Pääosassa on neljätoistavuotias Kipinä, joka heti kirjan ensimmäisessä luvussa aloittaa pakomatkan Airepoliksesta yhdessä yksinhuoltajaisänsä ja pikkusiskonsa kanssa. Ei liene suuri juonenpaljastus, jos kerron, että pakomatka ei mene suunnitelmien mukaan ja saa aikaan perheen elämän muutoksen, joka sysää kirjan tapahtumat liikkeelle.
Kirjan tapahtumien ajankohtaa ei kerrota, mutta omassa mielessäni sijoitin tarinan jonnekin lähitulevaisuuteen. Kirjassa esitelty teknologia ei sinällään ole mitään sci-fiä, ja valtiomuotona kuvatun kaltainen kansalaisten kontrollointiin perustuva oligarkia lienee valitettavan lähellä todellisuutta useassakin eri maassa (esimerkiksi Kiinan uiguurialueet).
Sirén on hyvin saanut aikaiseksi samaistuttavan ja vähän ahdistavankin täältä täytyy päästä pois -fiiliksen. Kipinä tuntee tukahtuvansa niin Airepolikseen, Luovuuskuutioon kuin pakoauton piilopaikkaankin. Romaanin pohjavire onkin kohtuullisen vakava, vaikka lasten välisissä dialogeissa tunnelmaa kevennetäänkin.
Aikuislukijana pakko tehdä innovaatioita -selitys monelle kirjan ympäristön kannalta olennaiselle asialle hieman häiritsi ja vei uskottavuutta, kun sitä ei juurikaan avattu. Lisäksi Kipinä tuntui välillä uskomattoman kiltiltä ja urhealta tapahtumat huomioon ottaen. Olisin kaivannut päähenkilöön särmää napsun lisää.
Kirja muistutti monelta osin Ulpu-Maria Lehtisen Kalmanperhon kutsua (jonka olen arvioinut aiemmin Instagramissa). Kummassakin kirjassa päähenkilö on 14-vuotias, joka kantaa huolta sisaruksestaan. Kummassakin liikutaan hienosti luodussa fiktiivisessä ympäristössä, ja kirjoitustyylissäkin oli mielestäni paljon samaa. Voisin kuvitella, että jos tykkäsit Kalmanperhosta, myös Sirénin kirja iskee - ja toisinpäin.
Kaupunki ilman koteja on sujuvasti etenevä, jännittävä ja mielikuvitusta kutkuttava kirja. Vahva suositus tälle etenkin yläasteikäisille!
* * *
