Tarina etenee pääsääntöisesti helppolukuisesti ja suoraviivaisesti, mutta jännitys ei missään vaiheessa pääse rakentumaan kovin tiheäksi. Välillä Vanhanen sortuu turhaan maalailuun, esimerkiksi poliisien ensimmäistä ajomatkaa vanhainkotiin kuvatessaan (s 21-22). Kirja olisi myös kaivannut tiivistämistä, muun muassa hautajaiskuvaus ja poliisien saunaillan vietosta kertova luku eivät vieneet tarinaa mitenkään eteenpäin vaan tuntuivat turhalta täytteeltä. Kuvaavaa on, että itseäni jännitti enemmän Konttisen hometalon kohtalo kuin itse murhan tutkiminen.
Kerronta kirjassa vaihtelee - välillä tarinaa on mukava lukea, välillä taas tulee tunne, että kirjailija aliarvioi lukijaa ja selittää kaiken puhki. Koko ajan mukana on myös jonkinlainen opettava sävy, joka pahimmillaan tekee kirjasta lastenkirjamaisen. (tuli mieleen ärsyttävä Miina ja Manu sarja, en tiedä miksi) Henkilöt ovat hieman liian samanlaisia - nimiään myöten. Heihin olisin kaivannut lisää särmää.
En yleensä ole kovin hanakka puuttumaan kielioppiasioihin, enkä ole niissä minkään sortin asiantuntija. Tässä kirjassa oli kuitenkin niin paljon virheitä, tai ainakin omasta mielestäni kömpelöitä lauserakenteita, että niitä tuli kirjoitettua ihan muistiin lukemisen aikana. Tässä niistä poimintoja.
- Sivu 12: Oli Terttu lopulta tullut raskaaksikin, mutta vasta täytettyään jo neljäkymmentä vuotta. Nuo vasta ja jo ei vain tuossa toimi samassa lauseessa.
- Kirjassa käytettiin välillä passiivia liikaa ja paikoissa joissa passiivin käyttäminen ei ole perusteltua.
- Välillä virkkeet olivat todella pitkiä ja sisälsivät puolenkymmentä lausetta. Tämänkaltainen teksti on raskasta lukea.
- Muutamassa kohdassa oli lyhenteet jätetty avaamatta. Mielestäni kaunokirjalliseen tekstiin ei missään tapauksessa kuulu "ns"ja "mm" vaan ne pitäisi kirjoittaa auki, ellei ole hyvää syytä jättää niitä avaamatta.
- Mutta ja että sekä joka ja mikä sanojen käyttäminen oli välillä kömpelöä. Hän näytti työn rasittamalta, mutta älykkäältä.
- Se on Pizzeria (tai Pitseria), mutta ei Pitzzeria!
Kirjailijan puolustukseksi täytyy todeta, että olin ennen tätä ahminut pari Murakamia, eli vertailukohta oli aika armoton. Mutta silti nuo kömpelyydet ja virheet välillä todella haittasivat lukemista.
Kirja parani selvästi loppua kohti ja virheet ja kömpelyydetkin bongasin enimmäkseen kirjan alkupuolelta. Tuli tunne, että loppuosa kirjasta on kirjoitettu pariin kertaan, mutta alkupuolelle samaa ei ole jaksettu tehdä.
Kaikesta kritiikistä (huh, tulipas sitä paljon...) huolimatta luin kirjan loppuun asti parissa illassa. Juoni on ihan hyvin rakennettu ja tarpeeksi omaperäinen. Seitsemän oikein on turvallinen supisuomalainen rikostarina, ja toimii varmaan monella hyvin leppoisana viihdedekkarina, etenkin jos ei ala takertua noihin kielioppiasioihin.
Sain kirjan kustantajalta arvostelukappaleeksi.
* *
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti