Arnaldur Indridason: Mies järvessä (Blue Moon)

Mies järvessä on neljäs osa islantilaisen kirjailijan sarjaa, jossa pääosassa on rikospoliisi Erlendur. Olen kolme aikaisempaa osaa  blogissani arvioinut ja sarjasta on hankala sanoa paljon uutta. Yritetään nyt kuitenkin jotain raapustaa.

Tästä kirjasta tuli heti mieleeni lähes samaan aikaan lukemani Nesserin Yksinäiset. Kummassakin tutkitaan vanhaa kuolemantapausta, kummassakin on suuressa osassa takaumat kylmän sodan aikaiseen maailmaan ja kumpikin on erinomainen kirja.

Tarina alkaa kun järven pinnan laskiessa sen pohjalta löytyy luuranko. Erlendur kumppaneineen alkaa tutkimaan tapausta ja selvittämään kenen kauan sitten kadonneen henkilön viimeinen leposija järven pohjasta löytyi. Nykyajassa tapahtuvan tutkimuksen rinnalla Arnaldur kertoo 1950-luvun tapahtumista, jotka sijoittuvat ensisijaisesti opiskelijaelämään Itä-Saksan Leipzigissa. Opiskelun yllä on vahva Stasin varjo ja opiskelijoiden ideologinen sinisilmäisyys murenee hiljalleen valtion kontrollikoneiston alla.

Kirjailija kertoo näitä kahta tarinaa taitavasti ja paljastaa menneisyydestä aina sopivan määrän tietoa kerrallaan. Olen vastaavanlaiseen dekkarin rakenteeseen törmännyt todella usein viimeaikoina. Hyvin toteutettuna tämä kyllä toimii tosi hyvin.

1950-luvun  DDR:n kuvaus on yhtäaikaa mielenkiintoista ja ahdistavaa. Hyvin vähän on aikaa siitä, kun Euroopassakin sananvapaus oli vain sananhelinää ja valtion rooli ajatuspoliisina pelottavan vahva.

Erlendurin yksityiselämä saa edelleen paljon tilaa kirjasta. Tämä Erlendurin lapsuuden traumojen avaaminen ja omien lapsiensa suhteiden kehittyminen onkin selkeä teema joka tuntuu jatkuvan kirjasta toiseen. Minulla on vielä monta kirjaa tästä sarjasta lukematta, mutta jotenkin jo nyt aavistan että uusimmassakin sarjan kirjassa Erlendurin veljen kohtalo on auki ja tytär-suhde ongelmallinen.

* * * *

Neljä Kuningasta -kirjailijakiertue Oulussa

Neljä Kuningasta -kiertue on konseptina Suomessa jotain uutta ja käsittääkseni vastaavaa ei ole ennen tehty. Kustantamo (WSOY) on jalkauttanut neljä tunnettua kirjailijaansa kansan pariin. En tiedä onko kiertue ajoitettu kirjojen julkaisuajankohdan mukaan vai toisinpäin, mutta ihmeen sopivasti kaikilta kiertueen kirjailijalta on ihan äskettäin ilmestynyt uusi teos. Heikki Turusen Karjalan kuningas on jatko-osa hänen tunnetuimmalle kirjalleen Simpauttajalle (1973) ja julkaistiin lokakuussa. Tuomas Kyrön valtavaan suosioon noussut Mielensäpahoittaja sai jatko-osansa Ilosia aikoja heinäkuussa. Mikko-Pekka Heikkisen paljon julkisuutta saanut Jääräpää niin kuin myös Jari Tervon Revontulentie ilmestyivät kesän loppupuolella.

Olin seuraamassa kiertueen päätöstapahtumaa Oulussa teatteri Riossa. En oikein tiennyt etukäteen mitä tilaisuudelta odottaa. Yhdentoista ja puolen euron hintainen lippu antoi ymmärtää ettei kyseessä ole puhdas markkinointitapahtuma.

Tilaisuus alkoi kirjailijoiden välisellä vapaamuotoisella keskustelulla, jota juontaja Maria Veitola johdatteli aiheesta toiseen. Aiheet pyörivät paljolti kiertueen ympärillä. Kommentti siitä, että kiertueen virallisen valokuvan oli tarkoitus olla Reservoir Dogs tyyliä, mutta näyttääkin enemmän Dressmanilta, nauratti kovasti.

Alkukeskustelun jälkeen Veitola haastatteli jokaista kirjailijaa erikseen ja kysymykset käsittelivät enimmäkseen kirjailijan uusinta kirjaa. Haastattelut olivat rennon mielenkiintoisa, eikä ainakaan Oulussa tullut fiilistä, että samoja kysymyksiä olisi jo jankattu monta kertaa edellisissä esiintymisissä. Etenkin Turusen tunteenpalo EU:n ja sosiaalisen median haitallisuudesta oli selvästi ei-käsikirjoitettua. Haastattelujen aikana videotykillä pyöritetyt kuvat olivat vähän hutaistun oloisesti kasattuja eivätkä tuoneet juurikaan lisäarvoa.

Seuraavaksi vuorossa oli "Vain elämää" -osio - kirjailijat lukivat otteita toistensa kirjoista sen jälkeen kun kirjan kirjoittaja oli ensin johdattanut kyseisen lukunäytteen kontekstiin. Kyrölle ja Heikkiselle pisteet tästä osiosta "määkin itken" heittäytymisestä.

Iltapäivän päätti kvartettina esitetty sekalaulu, jossa kuultiin muun muassa Yesterdayta ja Nälkämaan laulua. Mutta ei siitä sen enempää.

Tilaisuuden lopuksi oli vielä mahdollisuus ostaa kirjoja, jututtaa kirjailijoita ja kerätä nimikirjoituksia. Ruuhkaa ei Riossa ollut ja kirjailijoita pääsi tapaamaan lähes ilman jonottamista.

Olin positiivisesti yllättynyt tilaisuuden annista. Nauroin iltapäivän aikana enemmän kuin Riossa stand-up koomikoita katsoessani olen nauranut. Tunnelma oli mukavan rento ja kirjailijoiden huumori mainion itseironista. Stand-up:sta tilaisuuden erotti muun muassa se, että yleisöä ei esityksen aikana juurikaan aktivoitu mukaan. Ja hyvä niin.

Erikoismaininnan saa Tervon hypnoottinen ääni, jota oli livenä hienoa kuunnella. Mikko-Pekka Heikkinen kuvailikin Tervon ääntä tasaiseksi, päälle vyöryväksi äänimatoksi ja Tuomas Kyrö vertasi sitä merisäähän. Olen samaa mieltä.