Erik Axl Sund: Varistyttö (Otava)

Varistyttö tuntuu jakavan paljon lukijoiden mielipiteitä. Osa kehuu sen maasta taivaisiin, osa pitää kirjaa laskelmoituna ja vastenmielisenä. Tämä lähtökohta tuntui kirjan lukemista aloittaessani herkulliselta - dekkari joka herättää näin voimakkaita reaktioita voisi hyvin olla voimakas lukuelämys, suuntaan tai toiseen.

Varistyttö on ensimmäinen osa trilogiasta, johon kuuluu myös osat Unissakulkija ja Varjojen huone. Se on alunperin kirjoitettu yhdeksi massiiviseksi teokseksi, joka on sitten kustantamon aloitteesta pilkottu kolmeen osaan. Trilogiaa on kirjoittanut kaksi ruotsalaista kirjailijaa, Jerker Eriksson ja Håkan Sundquist. Käsittääkseni he ovat kirjoittaneet kirjaa samaan tapaan kuin nimimerkin Lars Kepler takana oleve kirjoittajakaksikko, eli sikin-sokin, ilman selkeää tehtävien jakoa kirjailijoiden välillä.

Kirjan aihepiiri on rankka ja jo aloitusluku kertoo mitä tuleman pitää.  Tukholmasta löytyy lapsi toisensa perään kuolleena, pahoinpideltynä ja häpäistynä. Rikoskomisario Jeanette Kihlberg tutkii tapauksia ja tarinaa kerrotaan paljon myös psykologi Sofia Zetterlundin näkökulmasta. Oman osansa rikostutkimuksen sivussa saavat Jeanetten ja Sofian mieskuviot ja menneisyyden haamut.

Varistytössä on moni asia kohdallaan. Kirjan rakenne on toimiva, takaumia ja sivujuonia on sopivasti ja tarina pysyy kasassa koko ajan. Juoni paljastuu vähitellen ja sisältää yllätyksiä. Varistyttö on myös vähemmän laskelmoidun - ja enemmän aidon - tuntoinen kuin esimerkiksi Keplerin kirjat.

Sundin (tai siis Erikssonin ja Sundquistin) kirjoitustyyli on valtavirrasta poikkeava ja sisältää jonkin verran - mutta ei ärsyttävästi - tekstillistä kikkailua esimerkiksi rivinvaihdoilla ja puuttuvilla isoilla alkukirjaimilla. Kirjan on laadukkaasti suomentanut Kari Koski ja uskon että hän on hyvin onnistunut tuomaan Varistytön alkuperäisen tyylin suomenkieliseen versioon.

Moni on kauhistellut Varistytön karmaisevaa aihepiiriä ja täytyy myöntää, että se oli yksi syy miksi kirjan lukemista lykkäsin näin myöhään. Sund ei kuitenkaan onneksi sorru ottamaan sairaasta aiheestaan irti enemmän kuin on tarinan kannalta tarpeen. Herkemmille lukijoilla kyllä tämäkin voi olla liikaa.    

So far so good, sanoisi englantilainen tässä vaiheessa. Mutta, mutta - kaikesta edelläolevasta huolimatta en pitänyt Varistyttö kovinkaan hyvänä kirjana. Analyyttisesti tarkasteltuna kirjat ainekset ovat hyvät, mutta tunnepuolella se ei vaan minulle toiminut. Ei jännittänyt, ei pelottanut eikä päähenkilöihin syntynyt minkäänlaista kiinnostusta. Tarina ei minua imaissut mukaansa, vaan kirjan loppupuoli tuli jo luettua puolipakolla. Etenkin Jeannette jäi mielestäni kliinisen etäiseksi hahmoksi, mikä on harmi, koska esimerkiksi hänen parisuhteessaan olisi ollut aineksia paljon intensiivisempään tarinaan.

En ole koskaan erityisemmin tykännyt ihmisen mielisairauksiin perustuvista juonenkäänteistä, enkä tykännyt nytkään. Kirjan puolessa välissä tuleva yllätys oli sinällään hyvä ja looginenkin, mutta sai minussa silti aikaan "hoh, hoh ja voi ei"-reaktion.

Kirjan loppupuolella olin varma, että en trilogian seuraavia osia tule lukemaan. Sund lataa viimeisille sivuille melkoisen cliffhangerin eli voi olla että tartun seuraavaan osaan sittenkin.

* * 

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää (Johnny Kniga)

Jääräpää kertoo ensisijaisesti kunnallispolitiikasta, matkailunedistämisestä, vaatteiden valmistuksesta ja perheväkivallasta. Eihän tämä näin lueteltuna kuulosta kovin kiinnostavalta eikä ainakaan hauskalta. Mutta Jääräpää on koukuttavan mielenkiintoinen ja nauruhermoja mukavasti kutitteleva kirja.

Kirjan juju on vanhan saamelaisen elämäntavan törmääminen pääkaupunkiseudun Latte ja iPad kulttuuriin. Näiden kahden eri maailman törmäyksistä eri tasoilla Heikkinen saa yllättävän paljon irti - sekä huumoria että vakavampaa pohdiskelua.

Tarinassa on neljä varsinaista päähenkilöä. Asla on saamelainen, joka on vaihtanut poronhoidon design-vaatteiden tekemiseen. Katja on hänen vaimonsa, pääkaupunkiseudulta syvään Lappiin muuttanut Muonion kunnanjohtaja. Suuressa roolissa ovat myös Aslan vanhemmat. Piera on tarinan suurin jääräpää, kaikkia uudistuksia viimeiseen asti vastustava vanha poromies. Mimmi on Pieran vaimo, Aslan äiti ja kunnan ainoa poliisi.

Kehikkoa tarinalle tuo Katjan ajama Muonion ja Enontekiön kuntaliitos, mutta varsinainen juonikirja Jääräpää ei ole. Ennemminkin se on kuvaus erilaisista ihmisistä Lapin kaamoksessa, keskellä monenlaista muutosta.

Itse koin kirjan ennen kaikkea Aslan kasvutarinana, hänen kamppailunaan kuivalihaa puukolla veistävän isän ja tuoreita mangoja kaipaavan vaimon välissä.  

Heikkisen persoonallinen kirjoitustyyli sopii tähän tarinaan kuin korianteri-poroburgeri muoniolaiselle huoltoasemalle. Huumori ei ole alleviivattua, vaan mukavasti kimppuun hiipivää sorttia. Monelle jutulle hihittelin vielä seuraavan päivänäkin.Yhtenä kohokohtana jäi mieleen Aslan lyhyt kommentti pariterapiassa sen jälkeen kun hänet oli vihdoin saatu ääneen pohtimaan omia tunnetilojaan.

"Mie sanoisin, että primaaritunnetila on se, kun vituttaa, ja sekundaarinen se, kun ei"

Heikkinen viljelee kerronnassaan paljon tuotemerkkejä ja populaarikulttuuriviittauksia. Mietin kirjan alkupuolella, että missähän vaiheessa ne alkavat ärsyttää, mutta loppujen lopuksi ne tuntuivat olennaiselta osalta kirjaa.

Tuotemerkit toivat tarinan ikään kuin todemmaksi ja lähemmäksi. Kuin varkain huomasin olevani ylpeä omasta Ice Breaker juoksupaidastani, etsiväni YouTubesta Alice in Chainsin Roosteria ja sovittavani Canada Goosen parkaa ylleni paikallisessa urheiluliikkeessä.

Tarinan toi lähelle myös sen tuttuus. Lähes jokatalvisella Lapin reissulla useat Heikkisen kuvailemat asiat tulevat iholle. Long Hill Skin idean keksin jo monta talvea sitten kun lapset valittelivat ylämäkihiihdon raskautta. Koparavelliä maistaessani tunteet olivat varmaan hyvin lähellä kunnanjohtaja Katjan ajatuksia. Yksi konkreettinen herätys turisti-Lapin ja aidon-Lapin eroista tuli muutama vuosi sitten, kun tutun sukulaistyttö lupautui meille lastenhoitajaksi vuokramökille Levillä. Lastenlikka asui vartin ajomatkan päässä Levin keskustasta ja kyselin autossa häntä hakiessani että käytkö useinkin laskettelemassa, että on varmaan kausikortti ja uusi lumilauta ja kavereiden kanssa juotte kaakaota varmaankin viikoittain V'inkkarissa? Tyttö vastasi käyneensä muutama vuosi takaperin kerran laskemista kokeilemassa koulun liikuntatunnilla.  

Heikkinen on suuri elokuvien ystävä (ja myös ammattikriitikko) ja tämä näkyy sekä kerronnassa että kirjan yksityiskohdissa. Jääräpää itsessään tuntui saaneen vaikutteita niin Fargosta, Rooman Sheriffistä kuin Villistä Pohjolastakin - tai ainakin tunnelma näitä elokuvia ja tv-sarjoja paikoitellen omasta mielestäni muistutti.

Jääräpää toimii kokonaisuutena selvästi Heikkisen edellistä kirjaa paremmin. Rytmitys on kohdillaan ja kirja pitää otteessaan loppuun asti. Jotkut juonenkäänteet, kuten Pieran Iron Maiden seikkailut, olivat jo vähän turhan absurdeja omaan mieleeni, mutta kokonaisuutena Jääräpää on hämmentävän todentuntuinen tarina kaikesta kärjistämisestään huolimatta.

Jääräpää on hyvän mielen kirja, vaikka aiheet ovat osittan rankkoja. Perheväkivallan sijoittaminen suureen rooliin tämänkaltaiseen kirjaan tuntui isolta riskiltä, mutta Heikkinen onnistuu tasapainoilemaan huumorin, hyvän maun ja vakavan aiheen vakavasti ottamisen välillä hyvin.

Viihdyin kirjan parissa todella hyvin ja monet kirjan tapahtumat ja hahmot pysyvät varmasti mielessä pitkään.


* * * *

PS. Kirjan sisäkanteen on painettu takakantta laajempi juonitiivistelmä. Ainakin omassa kirjassani tuo teksti on nurinpäin. Onko kyseessä "kuksa nurin" kikkailu vai omistanko väärin painetun keräilyharvinaisuuden?