters)
4) Afrikasta ja pakolaisuudesta kertovat teokset (esimerkiksi Nimeltään Tea Bag)

Rauhaton Mies sisältää vahvan latauksen ylläolevista kolmesta ensimmäisestä teemasta. Kirja on rikostarina - eläkkeellä oleva merivoimien upseeri katoaa ja poliisi ryhtyy selvittämään tätä tapausta. Kirja käy myös läpi yhtä Ruotsin lähihistorian traumaattista vaihetta - 80-luvun sukellusvene- ja vakoojaskandaalia. Ennenkaikkea Rauhaton Mies on kuitenkin vahva henkilökuvaus komisario Kurt Wallanderista. Kirjaa voi pitää Mankellin kunnianosoituksena yhdelle pohjoismaisen rikoskirjallisuuden tunnetuimmista hahmoista. Wallander saa kirjassa vieläkin keskeisemmän roolin kuin aikaisemmissa romaaneissa.

Rauhattomassa Miehessä Wallander on jo vanha ja väsynyt mies, joka jatkaa poliisinuraansa lähinnä välttääkseen uhkaavan yksinäisyyden. Hän tasapainoilee työnsä, terveytensä, uuden kotinsa, tyttärensä perheen, alkoholisoituneen ex-vaimonsa ja omien ahdistustensa ristiaallokossa. Kirja on päähenkilönsä näköinen. Kiire on poissa ja tarina kulkee rauhallisesti - uskaltaisin sanoa että välillä jopa väsyneesti - kohti loppuaan. Kuvaus on käytännössä koko ajan Wallanderin näkökulmasta ja esimerkiksi Ruotsin sukellusvenejupakan selvitykset jäävät Wallanderin henkilökuvauksen varjoon.

Mankell kirjoittaa kuten aina, erittäin tarkkanäköisesti ja sujuvasti. Tapahtumapaikat ja ihmiset piirtyvät mieleen elävästi kun tarina etenee. Ihan Mankellin parhaiden teosten listalle tämä ei omalta osaltani yllä, mutta jos on lukenut muita Wallander sarjan kirjoja on tämä kirja pakollista lukemista. Kirjan loppua kannattaa jaksaa odottaa, sen verran pysäyttävä se on.

* * *

lauantai 6. marraskuuta 2010

Jeff Long: Helvetin Sydän (Like)

Helvetin Sydän on itsenäinen jatko-osa kirjalle Helvetin Piirit. Helvetin Piirissä vuorikiipeilijät löytävät maan alta valtavan luolaverkoston jota asuttavat ihmisrodusta kauan sitten erkaantuneet Hadaalit. Helvetin Sydämessä aikaa tuosta löydöstä on kulunut jo kymmenen vuotta, Hadaalien uskotaan kuolleen sukupuuttoon ruton seurauksena ja ihmiskunta on valjastanut maanalaisen maailman - Sisuksen - omaan käyttöönsä. Sisuksessa kuvataan elokuvia, harjoitetaan kaivostoimintaa ja turismia ja siitä on tullut myös erilaisten siirtolaisten uusi pakopaikka.

Eräänä yönä kaikki muuttuu kun maan päältä siepataan kymmeniä lapsia maan uumeniin. Ainoa johtopäätös on että Hadaaleja onkin säilynyt hengissä. Pelastusretkikunta lähtee Sisuksen syvimpiin onkaloihin pelastamaan lapsia.

Longin kirja on vangitseva sekoitus kauhua, fantasiaa, sci-fiä ja perinteistä seikkailukertomusta. Se sisältää myös vahvan mystisen puolen, Sisuksessa asustaa langennut enkeli, jota joku saatanaksikin kutsuu. Long välttää hyvin perinteisen "ihminen hyvä, outo olento paha" ansan eikä kirja missään tapauksessa ole mustavalkoinen taistelukuvaus. Sen sijaan Long onnistuu upottamaan tarinaan paljon ajattelemisen aihetta ja jopa ultraväkivaltaisia Hadaaleja kohtaan tuntee helposti sympatiaa. Kirjassa on myös selkeää kritiikkiä suurvaltoja ja maailmanpolitiikkaa kohtaan, tämä tulee parhaiten esiin lukujen väliin ripotelluissa "artifakteissa" eli lyhyissä tietoiskuissa maailman tapahtumista ja ilmiöistä.

Itse luolaverkosto - Sisus - on kuvattu todella hyvin. Lukiessa näkee silmissään ahdistavat käytävät, valtavat maanalaiset kaupungit ja oudot pimeään sopeutuneet eläinlajit.

Sisus on paikka jota kaikki pelkäävät, mutta se myös houkuttelee vastustamattomasti puoleensa. Samanlainen fiilis jäi itse kirjasta - se oli pelottava ja välillä ahdistava, mutta vangitsi otteeseensa loppuun asti eikä ihan heti lukemisen loputtuakaan päästänyt otteestaan.

Jos kirja kiinnostaa: Suosittelen ehdottomasti lukemaan Helvetin Piirit ensin, muuten lukukokemus jää vajaaksi. Hyvä kuitenkin tietää että siinä missä Helvetin Sydän on ehkä kuitenkin ensisijaisesti seikkailukertomus, on Helvetin Piirit aika puhdasta kauhuviihdettä, josta kaikki eivät varmasti tykkää.

* * * * * 

torstai 4. marraskuuta 2010

Jo Nesbö: Kukkulan Kuningas (Johnny Kniga / WSOY)

Kukkulan Kuningas on ensimmäinen Nesbön kirja jonka olen lukenut. Eikä varmasti jää viimeiseksi, sen verran mieleenpainuva lukuelämys se oli.

Kirjan päähenkilö Roger Brown on itsevarma ja itsekäs kykyjenmetsästäjä, "head hunter". Hän etsii toimistusjohtajaa norjalaiselle teknologiayritykselle ja siinä sivussa ylläpitää mutkikasta suhdetta vaimoonsa, harrastaa hämäräbisneksiä taideteosten parissa, yrittää unohtaa syrjähyppynsä ja ennenkaikkea taistelee sen edestä että vaivalla rakennettu menestyjän maine ei tahriudu.

Kirja etenee aluksi kuvaten rekrytointiprosessia ja ihmissuhteita eikä tässä vaiheessa ole varsinainen jännityskertomus. Sitten reilun sadan sivun jälkeen Nesbö iskee suuren vaihteen silmään ja alkaa hengästyttävä takaa-ajomainen tykitys jossa yllätykset seuraavat toisiaan. Kerronta on jo kirjan alussa jännän veijarimaista ja mustaa huumoria viljelevää mutta lopussa tunne on kuin Coenin veljesten elokuvaa katselisi - tapahtumat vyöryvät päälle lähes absurdein - ja välillä makaaberein - juonenkääntein ja ihmiset ovat ihanan stereotyyppisiä. Juoni on niin täynnä käänteitä ja silmänkääntötemppuja että Nesbö on katsonut parhaaksi varata lopusta useamman sivun sille että "mitä oikeasti tapahtui" käydään läpi lähes rautalangasta vääntäen.

Kukkulan Kuningas on erittäin hyvin kirjoitettu omaperäinen jännitystarina. Epäilisin että kirja on vähän kuin Aura-juusto - jotkut ei voi sietää ja loput rakastaa. Itse kuulun jälkimmäisiin.

Kirjan lukemisen jälkeen oli ihan pakko googlettaa tietoa kirjan päähenkilön palvomasta Inbaud-Reid-Buckley haastattelumetodista. Hyvä yhteenveto löytyy wikipediasta http://en.wikipedia.org/wiki/Reid_technique

* * * *

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Lincoln Child: Utopia (Gummerus)

Olen sitä mieltä että elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen. Utopia on huono kirja ja melkein 600 sivua paksu. Luin sen silti loppuun.

Utopia on jättiläismäinen lasikuvun alle rakennettu huvipuisto. Puisto hyödyntää uusinta teknologiaa hologrammeista robotiikkaan luodakseen kävijöille unohtumattomia elämyksiä. Paratiisiin saapuu kuitenkin käärme ja Utopian johto huomaa puiston robottijärjestelmän olevan sabotoinnin kohteena. Paikalle kutsutaan tohtori Andew Warne joka on aikoinaan vastannut järjestelmän suunnittelusta. Warne saapuu puistoon tyttärensä kanssa ja huomaa pian olevansa keskellä häikäilemätöntä kiristystä missä panoksena on puiston tuhansien vieraiden henki ja myös Warnen tyttären turvallisuus.

Koko tarina tapahtuu yhden päivän aikana eikä takaumia käytetä. Tämmöinen rakenne vaatisi "tikittävän jännityksenrakentamisen" mutta Child sortuu tekemään tarinasta ylipitkän ja laahaavan. Kerronta on kokoajan jotenkin pintapuolista eikä imaise mukaansa kuin hetkittäin. Ihmishahmot ovat teennäisen tuntuisia ja särmättömiä. Child ei myöskään onnistu heittämään tarinaan tarpeeksi yllättäviä käänteitä vaan suurin osa juonen muutoksista on hyvinkin ennalta-arvattavia.

Harvoin tulee kiinnitettyä huomiota kirjan suomennokseen. Tällä kertaa useat kirjoitus- ja kielioppivirheet häiritsivät kuitenkin tavallista enemmän. Lisäksi Utopian eri osien suomennokset kuulostivat kuin suoraan Harry Potterista kiskaistuilta ("Kaasuvalo", "Kallisto", "Rantahuvi", "Kirkunakone").

Ja sitten se syy miksi jaksoin kahlata tämän kirjan loppuun asti. Puisto sinällään on kuvattu kiinnostavasti. Puiston alueet ja laitteet on rakennettu kekseliäästi ja niistä lukiessa tulee mieleen että "olisipa mahtavaa käydä tuolla". Vanhalle huvipuistofanille tämä oli se porkkana minkä takia luin loppuun asti. Vaan eipä olisi kannattanut tähän muuten aikaa tuhlata.

*

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Lee Child: Painostaja (Karisto)

Childin kirjojen päähenkilö Jack Reacher on hämmentävä sekoitus Jack Baueria, Ihmemies McGyveria ja Likaista Harrya. Reacher seikkailee ja ratkoo ongelmia hämmästyttävällä taidolla, Reacher pelastaa viattomia, Reacher tappaa pahikset, Reacher tuntee kaikki maailman aseet ja osaa käyttää niitä ja aina kun vain mahdollista Reacher juo kahvia. Child on kirjoittanut Reacherin ovelasti henkilöksi joka ei asu missään vaan kiertää maata mukanaan vain luottokortti ja hammasharja. Näin hänet saadaan kätevästi mukaan milloin mihinkin seikkailuun. Reacherin sotilaspoliisitausta taas tekee realistiseksi hänen rikoksenselvittämis- ja taistelutaitonsa.

Jokaisen lukemani Jack Reacher sarjan kirjan juonikehys on täsmälleen samanlainen. Heti alusta lähdetään liikkeelle täysillä, Reacher temmataan mukaan tilanteeseen joka herättää hänen mielenkiintonsa tutkia juttua enemmän. Sitten tutkitaan ja juoni on täynnä yllättäviä käänteitä. Usein mukana on myös joku nainen jonka kanssa Reacher vehtaa aikansa. Ja tarina loppuu yleensä väkivaltaisesti niin, että Reacher ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja paha saa palkkansa.

Kuulostaako kioskitason kirjallisuudelta jota leimaa ärsyttävä väkivaltaisuus? Ainakin minusta kuulosti ja niinpä meni pitkään ennenkuin poimin kirjaston hyllyltä ensimmäisen Jack Reacher kirjani. Ja nyt olen lukenyt melkein kaikki. Syy tähän on se, että Child kirjoittaa todella hyvin. Tarina kulkee eteenpäin kuin luotijuna (tai luoti Reacherin ollessa kyseessä...), juoni tarjoaa oikeita yllätyksiä ja Childin tapa kuvata yksityiskohtia on jotenkin hypnoottinen. Kesken kiihkeimmän välienselvittelyn Child saattaa esimerkiksi kertoa pitkän kappaleen verran tarkkoja teknisiä yksityiskohtia käytettävistä aseista - ja ihme kyllä tämä kerrontatapa toimii todella hyvin. Child ujuttaa kirjoihin myös sekaan mukavan kuivaa huumoria ja onnistuu kuvaamaan henkilöt syvemmin kuin moni muu saman lajityypin kirjailija.

Painostaja alkaa kohtauksella missä opiskelijapoika siepataan koulun pihalla autoon. Reacher sattuu olemaan paikalla ja - tyylinsä mukaisesti - ei voi olla puuttumatta asiaan. Seuraa ammuskelua ja ruumiita ja pian ollaankin jo pojan vanhempien kartanossa ihmettelemässä pojan isän hämäriä bisneksiä. Juonesta en paljasta tämän enempää, mielestäni jo takakansi paljastaa liikaa ensimmäisiä käänteitä, ei siis kannata lukea sitä jos haluaa pitää jännityksen alusta alkaen.

Painostaja on uskollinen Jack Reacher sarjalle hyvässä ja pahassa. Väkivalta on välillä turhan itsetarkoituksellista ja tarkasti kuvattua omaan makuuni. Mutta jos sen kestää niin tämä on takuuvarmaa toimintaviihdettä kirjan muodossa.

Niin - ja paras lukemistani Jack Reacher kirjoista on Texas Palaa. Siitä on hyvä aloittaa tutustuminen Reacherin ihmeelliseen maailmaan.

* * *

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Leena Lehtolainen: Henkivartija (Tammi)

Olen lukenut useita Lehtolaisen Maria Kallio kirjoja ja ne ovat kaikki olleet "takuuvarmoja suomalaisia perusdekkareita" missä hyvät henkilöhahmot ovat tukeneet sopivan pienimuotoista rikoskertomusta. Nyt Lehtolainen on kirjoittanut kansainvälisen jännistysromaanin, jossa kaikki on Maria Kallio kirjoja suurempaa, tarina ei rajoitu vain Suomeen ja pelissä on paljon enemmän kuin yksittäinen henkirikos. Kirja kertoo henkivartijasta (kuten kirjan yllättävän pliisusta nimestä näppärä voi arvata...) nimeltään Hilja Ilveskero. Hiljan entinen asiakas murhataan ja tästä lähtee käyntiin tapahtumaketju jossa liikutaan kansainvälisen rikollisuuden pyörteissä.

Henkivartija oli kauttaaltaan minulle suuri pettymys. Kerronta oli - etenkin kirjan keskivaiheilla - aivan liian laahaavaa tälläiseksi "remes-soininvaara-somppi-genren" jännäriksi. Päähenkilöstä on yritetty tehdä kiinnostava jos jonkinlaisilla piirteillä - alkaen lapsuuden Ilves-traumoista ja päättyen nykyhetken mieheksi pukeutumiseen. Mutta kaikesta yrityksestä huolimatta Hilja Ilveskero jäi minulle pinnalliseksi ja keinotekoisen oloiseksi hahmoksi. Tämä haittasi erityisen paljon sen takia että tarina etenee täysin päähenkilönsä mukana eikä sivujuonteita ole. Välillä kerronta on harlekiinitasoa ja myötähäpeä oli päällimmäinen tunne kun luin kuvauksia Hiljan ja hänen salaperäisen miesystävänsä lemmenhetkistä.

Loppua kohti tarina saa hieman enemmän jännitettä mutta se ei enää kirjaa pelasta. En olisi lukenut loppuun ellei olisi ollut tunnetun kirjailijan kirjoittama.

(tämä kirjoitus on alunperin kirjoitettu Facebookin Dekkarit ryhmään 8.9.2010)



*

perjantai 17. syyskuuta 2010

Marko Leino: Ansa (Tammi)

Marko Leinon Ansa on ilman muuta yksi parhaista lukemistani kotimaisista dekkareista. Leino pitää jännitystä hyvin yllä koko kirjan ajan, mutta kärkipäähän kirjan nostaa etenkin sen vahva ihmiskuvaus.

Nykyään aika monen jännärin lähtökohta on itsessään niin iso (tyyliin “terroristit uhkaavat tappaa miljoona ihmistä”) että se jotenkin jättää varjoonsa mukana olevat ihmiset. “Ansa” ei tähän sorru vaan aihepiiri on tarpeeksi “normaali” jotta se tuntuu aidolta ja tarina pystyy kasvamaan kirjan aikana.

Kirjan juoni pyörii huumerikollisuuden piirissä. Mukana on ihmisiä mafian johtajista pikkurikollisiin ja huumepoliisin tutkijoihin. Kaikki ovat ostettavissa ja kenenkään ei voi luottaa. Hyvän ja pahan teon raja on kirjassa teemana useaan otteeseen – pyhittääkö tarkoitus keinot?

Leino kirjoittaa sujuvasti ja tarina imaisee mukaansa. Etenkin kirjan ensimmäinen puoli on erittäin koukuttavaa luettavaa kun pyöritään lähinnä pienemmissä piireissä ja ihmiskuvaukselle jää hyvin tilaa. Lopussa tarinan mittasuhteet kasvavat ja samalla kirja siirtyy – valitettavasti - askeleen kohti keskivertojännärin suuntaa. Kirjan alussa pienehkötkin tapahtumat tempaisivat täysillä mukaansa, lopussa isotkaan jutut ei oikein saaneet aikaan vahvaa myötäelämistä.

Joka tapauksessa erittäin suositeltavaa lukemista. Ja Preludion henkilöesittelyt oli loisteliaita, ne piti lukea uudestaan heti kirjan loputtua.
(arvostelu kirjoitettu alunperin Facebookin Dekkarit ryhmään 14.7.2010)


* * * *

torstai 16. syyskuuta 2010

Harlan Coben: Kadonneet (WSOY)

“Kadonneet” voisi olla jokaisen Harlan Cobenin kirjan nimi. Kirjailija tuntuu olevan erikoistunut kertomaan saman perustarinan aina uudelleen ja erilaisilla mausteilla höystettynä. Aina joku katoaa, ilmestyy tavalla tai toisella mystisesti esiin ja sitten tästä lähtökohdasta selvitetään mitä on tapahtunut.

Tällä kertaa on kyseessä aikanaan kesäleirillä tapahtunut tragedia, jossa neljä nuorta meni metsään ja kaksi löydettiin tapettuna, kaksi katosi. Usean vuoden jälkeen leirin tapahtumat heräävät uudestaan henkiin ja kirjan aikana selvitetään mitä tuona verisenä yönä oikeasti tapahtui. Tämä lähes agathachristiemäinen alkuasetelma antaisi hyvän lähtökohdan kiinnostavalle tarinalle, mutta valitettavasti Coben ei saa sitä täysin hyödynnettyä.

Kadonneet alkaa vangitsevalla prologilla. Sitten siirrytään nykyaikaan ja astutaan päähenkilön, syyttäjä Paul Copelandin vaatteisiin. Suuri osa tarinaa kerrotaan Paulin näkövinkkelistä minä-muodossa ja tämä ratkaisu toimii hyvin. Varsinaisen pääjuonen rinnalla kulkee toinen tarina missä Paul tutkii opiskelijapiireissä tapahtunuttu raiskaustapausta. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin mutta jännitys on vähän keinotekoista ja lukujen loppujen cliffhangerit ovat ärsyttävän alleviivatun selkeitä. Coben kirjoittaa ihan hyvää murhamysteeriä ja ihan hyvää oikeussalidraamaa – mutta siihen se jää. Loppu menee lisäksi selittelyksi ja tarina loppuu nopeasti, ikäänkuin kirjoittalla itselläkin olisi siihen usko loppunut.

Ihan viihdyttävää lukemista joka tapauksessa. Jos ei Cobenia ennen ole lukenut suosittelen kuitenkin aloittamaan aikaisemmista teoksista, jotka omaan mieleeni ovat jääneet aidomman oloisina tarinoina.
(arvostelu kirjoitettu alunperin Facebookin Dekkarit ryhmään 5.6.2010)


* *

Lars Kepler: Hypnotisoija (Tammi)

Lars Keplerin Hypnotisoija on laadukas ruotsalainen jännitysromaani.

Kirjan päähenkilö on tukholmalainen lääkäri Erik Maria Bark. Hän on erikoistunut traumatilojen hoitamiseen ja sotkeutuu mukaan raakaan murhatapaukseen. Pian mukaan vedetään Erikin menneisyys jolloin hän käytti hypnoosia hoitomenetelmänä kyseenalaisin lopputuloksin.

Hypnotisoija pitää hyvin otteesaan ja tarina kulkee eteenpäin ilman suvantokohtia. Kepler leikittelee ajalla - sama kohtaus saatetaan kuvata uudestaan mutta eri henkilön näkökulmasta. Tämä toimii yllättävän hyvin eikä tunnu turhalta kikkailulta. Tarinassa on useita yllättäviä käänteitä ja pahimmat klisheet vältetään. Kepler onnistuu myös kuvaamaan Erikiä ja hänen vaimoaan Simonea niin että syntyy kuva oikeista ihmisistä. Muiden henkilöiden, kuten rikoskomisario Joona Linna, kuvaus jaa ohuemmaksi.

Välillä tarinan käänteet tuntuvat aika laskelmoiduilta. Aivan kuin kirjailija olisi excelillään laskenut että "nyt on taas mennyt 78 sivua, on seksikohtauksen aika" tai "laitetaan tähän väkivallanteko joka on shokkivaikutukseltaan luokkaa 4b". Myös ympäristö on kliinisen oloinen, ikäänkuin teatterilavastus tapahtumille ja ihmisille. Kirjan loppu on, niinkuin lähes aina näissä yllättäviä käänteitä sisältävissä dekkareissa, pieni pettymys ja varsinainen loppukliimaksi puuttuu.

Kirjailija Lars Kepler on itse asiassa nimimerkki jonka taakse kätkeytyy ruotsalainen kirjaiijapariskunta. Olisi kiinnostavaa tietää miten työnjako on suoritettu. Kirjoittiko mies Erikin näkökulmasta ja vaimo Simonen? Vai miettikö toinen juonta ja toinen henkilökuvausta?
(tähän sain myöhemmin vastauksen että ovat kirjoittaneet "sikin sokin")

Kaiken kaikkiaan Hypnotisoija oli koukuttavin jännitysromaani minkä olen vähään aikaan lukenyt. Tarina ei onneksi livennyt yliluonnollisen puolelle (tätä vähän alussa pelkäsin) vaan kulki hienosti reaalimaailman ja ihmisen mielen syövereiden konflikteissa. Myöskään hypnotisointi menetelmänä ei varastanut liian suurta osaa. Kirja onnistui myös tulemaan uniini, mikä on aina hyvän kirjan merkki!

(arvostelu kirjoitettu alunperin Facebookin Dekkarit ryhmään 27.4.2010)


* * *