Kaksi soturia on ruotsalaisen kirjoittajakaksikon uusin suomennettu teos. Aikaisemmin olen näiltä kirjailijoilta lukenut Edward Finniganin hyvityksen sekä Kahta soturia edeltävän Kolme sekuntia (josta näköjään olen unohtanut kokonaan kirjoittaa arvioinnin blogiini). Kirjat voi lukea itsenäisinä teoksina, mutta ainakin Kaksi soturia sisälsi sen verran viittauksia edelliseen kirjaan, että suosittelisin lukemaan ne ilmestymisjärjestyksessä.
Kaksi soturia on lohduton ja koskettava kuvaus nuorten huumerikollisten väkivaltaisesta elämästä. Oikeiden ihmisten hyväksynnän saamisen eteen ollaan valmiita tekemään mitä vaan, ja elämälle - omalle tai muiden - ei anneta paljoakaan arvoa. Rakkaus on läsnä sanoissa, ei teoissa. Naiset ovat huoria ja poliisit saatanan paskalakkeja. Jengiin on vaikeaa päästä sisälle ja mahdotonta päästä pois. Isät vetävät huumeita ja äidit viinaa. Tai toisinpäin. Tai molempia. Ja kaksitoistavuotiaan yökaverina nallelakanoiden alla on Glock 17.
Roslund & Hellströmin päähenkilö, rikospoliisi Ewert Grens, astuu kuvaan vasta kirjan puolivälissä. Grens rikkoo lakia ja käyttäytyy paskamaisesti yrittäessään pakkomielteisesti saada nuorisorikollisia vastuuseen teoistaan. Vankilapaon selvittämisessä on vähän voittajia, oikeus toteutuu ja ei toteudu kuitenkaan.
Suuri osa kirjasta sijoittuu vankilaan. Kirjoittajakaksikko taitaa vankilaolojen kuvauksen todella hyvin, tästä sai jo hyvää esimakua edellisissä kirjoissa. Tapahtumat ovat ahdistavan todentuntuisia ja kirjan jännite vankilakuvauksissa on vahva.
Roslund & Hellström käyttävät kirjassa paljon tekstiä rikkovia keinoja. Välillä kappaleiden välissä on irrallinen sitaatti kirjeestä, välillä tekstissä on kursiivilla painettuja ajatuksia. Rakkautta veli.
Tapahtumat sijoittuvat Råbyn kaupunginosaan. Useaan kertaan lukiessa tuli epäusko. Eihän Ruotsissa voi olla tällaista. Eihän. Tai ainakaan Suomessa.
Erittäin vaikuttava lukuelämys. Itse en ihan pelkästään ylistystä tälle kuitenkaan anna, kuten esimerkiksi Crimetime Reading. Tuo tekstillä kikkailu meni mielestäni välillä liian pitkälle ja häiritsi enemmän kuin loi tunnelmaa. Joiltain osin tykkäsin Kolmesta Sekunnista enemmän, siinä jännityksen rakentaminen toimi paremmin. Mutta yhtä kaikki Kaksi soturia on erinomaisesti kirjoitettu mieleenpainuva dekkari. Ja kaiken lohduttomuuden ja koleuden keskeltä löytyy myös elämänuskoa. Hyvä niin.
* * * *
tiistai 24. syyskuuta 2013
perjantai 13. syyskuuta 2013
Vesa Vanhanen: Seitsemän oikein (Myllylahti)
Dekkari Seitsemän oikein on Vesa Vanhasen esikoisteos. Kirja kertoo perinteisen murhamysteerin, joka sijoittuu ei-niin-perinteisesti vanhainkotiin. Kirjan päähenkilönä häärää rikosylikonstaapeli Konttinen yhdessä parinsa konstaapeli Mujusen kanssa. Murhatutkinnan lisäksi käydään läpi konstaapeleiden perhe-elämää ja poliisilaitoksen työntekijöiden välisiä jännitteitä.
Tarina etenee pääsääntöisesti helppolukuisesti ja suoraviivaisesti, mutta jännitys ei missään vaiheessa pääse rakentumaan kovin tiheäksi. Välillä Vanhanen sortuu turhaan maalailuun, esimerkiksi poliisien ensimmäistä ajomatkaa vanhainkotiin kuvatessaan (s 21-22). Kirja olisi myös kaivannut tiivistämistä, muun muassa hautajaiskuvaus ja poliisien saunaillan vietosta kertova luku eivät vieneet tarinaa mitenkään eteenpäin vaan tuntuivat turhalta täytteeltä. Kuvaavaa on, että itseäni jännitti enemmän Konttisen hometalon kohtalo kuin itse murhan tutkiminen.
Kerronta kirjassa vaihtelee - välillä tarinaa on mukava lukea, välillä taas tulee tunne, että kirjailija aliarvioi lukijaa ja selittää kaiken puhki. Koko ajan mukana on myös jonkinlainen opettava sävy, joka pahimmillaan tekee kirjasta lastenkirjamaisen. (tuli mieleen ärsyttävä Miina ja Manu sarja, en tiedä miksi) Henkilöt ovat hieman liian samanlaisia - nimiään myöten. Heihin olisin kaivannut lisää särmää.
En yleensä ole kovin hanakka puuttumaan kielioppiasioihin, enkä ole niissä minkään sortin asiantuntija. Tässä kirjassa oli kuitenkin niin paljon virheitä, tai ainakin omasta mielestäni kömpelöitä lauserakenteita, että niitä tuli kirjoitettua ihan muistiin lukemisen aikana. Tässä niistä poimintoja.
Kirjailijan puolustukseksi täytyy todeta, että olin ennen tätä ahminut pari Murakamia, eli vertailukohta oli aika armoton. Mutta silti nuo kömpelyydet ja virheet välillä todella haittasivat lukemista.
Kirja parani selvästi loppua kohti ja virheet ja kömpelyydetkin bongasin enimmäkseen kirjan alkupuolelta. Tuli tunne, että loppuosa kirjasta on kirjoitettu pariin kertaan, mutta alkupuolelle samaa ei ole jaksettu tehdä.
Kaikesta kritiikistä (huh, tulipas sitä paljon...) huolimatta luin kirjan loppuun asti parissa illassa. Juoni on ihan hyvin rakennettu ja tarpeeksi omaperäinen. Seitsemän oikein on turvallinen supisuomalainen rikostarina, ja toimii varmaan monella hyvin leppoisana viihdedekkarina, etenkin jos ei ala takertua noihin kielioppiasioihin.
Sain kirjan kustantajalta arvostelukappaleeksi.
* *
Tarina etenee pääsääntöisesti helppolukuisesti ja suoraviivaisesti, mutta jännitys ei missään vaiheessa pääse rakentumaan kovin tiheäksi. Välillä Vanhanen sortuu turhaan maalailuun, esimerkiksi poliisien ensimmäistä ajomatkaa vanhainkotiin kuvatessaan (s 21-22). Kirja olisi myös kaivannut tiivistämistä, muun muassa hautajaiskuvaus ja poliisien saunaillan vietosta kertova luku eivät vieneet tarinaa mitenkään eteenpäin vaan tuntuivat turhalta täytteeltä. Kuvaavaa on, että itseäni jännitti enemmän Konttisen hometalon kohtalo kuin itse murhan tutkiminen.
Kerronta kirjassa vaihtelee - välillä tarinaa on mukava lukea, välillä taas tulee tunne, että kirjailija aliarvioi lukijaa ja selittää kaiken puhki. Koko ajan mukana on myös jonkinlainen opettava sävy, joka pahimmillaan tekee kirjasta lastenkirjamaisen. (tuli mieleen ärsyttävä Miina ja Manu sarja, en tiedä miksi) Henkilöt ovat hieman liian samanlaisia - nimiään myöten. Heihin olisin kaivannut lisää särmää.
En yleensä ole kovin hanakka puuttumaan kielioppiasioihin, enkä ole niissä minkään sortin asiantuntija. Tässä kirjassa oli kuitenkin niin paljon virheitä, tai ainakin omasta mielestäni kömpelöitä lauserakenteita, että niitä tuli kirjoitettua ihan muistiin lukemisen aikana. Tässä niistä poimintoja.
- Sivu 12: Oli Terttu lopulta tullut raskaaksikin, mutta vasta täytettyään jo neljäkymmentä vuotta. Nuo vasta ja jo ei vain tuossa toimi samassa lauseessa.
- Kirjassa käytettiin välillä passiivia liikaa ja paikoissa joissa passiivin käyttäminen ei ole perusteltua.
- Välillä virkkeet olivat todella pitkiä ja sisälsivät puolenkymmentä lausetta. Tämänkaltainen teksti on raskasta lukea.
- Muutamassa kohdassa oli lyhenteet jätetty avaamatta. Mielestäni kaunokirjalliseen tekstiin ei missään tapauksessa kuulu "ns"ja "mm" vaan ne pitäisi kirjoittaa auki, ellei ole hyvää syytä jättää niitä avaamatta.
- Mutta ja että sekä joka ja mikä sanojen käyttäminen oli välillä kömpelöä. Hän näytti työn rasittamalta, mutta älykkäältä.
- Se on Pizzeria (tai Pitseria), mutta ei Pitzzeria!
Kirjailijan puolustukseksi täytyy todeta, että olin ennen tätä ahminut pari Murakamia, eli vertailukohta oli aika armoton. Mutta silti nuo kömpelyydet ja virheet välillä todella haittasivat lukemista.
Kirja parani selvästi loppua kohti ja virheet ja kömpelyydetkin bongasin enimmäkseen kirjan alkupuolelta. Tuli tunne, että loppuosa kirjasta on kirjoitettu pariin kertaan, mutta alkupuolelle samaa ei ole jaksettu tehdä.
Kaikesta kritiikistä (huh, tulipas sitä paljon...) huolimatta luin kirjan loppuun asti parissa illassa. Juoni on ihan hyvin rakennettu ja tarpeeksi omaperäinen. Seitsemän oikein on turvallinen supisuomalainen rikostarina, ja toimii varmaan monella hyvin leppoisana viihdedekkarina, etenkin jos ei ala takertua noihin kielioppiasioihin.
Sain kirjan kustantajalta arvostelukappaleeksi.
* *
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)