Margaret Atwood: Testamentit

Atwoodin dystopiaklassikko Orjattaresi (The Handmaid's Tale) ilmestyi 1985. Sen pohjalta on viime vuosina tehty suureen suosioon noussut televisiosarja. Ei liene sattumaa, että samaan aikaan Atwoodilta ilmestyi kirjan jatko-osa - 34 vuotta ensimmäisen osan jälkeen.

Orjattaresi on minulta lukematta, mutta televisiosarjasta olen ahminut kaksi ensimmäistä tuotantokautta. Sarja on yksi parhaista mitä olen ikinä katsonut.

Odotin Testamenttien lukemista ristiriitaisin tuntein. Olisiko virhe lukea se vaikka ei ole lukenut ensimmäistä osaa? Antoiko televisiosarja väärät odotukset lukemiselle? Olisiko kirja yhtä vaikuttava kuin sarja?

Atwood kertoo Gileadin tapahtumista kolmen naisen kertomuksen kautta. Agnes Jemima on Gileadissa kasvanut korkea-arvoisen komentajan tytär. Daisy asuu Kanadassa viettäen kirjan alussa näennäisen normaalia teinitytön elämää. Kolmas kertoja on Lydia-täti, joka on - no - Lydia-täti. Sarjaa seuranneet tietää kyllä.

Kolme tarinaa alkavat erillisinä, mutta risteävät sitä enemmän, mitä pidemälle kirja etenee. Kirjan teemat ovat pääosin Orjattaresi-maailmasta tuttuja, vaikkakin vahvasti tätien rooliin kallellaan. Uutena elementtinä (ainakin sarjan kahteen ensimmäiseen tuotantokauteen verrattuna) Atwood esittelee helmitytöt, jotka ovat Gileadin lähetyssaarnaajia.

Testamentit on vahvojen naisten kirja.The Handmaid's Tale -sarjassa miehillä on sivuosa, mutta tässä kirjassa miehet ovat vielä pienemmässä roolissa. Daisyn kanadalainen poikaystäväkandidaatti ja Gileadissa vaikuttava vastenmielinen komentaja Judd ovat ainoat miehet, joilla on edes jossain määrin tärkeä rooli tarinassa.

Testamenttien Gilead on heti tuttu niille, jotka ovat televisiosarjaa katsoneet. Myös kerronta on samantyylistä - Atwood ei jää jahkailemaan, vaan juonen käänteitä on paljon ja ne koukuttavat lukijan vahvasti Gileadin maailmaan.

Kirjan loppu oli pieni pettymys - loppuratkaisuun mentiin nopeasti kuin sivuja säästellen. Kirjan tyyli myös vähän särkyi viimeisten lukujen seikkailuissa, joissa Gilead-taika ei ollut enää niin vahvasti läsnä.

Muuten Testamentit täytti kaikki odotukset, mitä olin sille laittanut. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän aloin säästellä lukuhetkiä, halusin keskittyä kirjaan rauhassa, pitkittää lukunautintoa. Vaikuttavuutta lisää se, kun muistaa Atwoodin sanat: Mikään kirjoissa kuvatusta ei ole sellaista, mitä ei olisi ihmiskunnan historiassa jossain vaiheessa tapahtunut.

* * * * *

Aikamatkailua

Tuntuu siltä, että aikamatkailu on viime aikoina ollut enemmän esillä kuin pitkään - no, siis - aikaan. En tiedä onko tämä vain oma kokemukseni, vai onko aikamatkailuaihe kirjallisuuden ja esittävän taiteen puolella lisännyt suosiotaan. Itselläni aikamatkailu on ollut luku- ja katselukokemuksissa hyvin edustettuna syksyn aikana.

Kingin järkälemäinen 22.11.63 oli lukulistallani pitkään ja nyt sen viimein luin. Heti sen perään käsissäni oli Mikko Koirasen nuortenromaani Nauhoitettava ennen käyttöä. Ja niin vaan nyt huomaan koukuttuneeni Netflixin Umbrella Academy sarjaan. Tieteellisempää pohjaa ajan käsitteeseen toi pari kuukautta sitten lukemani Carlo Rovellin Ajan luonne.

Varoitus: Teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia.

Ajassa matkustamiseen on aina syynsä. Kingin päähenkilö opettaja Jake Epping matkustaa ajassa 53 vuotta taaksepäin estääkseen Kennedyn salamurhan. Koirasen kirjassa 16-vuotias Miro matkustaa omaa syntymäänsä edeltäviin aikoihin selvittääkseen biologisen isänsä henkilöllisyyden. Umbrella Academyssä panokset ovat suuren budjetin supersankarisarjalle sopivat - aikamatkailun avulla pitäisi pelastaa maailma.

Aikamatkailuun on myös paikkansa. Jake hyppää 1950-60 luvun Amerikkaan. King kuvaa hienosti amerikkalaisen unelman, suurien autojen ja yhteisöllisten pikkukaupunkien ristiriitaa yhä hyväksytyn rasismin, vaietun perheväkivallan ja pelkoja aiheuttavan suurvaltapolitiikan kanssa. Koirasen kirjan tapahtumat sijoittuvat Ouluun. Lukiessani huomasin kuinka vähän olen Ouluun sijoittuvia tarinoita lukenut. Lukuelämykseen toi ihanaa lisävärettä tuttujen paikkojen kuvailu. Vanhan lähikauppani, Kalliotien Valintatalon, maininta toi muistoja mieleen. Sateenvarjoakatemian supersankarit seikkailevat kuvitteellisessa suurkaupungissa, jossa näennäisen normaali elämä sekoittuu supervoimiin ja yliluonnollisiin ilmiöihin.

Aikamatkailuun tarvitaan myös keino. Vanhoissa aikamatkatarinoissa se oli yleensä aina joku (hullun) professorin rakentama monimutkaisen näköinen laite - tai auto - joka rätisi ja paukkui ja tärisi kun sen sisälle asetettu aikamatkaaja astui kyytiin ja laite käynnistettiin. Tähän kliseeseen ei ole yhdessäkään näistä  kolmesta teoksesta sorruttu. Jake pääsee 1950-luvun loppuun astumalla grillivaunun varastosta löytyviä näkymättömiä portaita. Miro matkailee videonauhan, -kameran ja -soittimen avustuksella. Netflixin sarjassa yksi supersankari osaa aikamatkailun ihan itse, muut joutuvat turvautumaan salkkuun.

Tietyt teemat toistuvat näissä(kin) aikamatkatarinoissa. Perhosefekti terminä alkaa olla loppuun kaluttu. Isoisäparadoksiin on hankala löytää enää uutta kulmaa. Omaan näppäryyteen kompastuminen ja kerronnan muuttuminen korniksi on suuri riski. Nämä kolme selvittävät kuitenkin karikot hyvin ja onnistuvat kaikki pitämään aikamatkailun vain tarinan osana, ei tarinan keskipisteenä.

King oli taas niin King kuin olla voi.  Kirjailija rakastaa venyttää kerrontaa ja maalailla Amerikan pikkukaupunkikuvauksia välillä kyllästymiseen asti. Hän onnistuu kuitenkin tekemään Jakesta oikean ihmisen, joka tulee lukijaa lähelle. Täytyy myöntää, että lopussa tuli kyyneleet silmiin. Aikamatkailu on kirjassa yllättävänkin paljon sivuosassa, Jaken viiden vuoden menneisyysvierailu sisältää hyvin vähän esimerkiksi "tulen tulevaisuudesta, tiedän kaikkea jännää" -aspektia.

Nauhoitettava ennen käyttöä on Koirasen esikoiskirja ja luokiteltu nuortenromaaniksi. Koiranen kirjoittaa sujuvasti, tarinassa ei ole suvantopaikkoja. Aikamatkustamisen paradokseihin on mukavasti otettu omaa kulmaa syy-seuraussuhteita kääntelemällä. Miron teinimurheet sopivat mukaan hyvin. Näin aikuislukijana olisin kaivannut pientä särmää lisää, nyt kaikki tapahtui vähän turhan mutkattomasti ja ilman suurta draamaa Hollywood-loppua myöten. Voin kuvitella että kohderyhmälleen kirja toimii oikein hyvin ja tuo uudenlaista ilmettä tähän genreen. 

Umbrella Academyä olen katsonut vasta puoleen väliin (5/10 jaksoa). Sarja on hyvin tehty ja koukuttaa todella vahvasti. Supersankarit ovat nykytyyliin sopivan heikkoja erityiskyvyistään huolimatta. Ei mikään elämää suurempi katseluelämys, mutta mainiota viihdettä sen jälkeen kun työpäivän ja kotihommien jälkeen kellahtaa sohvalle.

Jos hyppäisin ajassa pari kuukautta taaksepäin, käyttäisin edelleen aikaani näihin tarinoihin. Viihdyttäviä ja hyvin tehtyjä kaikki.

Vuoden aikana luettuja

Edellisestä blogikirjoituksesta on lähes vuosi. Tuona aikana aikaa on kulunut paljon oman kirjani parissa, mutta jonkin verran olen lukenutkin. Poimin tähän osan vuoden aikana lukemistani kirjoista ja kirjoitin niistä mini-arviot.

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Tuomaisen viljelemä musta huumori on tässä kirjassa aikaisempia teoksia kepeämpää. Kirjassa maalattu kuva korkealle kurottavasta lomakylästä on herkullinen ja suloisen kömpelö pahiskaksikko pisti nauramaan useassa kohdassa ääneen. Kuitenkin kirjassa on kevyen välikirjan makua, se on viihdyttävää lukemista mutta ei aivan lunastanut jokaiselle Tuomaisen kirjalle (ehkä liiankin korkealle) asettamiani ennakko-odotuksia.

* * *

Ernest Cline: Armada

Ready Player One oli koukuttava ja ajatuksia herättävä kirja, vaikkei kirjallisilla ansiolla loistanutkaan. Innolla siis poimin kirjastosta Clinen toisen suomennetun kirjan, Armadan, mukaani. Mutta pöh - melkoista huttua oli tämä minun mielestäni. Juonessa ei ollut syvyyttä, seikkailu ei imaissut mukaansa, Clinen kuvailema pelaamisen tuolla puolen oleva salainen maailma tuntui kovin ohuelta. Poikamainen innostus oli kuitenkin tallessa ja etenkin kirjan alkupuoli oli viihdyttävää luettavaa.

* *

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Mies, joka elää lähes ikuisesti, mutta ei voi kertoa siitä kenellekään. Siinä virkistävän erilainen lähtökohta tarinalle. Kirja tökki vähän alussa, mutta tempaisi pian mukaansa päähenkilön haasteelliseen maailmaan. Historian eri vaiheet tulivat elävästi esille. Mukavasti mieltä kutkuttava kirja, vahva suositus!

* * * *

Dan Brown: Alku

Siis miksi minä taas Browniin sorruin, vaikka monta kertaa olen vannonut hänen kirjojensa lukemisen lopettavani. Alku ei tuo mitään uutta Brownin kirjasarjaan. Lukiessa oli enimmäkseen tylsää. Mutta pakko oli lukea loppuun, että sai vastauksen kirjailijan alussa heittämään cliffhanger-kysymykseen.

* 

Antti Tuomainen: Pikku Siperia

Nyt ollaan taas - Palm Beachin jälkeen - Tuomaisen ihanan tutussa ja  mustassa Nordic Noir -tyyliin kuvatussa maailmassa. Eristyksissä oleva pikkukylä, paukkuva pakkanen, kuiva huumori, nopeasti eskaloituvat tilanteet: tässä mainiot rakennuspalikat koukuttavalle tarinalle, jonka juonenkäänteet ovat melkein - mutta ei ihan - liian absurdeja.

* * * *

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas

Heikkisellä on oma tunnistettava tyylinsä. Tykkään siitä kovasti, mutta kieltämättä vähän alkaa tulla toiston makua kun samalla tyylillä kirjoitettuja saman aihepiirin ympärillä pyöriviä kirjoja on jo useita. Taas on kyse maaseudun ja kaupungin kulttuurien yhteentörmäyksestä. Henkilöt ovat mukavan kärjistettyjä, tapahtumat epäuskottavan ja "voisihan noin oikeastikin käydä" rajamailla ja karikatyyriset hipsterit ihan parasta. Analogiat Suomessa vellovaan maahanmuuttokeskusteluun ovat välillä vähän turhankin alleviivattuja. Luinko nopeasti loppuun? Kyllä! Viihdyinkö? Kyllä! Jäiko kirja mieleen pitkäksi aikaa? Ei.

* * *

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Vuoden 2018 parhaaksi esikoisdekkariksi valittu Pime jää on jännittävä ja mukaansatempaava kirja. Päähenkilö Isa Karoksessa on mukavasti särmää. Juonessa on uhrilammasmaista väristystä. Takaumat 1800-luvun Alaskaan ja sota-ajan Suomeen toimivat tosi hyvin. Ainoa pettymys oli edeltäviin tapahtumiin nähden vaisuhko loppuratkaisu. Ilman muuta lukusuositus tälle!

* * * 

Arttu Tuominen: Verivelka

Arttu on ansaitusti noussut suomalaisten jännityskirjailijoiden kärkipäähän. Labyrintti-sarja oli todella hyvä, Verivelka ei jää ainakaan yhtään huonommaksi. Tykkään siitä, kuinka Tuominen pystyy aina tuomaan jotain uutta kirjoihinsa, näennäisen samankaltaisesta perusasetelmasta huolimatta. Tällä kertaa tuo uusi juttu on poikien lapsuusajan tapahtumat. En varmaan ole ainoa, jolle tuli näistä takaumista mieleen Stephen Kingin kirjaan pohjautuva Stand by me -elokuva. Verivelka on kaikista vuoden aikana lukemistani kirjoista se, jonka pariin oli kovin kiire palata heti kun vain oli hetki aikaa jatkaa lukemista.

* * * *

Ken Follett: Tulipatsas

Tulipatsas on kolmas osa Kingsbridge -trilogiaan. Sarjan kahta ensimmäistä osaa rakastin. Tulipatsaan aloitin jo 2017, mutta silloin se jäi kesken. Nyt yritin uudelleen ja tällä kertaa 1500-luvun Eurooppa tempaisi täysillä mukaansa. Onhan tässä vähän sellaista "historian tunnit kohtaavat kauniit ja rohkeat" makua, mutta ei se juuri ärsytä, kun Follett kirjoittaa äärimmäisen sujuvasti ja kirjaa on helppo lukea. 832 sivua meni nopeasti, välillä pysähdyin googlettamaan lisää detskuja historiallisiin tapahtumiin perustuen. Remember, remember, the fifth of November...

* * * *

Risto Siilasmaa: Paranoidi optimisti

Menin Nokialle matkapuhelinten tuotekehitykseen kesäharjoittelijaksi 1994 ja jäin firmaan kuudentoista vuoden ajaksi. Tältä taustalta oli erittäin mielenkiintoista kurkistaa johtoryhmän ja hallituksen kabinetteihin tämän kirjan myötä. Siilasmaa kirjoittaa helppolukuista, sujuvasti etenevää tekstiä, joka pitää otteessaan. Pikkuisen häiritsi kirjan tasapainoilu tapahtumakuvausten ja johtamisoppien välillä. Monessa kohtaa piti myös muistuttaa itseään, että kirja kertoo tarinansa (vain) yhdestä näkökulmasta ja tietty lähdekritiikki lienee paikallaan. Yhtä kaikki vahvasti lukemisen arvoinen ja mielenkiintoinen kirja.

* * *

Hans Rosling: Faktojen maailma

Faktojen maailma on patsastallut jo pitkään kirjakauppojen TOP-10 tietokirjojen hyllyissä, mistä se on ollut jo kaukaa helppo erottaa koko kannen peittävien kirkkaanoranssien kirjainten ansiosta. Tykkään kannesta! Faktojen maailman on ilman muuta kirja, joka jokaisen  olisi hyvä lukea. Kirjan esittelemät faktat ovat pysäyttäviä, mutta omasta mielestäni sen tärkeys on kuitenkin lähdekritiikin tärkeyden esille tuomisessa. Omaa lukukokemusta vähän laimensi se, että olin niin monesta eri lähteestä ehtinyt lukea kirjan parhaita paloja ja kirja ei näin ollen juurikaan enää yllättänyt missään kohdassa.

* * * *


Carlo Rovelli: Ajan luonne

Ihana ja raivostuttava kirja, joka varmasti vaatisi useamman lukukerran jotta sen asiat saisi kunnolla sisäistettyä. Lukiessa aivot vääntyvät solmuun ja sopiva annosa on vain muutama sivu kerrallaan. Aikaa ei ole, on vain tapahtumia. Kun tapahtumat lakkaavat, lakkaa myös aika. Kaikilla aika kulkee eri vauhtia. On mahdotonta sanoa, että jotain tapahtuu yhtäaikaisesti. Aika ei ole jatkuvaa, vaan koostuu lyhyistä pätkistä. Siinäpä sitä vähäksi aikaa sulateltavaa.

* * *