Kesken jääneitä

Arvosteluja tähän blogiini on viime aikoina ilmestynyt aika harvaan tahtiin. Yksi syy on työkiireet, mutta eniten asiaan on vaikuttanut se, että olen jättänyt useita kirjoja kesken viimeisten viikojen aikana. Tämä tuntuu vähän huolestuttavalta, etenkin kun kirjat eivät ole mitenkään huonoja olleet, mutta eivät vain ole minulle toimineet enkä ole jaksanut väkisellä lukea. Tässä kuitenkin lyhyitä kommentteja näistä kesken jääneistä teoksista.

William Gibson: Neurovelho (WSOY)

Pidän itseäni jonkin sortin sci-fin ystävänä. Siksipä päätin paikata yleissivistykseni aukkoja lukemalla yhden tieteiskirjallisuuden ehdottomista klassikoista, Gibsonin Neurovelhon. Ja nyt hävettää tunnustaa että kirja jäi kesken kun olin lukenut siitä noin kolmasosan. Jotenkin kirja vain tuntui tylsältä ja tuli tunne että tämä on luettu aikaisemminkin. Olisiko niin, että Neurovelho on antanut niin paljon vaikutteita kirjoihin ja elokuviin, että sen viehätys karisee kun sen lukee liian myöhään? Siinä missä esimerkiksi Orwellin 1984 on mielestäni kestänyt hyvin aikaa, tuntui Neurovelho auttamattoman 80-lukulaiselta. Tällä kritiikillä menetän nyt todennäkäisesti kaiken uskottavuuteni sci-fin arvioijana, mutta Neurovelho todellakin oli minulle puuduttavaa luettavaa enkä siitä jaksanut innostua.

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas (Gummerus)

Fraktaaliruhtinas on jatko-osa Kvanttivarkaalle, jolle annoin viisi tähteä ja joka on yksi hienoimmista sci-fi lukuelämyksistäni. Odotin siis innolla Fraktaaliruhtinaan ilmestymistä ja aloin sitä suurin odotuksin ahmimaan. Kvanttivaras oli aluksi todella haastavaa luettavaa ja kirjaan piti todella paljon keskittyä että pysyi kärryillä. Oletin että tämän jatko-osa olisi jollain lailla helpommin lähestyttävä kun on ensimmäisen osan ajatuksella lukenut. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Fraktaaliruhtinas laittoi aivonystyrät vähintään yhtä koville ja lukeminen edistyi hitaasti. Tykkäsin kuitenkin edelleen  Rajaniemen intensiivisestä kirjoitustyylistä ja kirjan maisemat ja tapahtumat alkoivat mukavasti pyöriä mielessä lukemisen jälkeen. Mutta sitten vain reilun sadan sivun jälkeen loppuivat voimat ja alkoi tekemään mieli jotain selvästi kevyempää luettavaa. Ehkä syynä oli kirjan lukeminen liian kiireisenä. Luulen, että palaan tähän vielä myöhemmin ja annan Fraktaaliruhtinaalle uuden mahdollisuuden. Kirja on hyvä, nyt vain en löytänyt oikeaa mielentilaa sen sulattamiseen. Kesäinen laiturinnokka voisi olla tälle parempi lukupaikka kuin stressaavan työmatkan lyhyt lento.

Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas (Tammi)

Tämä Kingin neljän novellin kokoelma on saanut paljon positiivisia arvioita ja otin sen eräänlaiseksi välipalalukemiseksi. Joskus on vain mukava ahmia lyhyt novelli yhdeltä istumalta. Odotin Kingimäisiä hyvin kerrottuja tarinoita joissa on ovelia juonenkäänteitä,  miettimään laittavia ihmiskohtaloita ja ehkä ripaus yönpimeää kauhua. Luin novelleista kaksi ensimmäistä ja sen jälkeen jätin tämän(kin) kesken.

Ensimmäinen tarina sijoittuu nimensä mukaisesti vuoteen 1922 ja kertoo maanviljelijästä, hänen vaimostaan ja pojastaan. Perhe elää maatilallaan näennäisen onnellisena mutta sitten tilanne kiristyy ja tapahtumat karkaavat käsistä. Novellin suurin ongelma on sen pituus, 125 sivua. Juoni raahustaa samaa rataa koko ajan eikä millään kanna koko tarinan ajan. Odotin koko ajan että johdanto päättyy ja päästään itse asiaan. Mutta loppujen lopuksi koko tarina oli yhtä suurta johdantoa ilman suuria tunnetilan muutoksia suuntaan tai toiseen. King toki kirjoittaa hyvin ja sujuvasti ja sinällään novellia oli miellyttävää lukea.

Toinen tarina on nimeltään Iso Kuski. Se kertoo jossain määrin klassisen kostotarinan missä väkivallan kohteeksi joutunut ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Tarina etenee vauhdikaammin ja mukaansatempaavammin kuin 1922, mutta taas kerran olisin odottanut enemmän Kingiltä. Tapahtumat ovat ennalta-arvattavia ja kertomisessa on alleviivauksen makua. En myöskään lämmennyt sille, että päähenkilön ajatukset tuotiin lukijan tietoon laittamalla hänet juttelemaan yksikseen kissansa ja navigaattorinsa (kyllä!) kanssa. King pystyy parempaan ja nyt kerronassa oli semmoinen "kepeän ja helpon kesäjatkiksen" maku.

Jo Nesbö: Aave (Johnny Kniga)

Jo Nesbö on mielestäni yksi tämän hetken ehdottomasti parhaista rikoskirjailijoista maailmassa. Samassa sarjassa painivista esimerkiksi Michael Connellyn kirjojen laatu on selkeästi heikkenemässä, mutta Nesbö pystyy kirjoittamaan erinomaisen kirjan toisensa jälkeen.

Aave jatkaa Nesbön Harry Hole sarjaa. Kirjassa liikutaan Oslon huumemaailmassa, missä poliisin hommat jo jättänyt Harry tutkii omaan laskuunsa ja kontaktejaan hyväksikäyttäen nuoren pojan murhaa. Harryn henkilökohtainen elämä, huumeliigat, katunarkkareiden arki ja poliittinen valtapeli kietoutuvat yhteen vyyhdiksi, josta paljastuu uusia yllätyksiä läpi koko kirjan.

Aikaisemmatkaan Harry Hole kirjat eivät ole olleet mitään positiivisuuden perikuvia, mutta Aave lyö kyllä pohjat toivottomuudessaan. Oslossa sataa ja on pimeää, ihmisiä ohjaavat ensisijaisesti piikin tarve ja rahanhimo. Väkivaltaa pulppuaa esiin ahdistavan realistisena. Ja kaikki tämä tuntuu kirjaan juuri oikealta, tunnelma rakentuu hienosti.

Nesbö kertoo tarinaa kahdessa tasossa. Kursiivilla painetuissa osissa murhattu poika, Gusto, kertoo tarinaansa. Toisessa tasossa Harry tutkii Guston murhaa. Nesbö saa tämän toimimaan todella hyvin, kaksi tarinaa avaavat juonen kiemuroita sopivasti toisiaan tönien ja ohitellen, mutta kuitenkin niin, että jännitys säilyy koko ajan. Nesbön kirjoittaa - kuten aina - mukaansatempaavasti ja sujuvasti, mutta liian helppoja ratkaisuja vältellen.

Oikeastaan ainoa asia mikä kirjassa ärsytti olivat tarinaan upotetut toimintakohtaukset. Harry Hole brucewillismäisenä asesankarina ei oikein tuntunut oikealta. Muuten kirja on kaikessa synkkyydessäänkin ihanaa luettavaa. Holen maailma tempaisee taas mukaansa ja lopussa on ontto olo, kun kirja päättyy.

* * * *