Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista (Gummerus)

Olen blogissani arvioinut neljä edellistä Adler-Olsenin Osasto Q sarjan kirjaa. Kaikista olen kovasti pitänyt, eikä sarjan viides osakaan tuottanut pettymystä.

Tässä sarjassa hyvää on tasapaino tutun ja uuden välillä. Tuttua on änkyrä (tekisi mieli sano mörkki, bun intended...) apulaiskomisario Carl Mörck persoonallisten apuriensa kanssa. Uutta on se, että varsinainen rikosjuoni on kirjoissa hyvinkin erilainen. Kirjat voi periaatteesa lukea yksittäisinä teoksina, mutta parhaiten sarja toimii ilman muuta ilmestymisjärjestyksessä ahmittuna  Näin esimerkiksi Mörckin naissuhteet ja hänen kollegansa halvaantuminen eivät jää yksittäisen kirjan sivujuoneksi.

Poika varjoista on poliisitutkinnan osalta tutun miellyttävää lukemista, vaikka uutuudenviehätys Assadin ja Rosen osalta alkaakin jo hälvetä. Henkilövaihdokset tuovat jonkin verran uutta vipinää Osasto Q:n kellariin, mutta ehkä sarja pian kaipaisi jotain isompaa muutosta jottei sinällään niin mainio tutkintatiimi jäisi paikalleen polkemaan. Toki etenkin Mörckin ja Assadin välinen keskustelu jatkuvine kamelivertauksineen toi yhä virneen kasvoille useaan otteeseen.

Kirjan tärkein henkilö on Marco, viisitoistavuotias Kööäpenhaminan kaduilla oman tahtonsa vastaisesti rahaa kerjäävä siirtolainen. Adler-Olsen on kirjoittanut Marcosta hahmon jonka puolesta on helppo jännittää ja jonka puolella lukija haluaa olla. Jossain määrin tämmöinen "kerjään kadulla ja ryöstän ihmisiä, mutta oikeasti haluaisin lukea kirjoja ja olla kiltti kaikille" hahmo on toki klisheinen, mutta kumman uskottavasti kirjailija Marcon sisäiset ja ulkoiset kamppailut kuvaa.

Marco liittyy epäsuorasti Afrikan matkan jälkeen useita vuosia aikaisemmin kadonneeseen virkamieheen. Tätä katoamistapausta Osasto Q ryhtyy tutkimaan ja Mörckin ja Marcon tiet kohtaavat.

Poika varjoista on taattua Adler-Olsen laatua. Alku oli omaan makuuni hieman laahaava, mutta kun tarina pääsi vauhtiin ei kirjaa meinannut malttaa käsistään laskea. Vahva suositus siis tälle. Jos et ole Osasto Q:ta ennen lukenut niin kannattaa kuitenkin aloittaa sarja alusta.

* * * *

Blake Crouch: Pimeää ainetta (Tammi)

Pimeää ainetta sai uusimmassa Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehdessä hyvät arvostelut. Kun lisäksi ymmärsin kirjan yhdistävän jännitysjuonen kvanttifysiikaan, näppäsin heti Ruumiin kulttuurin arvostelusta kännykkäkuvan jotta muistaisin seuraavalla kirjastokäynnillä etsiä kirjan käsiini.

Tarina lähtee liikkeelle vauhdikkaasti. Liikoja sivuja ei uhrata henkilöiden esittelyyn, vaan lukija temmataan mukaan hengästyttävään vauhtiin heti ensimmäisellä sivulla kesken leppoisan koti-illan kuvailun.

Kukaan ei kerro etukäteen, että kaikki muuttuu pian, että kaikki riuhtaistaan pois.

Päähenkilö fyysikko-opettaja Jason Dessenin elämä todellakin muuttuu yhdessä illassa muuttumattomasti. En paljasta juonesta enempää, mutta vinkataan nyt sen verran, että makrotason kvanttimekaniikka ja multiversumiteoria ovat vahvasti mukana kuvioissa.

Ensimmäiset sata sivua ahmin kirjaa yhdeltä istumalta. Tarina jatkui vielä yölläkin unissani ja seuraavana iltana oli kiire päästä lukemaan lisää. Mutta sitten homma alkoi lässähtää ikävästi ja Crouch ei oikein enää saanut tuotua yllätyksiä eikä uusia kierroksia huimasti alkaneeseen seikkailuun. Kirjailija sortuu käymään erilaisia paikkoja läpi luettelomaisesti ja jännite ei pysy yllä.

Aikamatkustuskertomukset ja vastaavat vaihtoehtotulevaisuusdystopiat (huh, mikä sana) ovat haastavia aihealueita ja monesti niissä sorrutaan selittelyyn kun ongelmaksi nousee se, että lähes kaikki on mahdollista. Pimeää ainetta välttää tämän sudenkuopan kohtuullisen hyvin. Eihän tällainen tarina voi olla uskottava eikä looginen, mutta Courch ei kuitenkaan sorru liian korneihin juonenkäänteisiin.

Kvanttimekaniikka jäi pinnalliseksi wikipedia-tason tiedoksi, jota väkivaltaisen raa'asti soveltaen yritetään perustella mielikuvituksellinen juoni edes jotenkin uskottavaksi. Schrödingerin kissa löytyy tietenkin, kuten kaikista kvanttiteoriaa popularisoivista kirjoista. Kissalla esiteltävä teoria ei kuitenkaan varsinaisesti kirjaan kuulu, samoin kuin ei kirjan nimessä oleva pimeä ainekaan. Crouch onkin käyttänyt kvanttimekaniikkaa vain juonen mahdollistajana, minkä hän itsekin kirjan loppusanoissa muistaa kiittäessään fysiikan ja tähtitieteen professorilta saamaansa apua ...jottei vaikuttaisi ihan puupäältä käsitellessään yleistasolla kvanttimekaniikan käsitteitä. Eli jos olet kvanttimekaniikkaan enemmän perehtynyt varaudu ärsyyntymään kirjan kepeän huolettomasta otteesta sen suhteen.

Vaikka Pimeää ainetta on 400 sivua pitkä, niin sen tuntui silti vähän lyhyeltä. Loppu meni läpijuoksemiseksi kuin Crouchilla olisi tullut kiire saada kirja deadlineen mennessä valmiiksi.

Crouch käyttää tehokeinona useaan otteeseen lyhyitä välillä epätäydellisiä alekkain olevia lauseita.

  Lyön huteja.
    Kävelen koko yön yksin pitkin katuja.
    Sekaisin.
    Peloissani.

Välillä tämä töksähtelevä tyyli toimi, välillä ärsytti.

Kirjasta tuli jossain määrin mieleen Clinen Ready player one ja Meyerin Vieras. Kaikissa näissä kirjoissa on ihanan mielikuvituksellinen kehys tarinalle, mutta lopputulos jää pinnalliseksi eikä kirjoissa ole mitään kaunokirjallisia hienouksia. Pimeää ainetta on viihdyttävää ja helppoa luettavaa, mutta se jättää käyttämättä suuren osan potentiaalistaan.

* * *